Luova tuho

UUTINEN julkaistiin huhtikuun alussa.

Israelissa ja Palestiinassa julkaistava +972 -niminen verkkomedia paljasti, että Israelin armeija käyttää Gazan sodassa apunaan tekoälyä.

Haastatellut sotilaat kertoivat, että sen jälkeen, kun Lavender-niminen tekoälyohjelma on tunnistanut kohteen Hamasin jäseneksi, heillä on parikymmentä sekuntia aikaa tehdä päätös. Tapetaanko vai ei? Aiemmissa sodissa tappaviin iskuihin oli tarvittu vielä armeijan lakiosaston lupa. Mutta nyt sodittiin tulospaineen alla. Yksi sotilas vertasi omaa rooliaan kumileimasimeksi.

+972:n selvityksestä kävi ilmi, että tekoälyn avulla tehtyjen tunnistamisten virhemarginaali on kymmenen prosentin luokkaa. Lavender on vain yksi monista tekoälyratkaisuista, jotka Israel on Gazassa ottanut käyttöön.

Puolessa vuodessa Gazassa on kuollut vähintään 34 000 ihmistä, heistä suurin osa naisia ja lapsia. Ihmishenki on ollut saarretussa Gazassa ennenkin halpa, mutta näyttää siltä, että nyt siviiliuhrien määrä on paisunut poikkeuksellisen suureksi juuri siksi, että Israel on ottanut tekoälyn avukseen.

Israel ei myöskään tietoisesti ole vältellyt siviiliuhrien syntymistä, päinvastoin: +972:n tiedoista selvisi, että sodan alkuvaiheessa asevoimissa oli määritelty, että Lavender -ohjelmaa käytettäessä jokaista tapettua Hamasin rivijäsentä kohti saa tulla 15 siviiliuhria. Jos tähtäimessä oli Hamasin johtoportaaseen kuuluva ihminen, siviiliuhreja sai tulla siinä sivussa sata.

+972 OLI ANTANUT materiaalinsa etukäteen brittilehti The Guardianin käyttöön, ja sitä kautta uutinen levisi nopeasti ympäri maailman. Se hätkähdytti monia. Suomessa esimerkiksi vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson sanoi, että tekoälylle ei voi antaa päätösvaltaa elämästä ja kuolemasta, ja vaati niin kutsuttujen tappajarobottien eli täysin tekoälyn varassa toimivien asejärjestelmien kansainvälistä kieltoa.

Itselleni uutinen tekoälyn käytöstä Gazan sodassa ei ollut yllätys. Kuusi viime vuotta olen tutkinut teknologiateollisuuden ja miehityksen yhteyttä Palestiinalaisalueella.

Olen haastatellut teknologiayrittäjiä, riskisijoittajia, startup-yritysten työntekijöitä ja sotilaita. Haastateltavissani on sekä israelilaisia että palestiinalaisia, ja heitä on yhteensä yli 130.

Viime vuoden syyskuussa matkustin taas kerran työmatkalle Israeliin ja Palestiinalaisalueelle. Tarkoituksenani oli opiskella arabiaa ja tehdä vielä viimeisiä haastatteluja väitöskirjaani varten. Lokakuun 7. päivän jälkeen normaali tutkimustyö ei enää onnistunut. Aamun tunteina Gazasta hyökkäsi suuri määrä taistelijoita muurien ja aitojen yli Israelin puolelle. Israelin hehkutettu turvallisuuskoneisto yllätettiin täysin. Aseistut joukot etenivät nopeasti läheisiin kibbutseihin, avasivat tulen ja ottivat ihmisiä panttivangeikseen. Kaikkiaan päivän aikana kuoli noin 1 200 israelilaista, heistä valtaosa siviilejä.

Seuraus oli arvattavissa. Vain muutama tunti hyökkäyksen jälkeen Israel aloitti Gazan pommittamisen. Kielenkäyttö oli hurjaa. Johtavat israelilaiset poliitikot puhuivat sodasta ”ihmiseläimiä” ja ”pimeyden lapsia” vastaan. Israel katkaisi Gazasta vedet ja sähköt. Ruuan ja lääkkeiden tuonti estettiin. Saarretussa Gazassa oli eletty jo ennestään pitkään humanitäärisen kriisin partaalla, ja nyt tilanne muuttui katastrofaaliseksi. YK:n humanitäärista työtä koordinoivan OCHA-järjestön edustaja sanoi, että Gaza on ”maanpäällinen helvetti”.

Sadattuhannet Gazan asukkaat jättivät kotinsa ja pakenivat kohti etelää ja Egyptin rajaa.

Seurasin tilannetta miehitetyllä Länsirannalla, alle sadan kilometrin päässä. Ramallahin kaupungissa näki selvästi, kuinka pelko ja epätietoisuus levisivät. Kaupat sulkivat oviaan, ihmiset olivat liimautuneina puhelimiinsa. Vastaantulijoita ei enää tervehditty.

Normaalioloissa Ramallahissa ei näy Israelin sotilaita. Mutta nyt sotilaat tekivät öisin ratsioita ja pidättivät ihmisiä.

Ramallahia ja koko Länsirantaa pirstovat israelilaisten siirtokunnat, joissa asuu nyt jo yli 700 000 ihmistä. YK:n mukaan ne ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

Vuoden 2023 aikana siirtokunnista oli tehty enemmän iskuja Palestiinalaisalueelle kuin pitkiin aikoihin: ampumisia, asuintalojen tuhopolttoja, viljelysten tuhoamisia, autojen kivittämistä…

Nyt tilanne paheni. Israelin turvallisuusministeri päätti jakaa siirtokuntalaisille satoja puoliautomaattiaseita. Tiesin, että oli tullut aika lähteä kotiin.

MARRASKUUSSA, kun uutisissa oli pyöritetty jo viikkojen ajan kuvia rauniokasoiksi murskatusta Gazasta, haastattelin etäyhteydellä useita israelilaisia tekonologiasijoittajia.

He olivat innoissaan sodan tuomista uusista bisnesmahdollisuuksista.

”Jokainen sijoittaja tietää, että israelilaisiin startupeihin kannattaa sijoittaa juuri nyt, sillä missään ei päästä testaamaan tuotteita niin hyvin kuin täällä”, sanoi yksi noin viisikymppinen riskisijoittaja Tel Avivista.

”Tekoälystä on kohistu jo vuosikymmeniä, kuka olisi arvannut, että sen todellinen syntypaikka on Gaza vuonna 2023.”

Olin hieman häkeltynyt. Vuosia aiemmin olin haastatellut samaa sijoittajaa, ja silloin hän oli puhunut innostuneesti vihreästä teknologiasta ja innovaatioista rauhanrakentamisen keinona. Hän oli mainostanut minulle vesi- ja maanviljelysteknologian vientipotentiaalia arabimaihin.

Kuulin monien muidenkin suosittelevan sijoittamaan Israeliin juuri nyt, Gazan sodan vuoksi. Israelilaisten teknologiayritysten kattojärjestö järjesti marras- ja joulukuun aikana verkossa useita markkinointitapahtumia kansainvälisille sijoittajille ja teknologiatyönantajille. Seurasin niitä tutkijana. Näissä tilaisuuksissa puhuttiin paljon siitä, että Gaza on loistava testikenttä uusille innovaatioille. Tuotteita voidaan testata reaaliajassa.

Teknologian testaaminen miehitetyillä alueilla ei ole mikään uusi juttu. Itse asiassa se on ollut Israelin valttikortti kansainvälisessä asekaupassa. Suomikin on perustellut asehankintojaan Israelista juuri kenttätestaukseen vedoten. Kun Suomi vuonna 2019 oli ostamassa Israelista tykkitutkia, puolustusministeri Jussi Niinistö totesi Ylen haastattelussa: ”Ostamme niitä sieltä, mistä niitä on saatavissa, eikä ole haitaksi, että niitä on kokeiltu käytännössä.”

Viime syksyn markkinointitapahtumat osuivat herkkään hetkeen. Gazan sodan alussa useat ulkomaiset sijoittajat olivat päättäneet painaa jarrua Israelin suhteen. Investointiympäristö nähtiin epävakaana, ja mainehaittojen riski oli ilmeinen. Pelkona oli, että Israelia aletaan boikotoida verisen sodan vuoksi.

Israelin valtio reagoi nopeasti. Se myönsi teknologiasektorille hätärahoitusta.

Israelilaiset sijoittajat unohtivat hetkeksi keskinäisen kilpailun ja alkoivat yhteisvoimin markkinoida sodan luomia bisnesmahdollisuuksia. Yhden iskulauseen mukaan Gazan tuhkasta syntyisi ”startup-valtio 2.0”.

Seuraamissani markkinointitilaisuuksissa sijoittajat painottivat, että Gazan sodassa testatulla teknologialla voi myöhemmin olla paljon rauhanomaistakin käyttöä.

”Ennenkin on käynyt niin, että sotateknologia johtaa läpimurtoihin muilla saroilla. Niin tulee käymään nytkin”, sanoi yksi pitkän linjan pääomasijoittaja.

Välillä puheet kuulostivat siltä, että nyt ei oltu sijoittamassa sotaan vaan pelastamassa maailmaa. Se on Israelissa yleinen narratiivi. Totta on, että Israelissa alun perin sotilaskäyttöön kehitettyä teknologiaa on myöhemmin hyödynnetty muun muassa lääketieteessä ja maanviljelyksessä. Lopulta ihmiskunta siis voittaa, sijoittajat lupaavat. Toki keksintöjä voisi tuoda maailmaan muutenkin kuin sotimisen kautta.

ISRAEL tunnetaan maailmalla ”startup-valtiona”. Väkilukuun nähden siellä on enemmän startup-yrityksiä, insinöörejä, patentteja ja riskipääomaa kuin missään muualla maailmassa. Maailman suurimmat teknologiayhtiöt kuten Intel, Cisco, Google, Meta, Microsoft, Amazon ja Apple ovat keskittäneet kaikkein tärkeimpiä tutkimus- ja kehityskeskuksiaan Israeliin. Intel on Israelin suurin yksityinen työnantaja ja merkittävin investoija. Myös suomalaislähtöisillä Nokialla ja Woltilla on omat kehitysyksikkönsä Israelissa.

Israelin yhteydet Kalifornian Piilaaksoon ovat hyvin tiiviit. Monet israelilaiset startupit sanovat, että heillä on yksi pääkonttori Israelissa ja toinen Piilaaksossa. Piilaaksosta tulee suurin osa israelilaisten startup-yritysten pääomasta, ja siellä asuu noin satatuhatta israelilaista teknologiaosaajaa joko pysyvästi tai osa-aikaisesti. Tel Avivista on päivittäinen suora lentoyhteys San Franciscoon.

”Kun avaat puhelimesi tai tietokoneesi, niin olet aina jollain tavalla kytköksissä Israeliin”, yksi israelilainen startup-veteraani sanoi minulle viisi vuotta sitten, kun istuimme baarin terassilla Tel Avivin keskustassa. Olin tullut haastattelemaan häntä väitöskirjaani varten. Hän oli kolmikymppinen, mutta hänellä oli jo pitkä kokemus startup-maailmasta. Hän oli perustanut kaksi yritystä, ja jälkimmäisen kohdalla hän oli tehnyt menestyksekkään ”exitin” eli myynyt firmansa hyvään hintaan. Sen jälkeen hänestä oli tullut riskipääomasijoittaja.

Kun olimme hakeneet toiset oluet, puhe kääntyi Israelin armeijaan. Nuori pääomasijoittaja oli suorittanut asepalveluksensa kuuluisassa 8200-tiedusteluyksikössä. Sitä kautta hän oli päätynyt teknologia-alalle.

”Tarinani on tyypillinen”, hän sanoi terassilla. ”Jossain matkan varrella sotilaan univormu vaihtuu startup-yrittäjän huppariin.”

Israelissa teknologiayrittäjiksi ja -sijoittajiksi ponnistetaan nimenomaan armeijan tiedusteluyksikköjen kautta. Kuuluisin niistä on juuri 8200-yksikkö, josta puhutaan ”startup-tehtaana”.

Siellä kehitetään esimerkiksi vakoiluratkaisuja, tekoälymalleja ja tietokoneviruksia armeijan tarpeisiin. 8200-yksikkö toimii aktiivisesti Palestiinalaisalueella. Se kerää kaikenlaista tietoa tavallisten palestiinalaisten elämästä, esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta, perheriidoista tai taloushuolista. Niitä voidaan myöhemmin hyödyntää värväyksen tai kiristämisen välineenä.

Armeijan toinen tärkeä tiedusteluyksikkö on visuaaliseen analyysiin erikoistunut 9900-yksikkö, jossa tutkitaan kartta- ja satelliittikuvia. Yksikköön on rekrytoitu paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat autismikirjolla ja ovat erityisen lahjakkaita tulkitsemaan visuaalista tietoa. Startup-yrittäjiksi päädytään usein myös armeijan koulutusyksikkö Talpiotin kautta, jonne valitaan akateemisesti lahjakkaimpia nuoria kehittämään uutta teknologiaa armeijan käyttöön.

Israelin merkittävimmät teknologiset läpimurrot ja startup-ideat ovat tulleet juuri näistä armeijan yksiköstä. Israelilainen päivälehti Haaretz on arvioinut, että esimerkiksi maan kaikista kyberturvallisuus-startupeista jopa 80 prosenttia on 8200-yksikön veteraanien perustamia.

Armeijan rooli läpäisee koko Israelin teknologiatalouden. Armeija kouluttaa ihmisiä, investoi tutkimukseen, kehittää uusia ideoita startup-yrityksille ja rahoittaa niitä.

Puolustusvoimien huippuyksiköt käyttävät paljon aikaa ja resursseja lahjakkaimpien nuorten rekrytointiin. Valintakoetilaisuudet kestävät useita päiviä.

Israelissa tiedustelu- ja teknologiayksikköjä verrataan usein MIT:n tai Stanfordin kaltaisiin huippuyliopistoihin. Vertaus on sikäli osuva, että asepalveluksen suorittaminen oikeassa yksikössä on suora menolippu menestykseeen: startup-yritysten rekrytoinneissa tausta armeijassa painaa usein enemmän kuin työkokemus. Myös sijoittajat panevat paljon painoarvoa sille, missä yrityksen perustajat ovat asepalveluksensa suorittaneet.

Hieman yllättävää on se, että Israelin armeija ei lähtökohtaisesti pyri suojaamaan omissa yksiköissään kehitettyjä huipputeknologisia ratkaisuja patentein. Päinvastoin: se suorastaan sysii niitä yksityisille markkinoille. (Joitakin poikkeuksia toki on, kuten kryptografia eli salakirjoitus.)

Muutama vuosi sitten pääministeri Benjamin Netanjahu kehui Davosin talousfoorumissa, että Israelin suuret investoinnit tiedusteluun tuottavat ”tietoverkkoja lähellä olevia ihmisiä”, jotka ”Mossadista tai armeijasta lähdettyään ovat valmiita perustamaan bisneksiä”.

Kukaan ei tiedä, kuinka paljon armeija lopulta tuottaa taloudellista hyötyä Israelille. Selvää on kuitenkin se, että Netanjahun aikakaudella armeijaa on pyritty muokkaamaan pelkästä kuluerästä talouskasvun moottoriksi. Kertomus armeijasta startup-tehtaana on myös poliitikoille hyödyllinen tapa perustella rahan satsaamista armeijaan.

Se kertomus on herättänyt paljon kiinnostusta myös maailmalla. Viime syksynä STT uutisoi, että Sitra ja puolustusvoimat ovat aloittaneet ”kybervarusmieskoulutus”-pilottihankkeen. Ohjelmaan valituille varusmiehille annetaan innovaatio- ja yrittäjyyskoulutusta. Mallia on haettu Israelista.

Startup-valtion ja armeijan liittouma vaikuttaa myös siihen, millaisia teknologioita Israelista maailmalle lähtee. Israel on globaali markkinajohtaja kyberturvallisuudessa ja -vakoilussa, drooneissa ja ilmatorjuntajärjestelmissä. Maailman kaikista yksityisen sektorin kyberteknologiainvestoinneista Israeliin kohdistuu jopa puolet. Israelissa asuu 9 miljoonaa ihmistä, 0,1 prosenttia maailman ihmisistä.

Israelin kehittämä valvonta- ja seurantateknologia kiinnostaa nyt vähän joka puolella maailmaa, myös sellaisissa maissa, jotka ovat olleet huonoissa väleissä Israelin kanssa. Esimerkiksi Arabiemiraattien ja Saudi-Arabian kaltaiset autoritääriset valtiot ovat ottaneet käyttöön israelilaista teknologiaa valvoakseen omia kansalaisiaan. Suurvalloista Kiina ja Intia ovat viime aikoina vahvistaneet suhteitaan Israeliin hyötyäkseen sen teknologiasta. Se on suuri muutos, sillä maat ovat perinteisesti tukeneet Palestiinaa.

Israel on tietoisesti pyrkinyt parantamaan välejä Palestiinan tukijoina tunnettuihin maihin, ja epävirallisina diplomaatteina on käytetty nimenomaan startup-yrittäjiä ja pääomasijoittajia. Maan johdossa on selvästikin ymmärretty, että teknologia on nykypäivän geopolitiikkaa.

Tunnetuin esimerkki uudenlaisesta yhteistyöstä on Pegasus-niminen vakoiluohjelma. Sen kehitti israelilainen NSO-yhtiö, jonka perustajat ovat Israelin armeijan 8200-yksikön veteraaneja. Pegasus-ohjelman avulla voi ottaa haltuun haluamansa kohteen puhelimen. Tunkeutuja voi laittaa esimerkiksi mikrofonin tai kameran päälle, kuunnella puheluja ja lukea sähköpostiviestejä. Netanjahun erityisluvalla Pegasus-ohjelma myytiin Saudi-Arabiaan ja maata käytännössä johtavan kruununprinssi Muhammad bin Salmanin tiukan valvontakoneiston käsiin.

Saudi-Arabia alkoi seurata ohjelman avulla sellaisia toimittajia ja aktivisteja, jotka vastustivat maan hallitusta. Yksi vakoilun kohteista oli toimittaja Jamal Khashoggi, jonka vaimon puhelimeen Pegasus oli asennettu. Khassoggi tapettiin Turkissa Saudi-Arabian suurlähetystössä, minkä jälkeen hänen ruumiinsa paloiteltiin ja hävitettiin.

