Lukijana sodassa

MUUTAMA VUOSI SITTEN, vähän ennen pandemiaa, kun suomenruotsalaista Tove-elokuvaa kuvattiin, mietin ensimmäistä kertaa, miltä lähiympäristöni näyttäisi sodan alkaessa. Sotavuosina Tove Jansson nimittäin asui jonkin aikaa kotikadullani – Vänrikki Stoolin kadulla Töölössä – ja elokuvassa on lyhyt kohtaus, joka näyttää kadun pommituksen jäljiltä. Seurasin sivusta kuvauksia, laudankappaleita leviteltiin ympäriinsä, oli tietenkin rikkoutuneita ikkunoita ja sen sellaista, ilmassa leijui savua.

Nyt tiedän, miltä se näyttäisi, ajattelin lähestyessäni avaimineni ulko-ovea, ja sitten ajattelin jotain muuta. Pari vuotta myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja pian minulle valkeni, että näkymä Tovessa oli silkkaa idylliä sodan todellisuuteen verrattuna.

Nyt sota tuntuu olevan kaikkialla eikä vain Gazassa ja Ukrainassa, jossa ihmiset kärsivät ja kuolevat. Se roikkuu ilmassa täälläkin. Putinin hyökkäyssota Ukrainaan tarjosi meille suomalaisille huomattavasti enemmän samastumispintaa kuin mikään muu sota maailmassa. Kolumnissaan Hilkka Olkinuora asetti meidät vaikean kysymyksen ääreen: mitä me pakkaisimme pieneen reppuun, joka olisi ehkä ainoa mukaan sallittava asia, jos meidän olisi pakko paeta?

Lapsuudessani sanottiin: ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi”. Aikuisiälläni samoja ihmisiä kