Mikkelin kikkeli

MIKKELILLÄ ON tunnetusti iso penis. Me olemme kaikki nähneet sen. Pukukopissa futispelin jälkeen, tai kun kusemme vieretysten, tai viime talvena, kun olimme vuokranneet lomamökin, jossa oli uima-allas, ja Lars päätti ottaa sen suuhunsa.

Mikkelin kulli ei ole vain iso. Se on myös komea. Komea siinä mielessä, että se on sopusuhtainen, sen pää on sileä, se riippuu raskaana ja suorana ja seisoo tiukassa tanassa. Kun se tulee esiin kaveriporukassa, sitä aina kommentoidaan: ”katsokaa mikä mela!” – ikään kuin näkisimme sen ensimmäisen kerran – tai ”on se vaan helvetin iso” – ikään kuin se olisi kasvanut sitten viime näkemän.

Olemme tietysti kateellisia. Kukapa ei haluaisi sellaista kalua? En silti usko, että puheemme Mikkelin kikkelistä kumpuavat kateudesta.

Pikemminkin olemme ihastuneita siitä, että voimme tarkastella sellaista ilmestystä lähietäisyydeltä. Ihastuneita ja innostuneita: ajatella, että tuollainen mahtimuna on olemassa ja se on Mikkelillä.

Liioittelematta voin sanoa, että Mikkelillä on komein kalu, mitä olemme koskaan nähneet.

Aluksi Mikkelin oli vaikeaa olla huomion keskipisteenä. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt, kun me muut ylistimme hänen sukupuolielintään. Varmasti hän tunsi olonsa vaivautuneeksi, kun joukko äijiä tuijotti ihaillen hänen jalkoväliään.

Sittemmin hän on tottunut. Hänelle on karttunut esiintymiskokemusta. Joskus hän innostuu jopa leikkimään sillä: heilauttaa sitä kierroksen tai silittelee sitä meidän nähtemme.

Muutaman kerran joku meistä on saanut koskea sitä. Yhtenä talvena meillä oli juhlat Henrikin luona Århusissa. Tunnelma oli riehakas, ja puhe kääntyi Mikkelin kaluun. Lars väitti, että hän osaisi vemputtaa sitä niin, että Mikkeliltä tulee. Mikkel ei uskonut.

Ei auttanut muu kuin kokeilla. Mikkel veti housut alas, nosti kädet niskan taakse, ja Lars alkoi hommiin.

Lars teki kaikkensa: kutitteli kasseja, rynkytti rytmikkäästi tiukalla otteella, vaihteli tahtia ja puristusvoimakkuutta.

Välillä olikin havaittavissa pientä verenvirtauksen voimistumista, mutta lopputulos oli ilmiselvä. Siemensyöksy ei ollut lähelläkään.

Lars tunnusti tappionsa. Oikeastaan hän oli silti tyytyväinen suoritukseensa eikä peitellyt innostustaan siitä, että oli päässyt pelehtimään niin mahtavan munan kanssa. Minä katselin taka-alalta yhtä aikaa ihastuneena ja ihmeissäni.

Miten oli mahdollista, että joku meistä yritti runkata Mikkeliä kaikkien nähden? Miten se saattoi tapahtua noin vain, ilman seuraamuksia?

NYT TÄYTYY EHKÄ SELITTÄÄ. ”Me” ja ”kaverit” tarkoittaa minua ja yhtätoista muuta noin 30-vuotiasta erilaista ja hyvin tavallista miestä. Olemme tunteneet toisemme lapsesta saakka, ja osa meistä on pelannut ja pelaa edelleen jalkapalloa yhdessä. Olemme eräänlainen äijäkerho, joka perustettiin reilut viisitoista vuotta sitten ja joka tapaa muutaman kerran vuodessa.

Meitä yhdistää ennen muuta kaksi asiaa, vaikka muuten olemme tätä nykyä hyvin sekalainen seurue. Magnus asuu Frederikssundissa ja on neljän lapsen isä. Minä asun ruotsalaisen viulunsoittajan kanssa Nørrebrossa. Lars asuu yksinään Horsensissa. Joukossa on lastentarhanopettaja, automaalari, lääkäri, kirjanpitäjä, taiteilija, puutarhuri, toimittaja, rakennusyrittäjä, työtön, opettaja, opiskelija ja kauppias.

Olemme kaikki viettäneet lapsuutemme ja nuoruutemme samassa pikkukaupungissa. Meillä on ollut samat opettajat, olemme käyneet samoissa bileissä ja suudelleet samoja tyttöjä. Olemme osa toistemme muistoja, ja niistä muistoista syntyy yhteisiä tarinoita, joita kerromme yhä uudestaan.

Toinen yhdistävä tekijä on seksuaalinen halumme: me kaikki haluamme seksiä naisten kanssa. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun juhlissa taustalla pyörii pornofilmi, kun pohdimme, voiko juhliin tulla muita miehiä, kun valitamme, että juhlissa on liian vähän naisia, kun päätämme, mihin baariin menemme, kun puhumme pokaamisesta, panemisesta, rakkaudesta ja muusta asiaankuuluvasta, on selvää, että halumme kohdistuu yksinomaan ja yksiselitteisesti naisiin.

Kun jotakuta sanotaan pukiksi tai naisenkaatajaksi, se on kehumista. Homo, hintti ja hinuri ovat pilkkanimiä.

Pidämme itseämme ja toisiamme ehdottomasti heteroseksuaaleina. Asiasta ei edes tarvitse puhua. Se vain on niin.

Siltä osin olemme samanlaisia kuin monet muutkin miesyhteisöt.