Pegasus-ohjelma on kiinnostanut monia muitakin maita. Toronton yliopiston Citizen Lab -yksikkö, joka on vuosia seurannut teknologian väärinkäyttöä, on paljastanut, että Pegasusta on hyödynnetty opposition ja toimittajien vakoiluun muun muassa Venäjällä, Meksikossa ja Jordaniassa.

Pari vuotta sitten The New York Times selvitti, että Intian hindunationalistinen pääministeri Narendra Modi oli hankkinut Pegasuksen oman turvallisuuskoneistonsa käyttöön osana laajaa asekauppaa Israelin kanssa. Sen jälkeen ohjelman avulla on vakoiltu lukuisia intialaisia toimittajia, aktivisteja ja oppositiopolitiikkoja.

The New York Times on itsekin joutunut vakoilun kohteeksi. Vuonna 2021 kävi ilmi, että sen, CNN:n ja Al-Jazeeran toimittajia oli seurattu Pegasus-ohjelmalla. Vakoiltuja toimittajia oli yli 180.

Pegasus on ollut käytössä on myös EU:n alueella. EU-komission selvityksen mukaan ohjelma on myyty 14 EU-maahan ja todistettavasti sitä on käytetty ainakin Unkarissa ja Puolassa. Myös Yhdysvaltain liittovaltion poliisi FBI on hankkinut Pegasuksen käyttöönsä.

ISRAELIN TIE startup-valtioksi alkoi 1990-luvun alussa. Siihen asti maa oli ollut monien sijoittajien silmissä arveluttava investointikohde, suorastaan tabu. Israeliin investoiminen nähtiin riskinä, koska ”investointiympäristö oli epävakaa”. Israel on miehittänyt Palestiinalaisaluetta vuodesta 1967 ja pyrkinyt taltuttamaan itsenäistymispyrkimyksiä väkivalloin.

Sitten tapahtui kaksi suurta muutosta: Neuvostoliitto romahti, ja Lähi-idässä alkoi rauhanprosessi. Ensi silmäyksellä näillä kahdella maailmanpoliittisella mullistuksella ei vaikuta olevan mitään tekemistä toistensa kanssa (saati sitten startup-maailman kanssa), mutta tosiasiassa juuri ne loivat maaperää Israelin startup-ihmeelle.

Ensinnäkin: Neuvostoliiton rauniolta muutti Israeliin lähes miljoona ihmistä, ja heidän joukossaan oli huomattavan paljon insinöörejä ja muita luonnontieteiden osaajia. Israel keksi hyödyntää heidän osaamisensa teknologiateollisuudessa ja armeijassa.

Neuvostoliiton romahdettua maailmassa oli enää yksi globaali supervalta, Yhdysvallat. Liberalismi ja kapitalismi olivat selvinneet kylmästä sodasta voittajina, ja yhteiskuntatieteilijät puhuivat ihan vakavissaan ”historian lopusta”. Siihen kuului ajatus siitä, että digitaaliset ja taloudelliset virrat poistaisivat valtioiden väliset kiistat ja toisivat ihmiset yhteen.

Samoihin aikoihin yleistyi internet. Sitä oli kehitetty alun perin Yhdysvaltojen sotateollisuuden tarpeisiin, mutta 1990-luvun aikana Kalifornian Piilaaksosta tuli digitaalisen maailman ehdoton keskus.

Pian valtiot ympäri maailmaa halusivat kehittää oman versionsa Piilaaksosta, ja Israel Yhdysvaltojen liittolaisena oli etujoukoissa.

Toinen suuri mullistus, Lähi-idän rauhanprosessi, huipentui syyskuussa 1993. Silloin Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) ja Israel juhlistivat niin sanotun Oslon rauhansopimuksen syntyä Valkoisen talon nurmikolla. Yhdysvaltojen presidentti Bill Clintonin isällisen katseen alla PLO:n johtaja Jasser Arafat ja Israelin pääministeri Jitzhak Rabin sopivat viiden vuoden siirtymäajasta, jonka oli tarkoitus johtaa Palestiinan itsenäistymiseen. Sopimus nähtiin niin merkittävänä, että Arafatille, Rabinille ja Israelin ulkoministerille Shimon Peresille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto.

Israelissa nämä kaksi suurta 1990-luvun toivon kuvaa – kuvat rauhasta ja teknologiakapitalismin voittokulusta – yhdistyivät. Ilmassa oli uudenlaista optimismia, ja Israelin teknologiatalouteen alettiin pumpata rahaa.

Yhdysvaltalaiset, israelilaiset ja palestiinalaiset eliitit löysivät yhteisen sävelen. Ne uskoivat, että rauha saavutettaisiin kapitalismin avulla. Siihen aikaan muodissa oli niin sanottu liberaali rauhanteoria, jonka mukaan taloudellinen ja teknologinen yhteistyö johtavat kuin itsestään poliittisten konfliktien loppumiseen. Ulkomininisteri Shimon Peres tiivisti vision kirjassaan ”New Middle East”. Hän kirjoitti siitä, kuinka koko Lähi-itä muuttuisi harmoniseksi teknologiautopiaksi, jossa ei enää taistella maa-alueista vaan innovoidaan ja tehdään taloudellista yhteistyötä. Win-win.

Israelin talouseliitti tuki innokkaasti Peresin visiota. Vallalla oli ajatus siitä, että rauhanprosessin siivellä päästäisiin käsiksi uusiin markkinoihin.

Peres kiersi Yhdysvalloissa markkinoimassa ajatuksiaan ja keräämässä pääomaa kotimarkkinoille. Suunnitelma oli menestys.

Yhdysvaltojen antamien lainatakuiden turvin Israelin talous kasvoi voimakkaasti. Piilaaksosta alkoi suorastaan tulvia riskipääomaa israelilaisille teknologiayrityksille. 1990-luvun lopulla israelilaiset teknologiayritykset saivat enemmän rahoitusta Yhdysvalloista kuin ketkään muut.

Oslon sopimus loi uusia taloudellisia mahdollisuuksia myös palestiinalaiseliitille. Vuosikymmeniä jatkuneen miehitysvallan jäljiltä Palestiinalaisalueen talous oli romuna. Menestyvät yritykset olivat harvassa, ja suurin osa palestiinalaista työskenteli halpatyövoimana Israelin puolella ja siirtokunnissa. Miehitysvalta oli katkaissut lähes kaikki yhteydet ulkomaailmaan. Lupaus palestiinalaistalouden ”globalisoimisesta” ja reilusta yhteistyöstä israelilaisten yritysten kanssa ymmärrettävästi siis innosti. Palestiinalaisalueelle alkoi vyöryä paljon rahoitusta Maailmanpankilta, Kansainväliseltä valuuttarahastolta ja läntisten valtioiden kehitysyhteistyövaroista. Näin Gazasta ja Länsirannasta tuli maailman apuriippuvaisin alue. Monien investointien tavoite oli kehittää Palestiinalaisalueen turismia, teollisuutta ja teknologiataloutta yhteistyössä Israelin kanssa. Palestiinasta visioitiin uutta ”Lähi-idän Pilaaksoa”.

VUOSIEN AJAN kaikki oli pelkkää puhetta. 1990-luvun lopulla alkoi kuitenkin tapahtua.

Länsirannan kukkuloille nousi teleyhteystorneja, länsimaat kouluttivat teknologiaosaajia ja rahoittivat paikallisia it-yrityksiä. Myös Israelissa nähtiin uusia bisnesmahdollisuuksia. Eräs israelilainen miljonääri halusi perustaa teknologiapuiston Gazaan, Rafahin kaupungin läheisyyteen. Ajatuksena oli hyötyä palestiinalaisten halvasta mutta korkeasti koulutetusta työvoimasta.

Toinen suuri ulkoistamishanke oli lähellä Tulkaremin kaupunkia Länsirannalla. Sinne houkuteltiin mukaan Piilaakson mahtiyrityksiä Inteliä ja Ciscoa testiasiakkaiksi.

Kumpikaan ei hankkeista ei lopulta toteutunut. Kaikki tyssäsi vuonna 2000, kun palestiinalaisalueilla alkoi toinen intifada, kansanousu.

Oslon sopimuksen lupaukset olivat osoittautuneet katteettomiksi, ja pettymys purkautui eri tavoin: mielenosoituksina, kivien heittelynä, pommi-iskuina.

Palestiinalaisille oli luvattu tie itsenäisyyteen, ja he olivat luvanneet luopua aseellisesta vastarinnasta ja ryhtyä talous- ja turvallisuusyhteistyöhön Israelin kanssa.

Todellisuudessa kävikin niin, että Israelin miehitysvalta lujitti otettaan.

Palestiinalaishallinosta ei tullut uuden valtion pohjaa vaan Israelin nyrkki: se valvoi palestiinalaisia, tukahdutti vastarintaa ja etsi kapeaa eliittiä hyödyttäviä yhteistyömahdollisuuksia Israelin kanssa.

Useimmille palestiinalaisille yhteistyön seuraukset olivat kaikkea muuta kuin positiivisia. 1990-luvun aikana Palestiinan talous kutistui rajusti, ja samalla siirtokunnat ja Israelin armeijan infrastruktuuri valtasivat koko ajan lisää tilaa.

Yhteiskunta muuttui demokratian sijaan yhä autoritäärisemmäksi. Asioista päättivät aina samat vanhat miehet, ja korruptio levisi. Monet tavalliset palestiinalaiset näkivät taistelevansa paitsi Israelia myös omaa hallintoaan vastaan.

Koko Palestiinalaisalueen talous haukattiin osaksi Israelin taloutta. Palestiinalaisille ei annettu itsenäistä tullijärjestelmää, valuuttaa eikä työmarkkinoita. Jokainen palvelu ja tuote kulki Israelin käsien kautta.

Verotusoikeus jäi Israelille, ja aika ajoin Israel kieltäytyi tilittämästä verotuloja palestiinalaishallinnolle. Israel kontrolloi myös Palestiinalaisalueen vesi- ja energiavaroja ja esti itsenäisen teollisen tuotannon kehittämisen. Valtaosa Gazan ja Länsirannan maanviljelysalueista määritettiin Israelin turvallisuusvyöhykkeeksi. Sen vuoksi monien viljelijöiden kohtaloksi koitui lähteminen halpatyövoimaksi Israeliin.

Monen palestiinalaisen mielestä Oslon sopimus oli alun alkaenkin vain sumuverho miehityksen ja kolonisaation jatkumiselle. Tunnettu palestiinalainen älykkö Edward Said kutsui sitä ”palestiinalaiseksi Versailles’ksi” ja ”alistumisen hetkeksi”.

KUN VUONNA 2018 matkustin Länsirannalle tekemään tutkimustani, kaikesta näki, että olin saapumassa alueelle, joka eli miehitysvallan alla. Qalandian tarkastuspisteellä bussi pysäytettiin, ja minä ja muut matkustajat kävelimme muutaman sadan metrin matkan muurien reunustamassa labyrintissa. Joka puolella näkyi Israelin sotilaita, ja vartiotornit kohosivat ympärillämme. Muuriin oli maalattu sana imagine, rauhankyyhkyjä ja palestiinalaisten taistelijoiden kuvia.

Qalandian tarkastuspiste on yksi Länsirannan vilkkaimpia. Joskus ihmiset joutuvat jonottamaan siellä tuntikausia.

Heti tarkastuspisteen jälkeen alkoivat pakolaisleirit.

Länsirannalla köyhyys ja brutaali miehitys pistivät silmään, mutta sieltäkin löytyi toisenlaisia todellisuuksia. Jopa samankaltaista startup-pöhinää kuin Israelissa.

Erityisesti Ramallahissa, Palestiinalaisalueen hallinnollisessa pääkaupungissa, järjestettiin viikoittain erilaisia pitchaus-tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kaupunkiin oli perustettu startup-kiihdyttämöjä ja yrityshautomoita. Takana oli usein USA:n, EU-maiden tai Maailmanpankin rahoitusta.

Aivan Ramallahin kupeeseen oli rakennettu kokonainen kaupunki teknologiautopian toteuttamiseksi. Sen nimi on Rawabi, ja se markkinoi itseään Palestiinan Piilaaksona.

Siellä toimii isoja ja pieniä teknologiayrityksiä, pari sijoitusrahastoa, yrityskiihdyttämö. Esimerkiksi Cisco ja Apple ostavat kaupungista palveluita.

Rawabi ei ollut kuten muut palestiinalaiset kaupungit. Kaduilla partioivat yksityiset vartijat, turvakameroita oli kaikkialla. Kaupungin keskusaukiolla oli länsimaisia liikkeitä – Mangon vaatteita, Swarowskin jalokiviä –, eikä missään näkynyt falafelkojuja. Kaupungissa ei järjestetty mielenosoituksia, eikä talojen seinissä ollut graffiteja muistuttamassa Israelin pidättämistä ja tappamista palestiinalaisista, toisin kuin muualla Palestiinassa.

Rawabi on ensimmäinen kaupunki, jonka Israel on sallinut rakentaa Länsirannalle yli 50 vuotta jatkuneen miehityksen aikana.

Rawabin kaupunki on oikeastaan yhden miehen valtakunta. Kaikki yhtiöt ja kiinteistöt omistaa Bashar Masri, 63-vuotias palestiinalais-amerikkalainen liikemies, joka on tehnyt rahansa etupäässä rakennushankkeilla eri puolilla Lähi-itää.

Häntä kutsutaan Palestiinan Trumpiksi. Kaupunkiin johtava tie on nimeltään Masri Street.

Masri tulee vauraasta suvusta. Hänen setänsä on Palestiinan rikkain mies, jolla on näppinsä pelissä niin Persianlahden öljybisneksessä kuin pankkimaailmassakin. Hän on myös pyörittänyt Saudi-Arabiassa maan armeijan ja Yhdysvaltain joukkojen ruokahuoltoa.

Tapasin Masrin kolme kertaa.

Hänen toimistonsa sijaitsee Rawabin korkeimman rakennuksen ylimmässä kerroksessa, koodareiden toimistojen, startup-kiihdyttämön ja luksusliikkeiden yläpuolelle. Seinät olivat tummennettua lasia, ja lasin takaa avautui näkymä kaupungin ulkopuolelle: pieniä palestiinalaiskyliä, yksi Israelin siirtokunta, oliivipuiden täplittämiä kukkuloita, jotka toivat mieleeni Toscanan.

Tapaamisissamme Masri oli aina kohtelias. Hän tarjoili palestiinalaisia herkkuja ja kertoi vuolaasti visiostaan, uudenlaisesta Palestiinasta.

Hän halusi näyttää maailmalle, että palestiinalaiset ovat bisnesmyönteisiä ihmisiä, jotka rakastavat teknologiaa ja ovat muutenkin optimistisia tulevaisuuden suhteen. Siis kaikkea muuta kuin stereotyyppisiä kiviä heitteleviä kiihkoilijoita.

Masri vakuutteli, että boikotoinnin sijaan palestiinalaiset halusivat taloudellista yhteistyötä Israelin kanssa. ”Tämä on uusi vastarinnan muoto”, hän sanoi.

Masri on kertonut samat asiat moneen kertaan mediassa. Häntä on haastateltu muun muassa CNN:lle, BBC:lle ja CBS:n 60 Minutes -ohjelmaan. Kun menin ensimmäisen kerran tapaamaan Masria, israelilainen tv-ryhmä oli juuri lopettanut oman haastattelunsa. Koko Rawabi tuntui Masrin omalta mediaspektaakkelilta. Kun hän kuuli taivaalla israelilaisen sotilashelikopterin äänen, hän vei minut suurelle parvekkeelle ja heristi nyrkkiään kopterille.

”Olen sanonut israelilaisille, että tänne ei saa tulla ilman lupaani”, hän sanoi.

Sinänsä Masri kyllä toivottaa israelilaiset tervetulleiksi. Rawabin kaupungin etusivulla teknologiahubia mainostetaan hepreaksi mutta ei arabiaksi.

Koko kaupungin tulevaisuus nojaa israelilaiseen rahaan ja yhteistyöhön israelilaisten kanssa. Israelin armeija kontrolloi Rawabin vesihuoltoa ja ainoaa tietä, joka kaupunkiin johtaa.

Masri sanoi minulle haastattelussa, että Rawabi on suunniteltu siten, että israelilaiset kokevat siellä olonsa kotoisaksi.

Hän sanoi uskovansa, että kun israelilaiset sijoittajat innostuvat Rawabista, Piilaakson jättifirmat seuraavat kyllä perässä. Hänen suunnitelmissaan Rawabi oli vasta alkua.

”Rawabin jälkeen tulevat Rawabi 2, Rawabi 3 ja Rawabi 4.”

Monet palestiinalaiset pitävät Rawabia tylsänä ja tyhjänä kaupunkina, ja ymmärrän heitä hyvin. Asuin Rawabissa muutaman viikon, ja paikka tuntui enemmän yritykseltä tai tehtaalta kuin todelliselta kaupungilta.

Mainoslauseissa Rawabin kehutaan olevan tarkoitettu ”tavallisille palestiinalaisille”, mutta todellisuudessa kaupungin asukkaat olivat hyväosaisia. Asunnot olivat niin kalliita, että suurimmalla osalla palestiinalaisista ei olisi ollut niihin varaa.

Itse asiassa asuntobisnes onkin Masrin varsinainen rahantekokone. Masri osti aikoinaan tonttimaat halvalla lähiseudun kyläläisiltä. Heidän mukaansa Masri ei kertonut, että paikalle rakennettaisiin kaupunki ja maan hinta nousisi rajusti. Kun osa kyläläisistä kieltäytyi myymästä maatansa, Masri sai ne pakkolunastettua palestiinalaishallinnon avulla.

Masri herättää palestiinalaisten keskuudessa monenlaisia mielipiteitä. Kaikki eivät tosin uskalla sanoa niitä ääneen, koska se voi johtaa potkuihin tai vaikeuksiin työnsaannissa. Masri on myös haastanut arvostelijoitaan herkästi oikeuteen.

Toisille Masri on rohkea yrittäjäsankari, toisille kolonialisti, joka toivottaa miehittäjän tervetulleeksi Palestiinaan.

Alun perin minun oli tarkoitus asua Rawabissa pari kuukautta. Jo kahden viikon kuluttua muutin kuitenkin takaisin Ramallahiin, koska Rawabi oli niin kuolettavan tylsä.

Ramallahissa tutustuin Rawabissa työskenteleviin teknologiatyöläisiin. He olivat töissä israelilaisissa yrityksissä, ja se synnytti hankalan moraalisen dilemman: voiko tehdä yhteistyötä miehittäjävaltiosta tulevien ihmisten kanssa? He tiesivät, että jonain päivänä samat ihmiset voisivat tulla Rawabiin sotilasunivormussa. He kertoivat minulle googlaavansa, missä Israelin armeijan yksikössä heidän tapaamansa israelilaiset ovat palvelleet.

”Me yritämme selvittää, keitä he ovat vanginneet tai tappaneet”, yksi tekoälystä ja roboteista innostunut kolmikymppinen mies sanoi.

Uudet tuttavani edustivat Rawabia myyntitapaamisissa, joihin osallistui israelilaisia ja kansainvälisiä sijoittajia. Nämä kohtaamiset eivät olleet helppoja. Oli oltava kohtelias ja hymyiltävä, vaikka sisällä kuohui. Heille järjestettiin työpaikalla jopa tunteiden hallinnan työpajoja.

Aina kaikki eivät kuitenkaan malta pitää poliittisia ajatuksiaan itsellään. Esitellessään Rawabia vieraille he saattoivat vitsaillen osoittaa edessä häämöttäviä kukkuloita ja kysyä: ”Näetkö nuo tunnelit tuolla? Ne johtavat suoraan Gazan pakolaisleireille”. Yksi työntekijä kertoi toivottaneensa vieraat ”tervetulleeksi Disneylandiin”, kunnes häntä oli uhattu potkuilla.

Työntekijät kertoivat, että jos tapaamisissa israelilaisten kanssa puhuttiin pelkästään rahasta, tilanne pysyi vielä siedettävänä. Mutta aika usein israelilaiset alkoivat puhua yleviä rauhasta ja halustaan auttaa palestiinalaisia. Se oli monelle liikaa.

Yksi johtotehtävissä Rawabissa työskennellyt mies kertoi, että kerran hän joutui lähtemään kesken tapaamisen vessaan rauhoittaakseen itsensä.

”Huusin nyrkkiini ja palasin tapaamiseen.”

Minulle kävi selväksi, että palestiinalaiset ymmärsivät hyvin sen perimmäisen syyn, miksi israelilaiset olivat kiinnostuneita Rawabista.

”Israelilaiset tulevat tänne hymyillen ja innoissaan keskustelemaan rauhasta ja yhteistyöstä, vaikka todellisuudessa heitä kiinnostaa vain se, kuinka halvalla itseämme myymme”, kertoo yksi työntekijä.

Palestiinalaisten teknologiatyöläisten palkat ovat noin kolme kertaa pienemmät kuin israelilaisten.

Toisaalta raha oli myös keskeinen syy sille, miksi palestiinalaiset olivat päätyneet töihin Rawabiin. Siellä on mahdollisuus ansaita palestiinalaisiin palkkoihin nähden hyvin.

Palestiinassa teknologiasektorin työpaikat ovat kilpailtuja, ja vain murto-osa vuosittain alalle valmistuvista saa töitä.

Rawabissa työskentelyyn liittyy myös tiettyjä etuoikeuksia. Työntekijöillä on erityiset Israelin armeijan myöntämät matkustusluvat, joiden avulla he saavat vierailla Israelissa asiakkaidensa luona.

Näillä etuoikeuksilla on kuitenkin hintansa.

Kun Rawabiin palkataan uusia työntekijöitä, heidän taustojaan käy läpi paitsi palkkaava yritys myös Israelin armeija. Polittinen aktivismi voi olla este työpaikan saannille. Monet haastateltavani kertoivat, että mielenosoituksiin osallistuminen tai kriittinen somekirjoittelu on riski.

”Ei kannata heitellä kiviä”, yksi koodari sanoi.

RAWABI on tietysti täydellinen poikkeus Palestiinalaisalueella. Muualla teknologia ennemminkin eristää palestiinalaisia maailmasta kuin yhdistää heitä siihen. Se on Israelin päätös. Samaan aikaan kun muu maailma siirtyy 5G-verkkoon ja puhe neljännestä teollisesta vallankumouksesta kiihtyy, Gazassa mobiiliverkko matelee 2G-nopeudella. Se tarkoittaa, että kuvien tai videoiden lähettäminen on hidasta tai jopa mahdotonta. Länsirannalla on vuodesta 2018 asti sallittu 3G-verkko. Kyse ei ole siitä, etteikö nopeampi yhteys olisi teknisesti mahdollinen – Israelin laittomissa siirtokunnissa toimii 5G-verkko.

Nettiä voisi käyttää tietysti myös kaapeliyhteyksillä, mutta Israel rajoittaa niidenkin rakentamista.

Hitaat yhteydet tarkoittavat sitä, että palestiinalaisten on vaikea kehittää juuri niitä teknologioita, jotka olisivat maailmalla kovimmassa huudossa: esineiden internetiä, tekoälysovelluksia, big dataa… Kaista ei yksinkertaisesti riitä.

Palestiinassa internet ei todellakaan ole niin “rajatonta” kuin teknologiatalouden utopioista puhuvat poliitikot ja ekonomistit antavat ymmärtää.

Kaikki internetyhteydet Palestiinalaisalueelle reititetään Israelin kautta. Se tarkoittaa, että Israel pystyy seuraamaan kaikkea verkkoliikennettä. Joka vuosi kymmeniä tai jopa satoja palestiinalaisia pidätetään heidän sosiaalisen median julkaisujensa perusteella. Israel on määritellyt epäilyttäviksi tiettyjä sanoja, ja pelkästään ”kansanmurhasta” tai ”marttyyreista” kirjoittaminen voi johtaa pidätykseen.

Moni palestiinalainen ei uskalla ilmaista mielipiteitään avoimesti internetissä.

Pidätykset voivat kestää viikkoja, eikä syytteitä välttämättä lopulta nosteta lainkaan. Jos asia etenee oikeuteen asti, se käsitellään sotaoikeudessa ja syytetyn avustajaksi nimetään Israelin armeijan lakimies.

KUN ALOIN viettää aikaa Palestiinalaisalueella, opin nopeasti, että Googlen karttapalveluun ei voi siellä luottaa. Ihmiset vitsailivat, että Google vie todennäköisemmin eksyksiin kuin perille.

Karttapalvelu saattaa ohjata ajamaan siirtokuntiin tai Israelin armeijan hallitsemille vyöhykkeille, mikä voi olla jopa hengenvaarallista.

Se ei johdu siitä, etteikö Google Maps tuntisi palestiinalaisalueita. Se vain preferoi näkymässään israelilaista käsitystä maantieteestä. Palestiinalaiset paikkakunnat jäävät piiloon, ja niitä nimetään uusiksi israelilaisilla paikannimillä.

Israelin laittomat siirtokunnat sen sijaan näkyvät Googlen karttapalvelussa moitteettomasti. Siirtokuntien välillä kulkee vain israelilaisille tarkoitettuja nopeita teitä, ja Google Maps ohjaa käyttämään niitä. Mistään ei selviä, että siirtokunnat ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

Googlen karttapalvelua käyttäessään siirtokuntien asukkaat saavat siis vahvistuksen siitä, että he todella kuuluvat alueelle. Palestiinalaiset digitaalisia oikeuksia ajavat järjestöt ovat jo vuosia vaatineet, että Google muuttaisi Palestiina-politiikkaansa, mutta mitään ei ole tapahtunut.

Sama ongelma koskee myös kahta muuta suosittua digitaalista karttapalvelua, Apple Mapsia ja Wazea.

Karttapalvelut toimivat vähän samalla tavalla kuin eurooppalaisten siirtomaavaltojen kartat kolonialismin laajenemisen aikaan. Ne pyyhkivät epämukavia todellisuuksia näkyvistä ja mahdollistavat valloittajien liikkeet rajaseuduilla.

Toinen esimerkki Palestiinan digitaalisesta poispyyhkimisestä on majoitussivusto Airbnb. Amnesty teki muutama vuosi sitten selvityksen, jonka mukaan Airbnb listasi yli 200 majoituskohdetta siirtokunnissa – kertomatta sitä, että siirtokunnat sijaitsevat maalla, joka kuuluisi palestiinalaisille. Airbnb:n missio on ”rakentaa maailma, jossa kuka tahansa voi kuulua mihin tahansa”.

Myös suomalaisille tuttu Wolt on mukana tässä samassa pelissä.

Israel on yksi yhtiön tärkeimmistä markkinoista. Sinivalkoisten laukkujen kanssa sukkuloivia Wolt-kuskeja tulee vastaan solkenaan. Wolt tarjoaa palveluitaan myös laittomiin siirtokuntiin. Woltista tilatessa ei käy selkeästi ilmi, että ravintola saattaa sijaita siirtokunnassa, eikä Woltin omassa kartassa mainita sanallakaan Palestiinaa.

Monet Wolt-kuskit kuitenkin ovat palestiinalaisia. Erityisen paljon heitä rekrytoidaan Itä-Jerusalemista, jonka elinkeinoja Israel on systemaattisesti tuhonnut.

Miehityksen absurdiin todellisuuteen kuuluu se, että näin palestiinalaiset ajautuvat halpatyövoimaksi teknologia-alustoille, jotka kytkevät siirtokunnat saumattomasti osaksi Israelia.

LUKSUSHOTELLI American Colony Hotel sijaitsee miehitetyssä Itä-Jerusalemissa, ja halvinkin huone maksaa siellä lähes 400 euroa.

Hotellissa yöpyy paljon diplomaatteja ja ulkomaisia poliitikkoja, ja siellä on myös järjestetty rauhanneuvotteluja.

Kesällä 2019 muutin aivan hotellin kupeeseen, Sheikh Jarrah -nimiseen kaupunginosaan, jossa asuu lähes pelkästään palestiinalaisia. Naapuritaloni tosin oli äskettäin vallannut israelilainen perhe. (Siirtokunnat eivät aina ole kokonaisia asuinalueita, vaan myös yksittäiset asunnot tai talot voivat olla valtauksen kohteena.) Siirtokuntalaisperheen taloa ympäröivät piikkilangat, ja aitaan kiinnitetty valvontakameroita. Kun siirtokuntalaisten lapset leikkivät talon edessä, poliisit olivat vieressä vahdissa.

Yhtenä päivänä menin American Colony Hoteliin tapaamaan erästä Israelin armeijan entistä everstiluutnanttia. Olimme sopineet tapaamisen juuri tuohon hotelliin, koska se oli hänelle tuttu paikka. Hän oli aikoinaan neuvotellut siellä rauhasta ja tavannut palestiinalaisia poliitikkoja ja liikemiehiä. 1990-luvulla everstiluutnantti vastasi Israelin armeijassa tietyn Länsirannan osan hallinnasta. Hänen johtamansa sotilaat tuhosivat paljon palestiinalaisten koteja ja suojasivat, kun siirtokuntia laajennettiin palestiinalaisten maille.

En kuitenkaan mennyt haastattelemaan everstiluutnanttia hänen menneisyytensä vuoksi vaan siksi, että sotilasuransa jälkeen hänestä oli tullut yksi tärkeimmistä yhdyshenkilöistä Israelin armeijan ja palestiinalaisalueiden teknologiasektorin välillä. Hän johtaa palestiinalaisten ja israelilaisten yritysjohtajien verkostoa, ja siinä työssä hän pääsee hyödyntämään sotilasuransa aikana luomiaan suhteita.

Everstiluutnantti odotti minua hotellin pramean aulan sohvalla. Hän oli juuri palannut Ramallahista ja Rawabista, jonne hän oli vienyt israelilaisia startup-yrityksiä vierailulle.

Hän kuvaili israelilaisten ja palestiinalaisten kohtaamisia suorastaan runollisesti. Hän puhui ”toivon hetkistä” ja ”toisenlaisesta maailmasta, joka on mahdollinen”.

Hän antoi ymmärtää, että yhteistyö teknologia-asioissa auttoi unohtamaan kaiken väkivallan, vihanpidon ja epäluulon. Ihmiset olivat pohjimmiltaan samanlaisia. Kaikilla on jopa samanlainen hipsteriparta.

”Menee vain viisi minuuttia, ja kaikki puhuvat Game of Thronesista, juovat olutta tai pelaavat pingistä. Kukaan ei enää erota palestiinalaista ja israelilaista toisistaan.”

Politiikasta everstiluutnantti ei juuri halunnut puhua. Tulkitsin hänet kuitenkin jonkin sortin liberaaliksi. Hän arvosteli Israelin palestiinalaisille asettamia tiukkoja liikkumisrajoituksia ja siirtokuntalaisten väkivaltaa.

Hän sanoi olevansa pettynyt nykyisiin politiikkoihin – sekä israelilaisiin että palestiinalaisiin – ja piti heitä oman edun ajajina. Hänen mielestään asiat olivat selvästi paremmin hänen omassa nuoruudessaan, 1970- ja 80-luvulla. Hänen perheensä oli pystynyt ajamaan vapaasti Länsirannalle esimerkiksi korjauttamaan autoaan. He olivat jopa ystävystyneet palestiinalaisen autonkorjaajan kanssa.

Menneisyydestä piirtyi nostalginen kuva, ikään kuin miehitystä tai palestiinalaisten taloudellista hyväksikäyttöä ei hänen nuoruudessaan olisi ollut.

Nyt hän pani uskonsa nimenomaan teknologiseen yhteistyöhön. Hän kuvasi sen olevan ”politiikasta irrallinen ulottuvuus, jotain armollista kaiken väkivallan keskellä”.

Digitalous näyttäytyi everstiluutnantille juuri sellaisena ihmisiä yhteentuovana voimana, jona Piilaakson miljardöörit sen esittävät. Everstiluutnantin ajatukset toivat mieleeni 1990-luvun alun kehitysuskon: taloudellinen yhteistyö tuo mukanaan rauhan kuin itsestään.

Törmäsin samanlaiseen optimismiin usein tavatessani israelilaisia teknologia-alan ihmisiä.

Viikkoa myöhemmin tapasin Tel Avivissa kaksi israelilaista startup-yrittäjänaista, jotka olivat osallistuneet everstiluutnantin järjestämälle matkalle Ramallahiin ja Rawabiin. Istuimme hipsterikaupunginosa Florentinessa sijaitsevassa kahvilassa, josta saa erinomaisia affogatoja.

Startup-yrittäjät kertoivat identifioituvansa vasemmistolaisiksi. Toinen mainitsi olevansa vegaani, ja toinen esitteli itsensä ”lihasta nauttivaksi radikaaliksi rakkausanarkistiksi”. He puhuivat kohtaamisistaan palestiinalaisten kanssa samaan sävyyn kuin everstiluutnantti.

Kuulin uudestaan tarinan siitä, kuinka palestiinalaisten teknologiaosaajien kanssa oli pelattu pingistä ja juotu olutta.

”Me kaikki katsomme samoja sarjoja ja olemme osa samaa maailmaa”, sanoi vegaani.

Hän sanoi ymmärtäneensä, että palestiinalaiset teknologiatyöntekijät ovat hänen itsensä tavoin ”osa rajatonta maailmaa”. He olivat maallistuneita ja elivät elämäänsä internetissä eivätkä olleet mitään nationalistisia kiihkoilijoita. Mutta sitten oli olemassa se toinen Palestiina, ja sitä hän kuvasi ”vielä takapajuiseksi”.

Rakkausanarkisti mainitsi, että matka oli ollut hänelle ensimmäinen vierailu Palestiinassa. Hän selitti siitä innoissaan ja sai matkan kuulostamaan Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kaltaiselta seikkailulta. Hän oli päättänyt pukeutua peittävästi, koska kuvitteli kaikkien palestiinalaisten tekevän niin.

”Basaarissa mietin, arvaako kukaan, että olen oikeasti Israelista.”

Haastattelun aikana kävi kuitenkin ilmi, että hän oli ollut Länsirannalla aiemminkin – sotilaan univormussa. Myös toinen startup-yrittäjä oli ollut alueella asevelvollisena. Näistä kokemuksista he eivät halunneet puhua.

Puhe ”rajattomasta maailmasta” ja teknologian yhdistämistä israelilaisista ja palestiinalaisista on aina vain osatotuus tai israelilainen versio asioiden tilasta. Se näkyy kaikessa, aina lähtien kielenkäytöstä. Kun israelilaiset startup-ihmiset matkustavat Palestiinalaisalueelle, he tarvitsevat Israelin armeijalta matkustusluvan. Siinä lukee, että lupa koskee matkaa ”Juudeaan ja Samariaan”. Palestiinalaishallinnosta tai Länsirannasta ei sanota mitään. Juudea ja Samaria ovat Raamatussa esiintyviä nimä, ja siirtokuntien asukkaat käyttävät niitä aina puhuessaan Länsirannasta.

Ja kokonaan oma juttunsa on se, että palestiinalaisten kokemukset yhteistyöstä ja ”rajattomasta maailmasta” ovat hyvin erilaisia kuin israelilaisilla. Tapaamani palestiinalaiset eivät olleet innoissaan pingiksen peluusta tai oluen juonnista israelilaisten vierailijoiden kanssa. Heille yhteiset hetket olivat osa pakollista näytelmää, jonka tehtävänä oli tuottaa israelilaisille parempi mieli. Joskus kohtaamiset olivat absurdin irvokkaita, koska israelilaisilla visionääreillä ei ollut ymmärystä siitä todellisuudesta, jossa palestiinalaiset elävät. He saattoivat esimerkiksi pyytää palestiinalaisia kehittämään tehokkaampia ratkaisuja laivarahdin optimointiin tai halpalentojen etsintäalgoritmin kehittämiseen. Palestiinalaisalueen kaikki satamat ja lentokentät on tuhottu.

SATOJA LÄNSIRANNAN palestiinalaisia käy töissä Israelin puolella teknologiafirmoissa. Nämä ihmiset ovat kuitenkin siitä poikkeuksellisessa asemassa, että toisin kuin monet muut palestiinalaiset, he pääsevät armeijan erityisluvalla käymään Israelin puolella. Moni kokee sen paluuna kotiin.

Kun Israelin valtio vuonna 1948 perustettiin, yhteensä 750 000 palestiinalaista karkotettiin mailtaan Länsirannalle, Gazaan tai vielä kauemmaksi. Noin 15 000 palestiinalaista tapettiin.

Kotiinpaluu on palestiinalaisten poliittisen identiteetin ydin. Monissa suvuissa säilytetään yhä vanhojen kotitalojen avaimia, ja ne siirtyvät aina sukupolvelta toiselle. Viis siitä, että lukot on toki vaihdettu aikapäiviä sitten ja monissa tapauksissa talokin on purettu.

Erityisesti Jaffan satamakaupunki symboloi ajatusta kotiinpaluusta. Monet palestiinalaiset puhuvat kaihoten Jaffasta, joka oli aikoinaan heille portti merelle ja ulkomaailmaan. Jaffa sijaitsee aivan Tel Avivin kupeessa, ja siellä on säilynyt paljon vanhaa arkkitehtuuria ajalta, jolloin kaupunki oli vielä palestiinalainen.

Se on myös paikka, jossa palestiinalaiset ja israelilaiset traumat törmäävät.

Ennen Israelin perustamista Jaffa oli tärkeä palestiinalainen satamakaupunki. Sieltä lähtevät laivat kuljettivat puuvillaa, appelsiineja ja muita maataloustuotteita myytäväksi ympäri Eurooppaa. Sitä pidettiin sivistyneenä ja monikulttuurisena kaupunkina, jossa muslimit, juutalaiset ja kristityt asuivat rauhassa rinta rinnan.

Kun Israelin valtio oli perustettu, Jaffan satamaan alkoi saapua laivoilla riutuneita ja pelokkaita hahmoja, holokaustista hengissä selvinneitä juutalaisia. Heistä monille osoitettiin asunnot, jotka oli hetkeä aiemmin tyhjennetty palestiinalaisista asukkaista.

Tuhannet palestiinalaiset olivat lähteneet Jaffan rannalta veneillä maanpakoon. Jäljelle jääneitä Israelin puolisotilaalliset joukot vangitsivat ja keräsivät rannalle. Vapisevia ihmisiä, joiden silmät oli sidottu.

Heistä osa vangittiin, osa karkotettiin maasta ja osa jäi asumaan Jaffaan pienelle eristetylle alueelle.

Tutkimusta tehdessäni vietin paljon aikaa Jaffan rannalla. Kävin myös tutustumassa Israelin entisen presidentin Shimon Peresin perustamaan teknologiakeskukseen, joka on myös nimetty hänen mukaansa: Peres Center for Peace and Innovation.

Siellä esitellään Peresin suurta visiota rauhasta, joka saavutetaan teknologian ja talouden avulla. Heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa on esillä Israelin armeijan suuria innovaatioita, muun muassa huippumoderni ilmapuolustusjärjestelmä Daavidin linko, jonka Suomikin on vastikään Israelilta ostanut.

Suuressa roolissa on Shimon Peresin oma elämäntarina. Opas kertoi, kuinka Peres lapsena saapui Jaffan rannalle muiden holokaustia paenneiden juutalaisten kanssa. Hän siteerasi Peresin kuuluisia lausahduksia:

”Kaikista tärkein asia elämässä on uskaltaa.”

”Olet yhtä vanha kuin unelmasi.”

”Luovuuden ja innovaatioiden avulla me muutimme hylätyt aavikot kukkiviksi pelloiksi.”

”Mielikuvitus on tärkeämpää kuin muisti.”

Palestiinan historiasta opas ei hiiskunut sanallakaan. Missään ei kerrottu, mitä Jaffan ranta merkitsee palestiinalaisille. Miehitystä ei mainittu.

Haastattelin useita palestiinalaisia teknologiatyöntekijöitä, jotka olivat vierailleet Shimon Peres -keskuksessa osana israelilaisen työnantajan järjestämää virkistyspäivää.

”Kuuntelimme kohteliaina, se siitä”, yksi virkistyspäivään osallistunut nainen sanoi.

”Olen väsynyt juhlimaan heidän armeijansa innovatiivisuutta, mutta minkäs teet.”

Hän oli työskennellyt israelilaisyhtiölle muutaman kuukauden ajan. Hän piti sitä vain välivaiheena urallaan. Haaveena oli, että kohta hän voisi perustaa oman startup-yrityksen Ramallahiin.

Sellaiset haaveet ovat tyypillisiä Israelin teknologiateollisuudessa työskentelevillä palestiinalaisilla. Moni unelmoi myös työpaikasta ulkomailla, esimerkiksi Piilaaksossa. Todellisuudessa ani harva pystyy toteuttamaan unelmansa. Yleensä palestiinalaisia käytetään halpatyövoimana ja heille osoitetaan kaikkein yksitoikkoisimpia ja tylsimpiä työtehtäviä. Niitä tekemällä tulee harvoin headhuntatuksi huippupestiin Facebookille tai jollekin muulle digijätille.

VIIME KESÄNÄ vierailin miehitetyssä Itä-Jerusalemissa. Yhtenä päivänä menin vanhankaupungin lähellä sijaitsevaanWadi al-Jozin lähiöön, jonne Israel aikoo rakentaa teknologiapuiston nimeltä Silicon Wadi. Wadi tarkoittaa arabiaksi ja hepreaksi laaksoa.

Itä-Jerusalemin asukkaista enemmistö on palestiinalaisia, mutta alueen hallinto on Israelin käsissä. Teknologiapuiston tieltä aiotaan hävittää työväenluokkainen palestiinalainen kaupunginosa, Wadi al-Joz. Kymmenet pienyritykset – autokorjaamot, kaupat, metallityöpajat – ovat jo saaneet häätöpäätöksen.

Vielä viime kesänä alue oli täynnä elämää: autot tööttäilivät ruuhkaisilla kaduilla, ja verstaista kuului kilkatusta. Siellä täällä näkyi myös raunioita. Israel oli tuhonnut asuintaloja, koska piti niitä laittomasti rakennettuina. Pysähdyin ottamaan kuvia raunioista. Yhteen kuvaan tallentui valkoinen hevonen, joka söi heinää kivimurskan keskellä.

Silicon Wadin mainoskuvissa samoilla kulmilla kohoaa lasitorneja ja ihmiset käyskentelevät siistillä viheralueella. Israel yrittää houkutella Applea ja Amazonia mukaan projektiin.

Israel mainostaa Silicon Wadi-suunnitelmaa suurena kehitysinvestointina: keinona kutsua arabit osaksi Israelin startup-valtiota. Kun juttelin asiasta Jerusalemin kaupungin virkamiesten kanssa, he käyttivät sellaisia termejä kuin ”smart city”, ”innovation district”, ”creative city”, ”urban lab” ja ”start up city”.

Yksi konsultti selitti minulle, että Itä-Jerusalemissa on potentiaalia ”cooliksi” alueeksi. Siellä on kuulemma ”multicultural vibe”, ja se on todellinen ”diverse melting pot”.

Asian voi varmasti nähdä noinkin. Tosiasia kuitenkin on, että jos Silicon Wadi rakennetaan Israelin suunnitelmien mukaisesti, siitä tulee Israelin linnoitus miehitetyllä maalla.

Itä-Jerusalem on ollut vuodesta 1967 asti Israelin miehitysvallan alla. Koko suur-Jerusalemin alueen asukkaista palestiinalaisia on hieman alle 40 prosenttia, mutta Israelin tavoitteena on saada laskettua osuus 30 prosenttiin. Wadi al-Jozin kaupunginosa on yksi siirtokuntaliikkeen tärkeimmistä kohteista – he näkevät sen osana luvattua maata, joka kuuluu juutalaisille.

Silicon Wadissa ei ole kyse vain teknologiapuiston rakentamisesta. Puiston mukana tulevat tieverkostojen kehityshankkeet, jotka yhä vahvemmin linkittävät Wadi al-Jozin kaupunginosan siirtokuntiin ja Länsi-Jerusalemiin. Poliisin ja sotilaiden tulisi turvata alue yhä tarkemmin. Selvää on myös, että suurin osa palestiinalaisista joutuisi muuttamaan pois – joko siksi, että heidän asuntonsa ja työpaikkansa jäävät teknologiakeskusen alle, tai hintojen nousun vuoksi.

Tilalle alkaisi muuttaa israelilaisia, heitä, joilla on varaa maksaa.

Lopputulokseltaan teknologiapuisto ei eroaisi siirtokunnasta: maan haltuunotto ja väestönvaihto ovat sen päätepiste.

Kun nyt katselen ottamiani kuvia Wadi al-Jozista, mieleeni tulevat San Francisco ja Piilaakso. Olin siellä juuri ennen kuin koronapandemia alkoi. Myös San Franciscossa teknologia on muuttanut kaupunkia rajusti. Entinen työväenluokkainen Mission Districtin kaupunginosa on tyhjentymässä latinoista, ja tilalle on muuttanut Googlen, Uberin, Dropboxin ja muiden teknologiayritysten työntekijöitä.

Kivenheiton päässä asuu ihmisiä teltoissa. San Franciscossa kodittomuus on paisunut epidemiaksi. Gentrifikaatioita vastustetaan mielenosoituksissa ja graffiteissa. Yhdellä seinällä näin tekstin: Tervetuloa siistimpään ja valkoisempaan San Franciscoon: yli 30 000 kotoaan karkotettua viimeisimmän teknologiabuumin jälkeen.

Kun kävelin San Franciscossa, näin ympärilläni Palestiinaa. Ja kun kävelin Itä-Jerusalemissa, näin Piilaaksoa.

Myös Kaliforniassa teknologiatalouden nousun takana ovat armeija ja sen sijoitukset. Koko Piilaaksoa ei olisi ilman Pentagonia. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:lla on oma startup-yrityksiin sijoittava riskirahastonsa, ja Googlen pitkäaikainen toimitusjohtaja Eric Schmidt johtaa nykyisin Yhdysvaltain armeijan tekoälykehitystä.

Teknologiatalouden aikakaudella maantiede sekoittuu: täällä onkin tuolla. Muistan, kuinka yksi tuttuni Ramallahista kertoi käyneensä juoksemassa maratonin San Franciscon kupeessa. Samalla hän oli toisten palestiinalaisen maratoonareiden kanssa juossut myös Googlen ja Applen pääkonttoreille ja luovuttanut vetoomuksen, jossa vaadittiin Palestiinan sijoittamista kartalle.

Ajatkin sekoittuvat. Teknologiataloudessa ei nimittäin ole kysymys vain tulevaisuudesta vaan myös menneisyydestä. Tämän olen ymmärtänyt luettuani israelilaista ja amerikkalaista bisneskirjallisuutta. Israelilaisissa kirjoissa startup-yrittäjät ovat ”pioneereja” tai ”teknologian viljelijöitä”, jotka saavat ”maidon ja hunajan vuotamaan” tai ”aavikon kukkimaan”. Raamatulliset vertauskuvat sekoittuvat teknologiahuumaan. Amerikkalaisessa bisneskirjallisuudessa puolestaan vilisevät cowboyt ja lähetyssaarnaajat. Yrittäjiä ja sijoittajia verrataan Kolumbukseen ja muihin menneiden vuosisatojen suuriin seikkailijoihin. Amazonin perustaja Jeff Bezos on pitänyt avaruuden valloitushankkeidensa tiedotustilaisuuksia cowboyhattu päässään. Toinen avaruuteen halajava miljardööri Elon Musk on halunnut rakettiensa koristeeksi pieniä muovisia cowboyfiguureita. Innovaatiotalous ei näissä metaforissa ampaise tuntemattomaan tulevaisuuteen vaan palaa amerikkalaisen alkumyytin hämärään. Make Colonialism Great Again! Ehkäpä vielä joskus nähdään sellaisiakin lippalakkeja.

Yhdessäkään lukemassani bisneskirjassa – israelilaisessa tai amerikkalaisessa – ei puhuta siitä, että teknologinen menestystarina on rakennettu valloitetulle maalle. Valloitusfantasioiden väkivaltaa ei nähdä. Piilaaksossakin kaiken avaruuscowboyestetiikan keskellä elää yhä Amerikan alkuperäiskansojen jäseniä, jotka sanovat, että Piilaakso on rakennettu varastetulle maalle.

SOTA GAZASSA on jatkunut jo yli 200 päivää. Pohjois-Gaza on muuttunut eriväriseksi, jos sitä katselee satelliittikuvista. Se on sementin väristä pölyä. Taudit ja pula ruuasta tulevat asiantuntijoiden mukaan tappamaan vielä enemmän kuin pommit.

Kun Gazan sota alkoi, tarkastelin, mitä Israelin taloudelle tapahtuu. Pakenevatko sijoittajat? Asettavatko Israelin liittolaiset kuten EU tai Yhdysvallat taloudellisia pakotteita?

Uskon, että taloudellinen paine on tehokkain keino pakottaa Israel neuvottelupöytään. Eikä vain Gazan sodan lopettamiseksi vaan koko vuosikymmeniä jatkuneen miehityksen ja apartheid-järjestelmän katkaisemiseksi. Se olisi ainoa väylä kohti sellaista tulevaisuutta, joka on turvallinen sekä palestiinalaisille että israelilaisille.

Näyttää kuitenkin siltä, että Israelin taloutta ei haluta horjuttaa.

Gazan sodan aikana teknologiateollisuus on osoittanut vankkumatonta tukeaan Israelille. Muutama viikko sodan alkamisen jälkeen maailman johtavat riskipääomarahastot julkaisivat julkilausuman Israelin puolesta. Siinä vedotaan teknologiatalouden toimijoihin, jotta ne investoisivat lisää Israeliin osoittaakseen tukensa. Marraskuun puolivälissä julkilausuman oli allekirjoittanut jo yli 800 riskipääomarahastoa. Julkilausumassa tuomitaan selvästi Hamasin terrori-isku – Israelin veritekoja ei mainita.

Ehkä merkittävin teko Israelin puolesta oli teknologiajätti Intelin joulukuun lopussa julkaisema päätös investoida 25 miljardia dollaria Israelissa sijaitsevan tehtaansa laajentamiseen. Tehdas sijaitsee vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Gazan rajalta. Se on rakennettu palestiinalaiskylän alueelle, jonka Israel tuhosi vuoden 1948 suuren etnisen puhdistuksen aikaan.

Intel on Israelin suurin teknologiatalouden työnantaja, ja se on investoinut maahan jo viidenkymmenen vuoden ajan. Israelin talousministeri Bezalel Smortich kiitti Inteliä Israelin historian merkittävimmästä investoinnista ja painotti sen tärkeyttä aikana, jolloin ”Israel taistelee silkkaa pahuutta vastaan sodassa, jossa hyvän on lyötävä paha”.

Vastaavaa retoriikkaa ”hyvän ja pahan taistelusta” on toki kuultu Israelin johtavien poliitikkojen suusta lokakuusta alkaen. Kun Etelä-Afrikka viime syksynä jätti kansainväliseen tuomioistuimeen kanteen kansanmurhasta, tämänkaltaista demonisoivaa retoriikkaa käsiteltiin siinä yhdeksän sivun verran.

Uutta Smotrichin puheessa oli kuitenkin se, että nyt myös Piilaakson teknologiajätti Intel vedettiin mukaan taisteluun ”pimeyttä” vastaan. Intel ei esittänyt minkäänlaisia vastalauseita.

Toisaalta samaan aikaan eri puolilla maailmaa osoitetaan mieltä ja kirjoitetaan vetoomuksia, joissa vaaditaan tulitaukoa ja miehityksen lopettamista. Entinen aparthaid-valtio Etelä-Afrikka on profiloitunut kansainvälisen lain omaksitunnoksi ja nostattanut kolmannen maailman solidaarisuutta palestiinalaisia kohtaan.

Myös Israelissa ja Palestiinassa tapahtuu. Israelin rauhanliike on marginaalinen mutta pippurinen. Uutiskuvat nuorista polttamassa kutsuntakirjeitään ravistelevat Israelin johtajien kertomaa tarinaa yhtenäisyydestä.

Edes armeija ei ole täysin yksimielinen. Tiedot Israelin Gazan sodassa käyttämistä tekoälyratkaisuista vuotivat julkisuuteen nimenomaan armeijan sisältä.

Palestiinassa taas on nähtävillä uudenlaista yhtenäisyyttä. Israel on pyrkinyt vuosikymmenten ajan pitämään Länsirannalla, Gazassa ja Israelissa asuvat palestiinalaiset erossa toisistaan. Nyt se ei enää tunnu onnistuvan. Apartheidin, miehityksen ja sodan vastustaminen on yhdistänyt ihmisiä ennen näkemättömällä tavalla. Yhtenäisyydellä voi olla suuria poliittisiakin seurauksia. Tähän asti Hamas on hallinnut Gazaa ja Fatah Länsirantaa, mutta voi hyvin olla, että tulevaisuus ei ole enää kummankaan käsissä.

Myös teknologiassa on toivoa. Kaiken tuhon ja hirvittävien uutisten keskellä mieleeni palaa anekdootti, jonka eräs palestiinalainen insinööri kertoi minulle pari vuotta sitten. Se liittyi drooneihin, jotka normaalisti ovat palestiinalaisille pelon aihe.

Insinööri kertoi, että hänen tuttunsa olivat onnistuneet laittamaan Palestiinan lipun droonin kyytiin ja lennättämään sen yli Jerusalemin vanhankaupungin. Tämä tapahtui vieläpä Jerusalem-päivänä, jolloin valtava joukko siirtokuntalaisia ja oikeistoaktivisteja marssi läpi palestiinalaisalueiden heilutellen Israelin lippuja ja huutaen solvauksia.

En vieläkään käsitä, miten temppu onnistui. Jerusalemin vanhassakaupungissa on sotilaita ja poliiseja joka puolella, juhlapäivänä vielä tavallista enemmän. Lisäksi alueella on näkymätön elektromagneettinen kenttä, jonka pitäisi estää luvattomien droonien lennot.

Insinööritutullani oli oma selityksensä. Hän muistutti, että, että palestiinalaisilla on oma sanansa vastarinnalle, sumud. Se tarkoittaa sinnikyyttä, selviytymistä. Olemassaolon luovuutta kolonialismin keskellä. Sitä, että uusien maailmojen pyörteissä jotain säilyy aina.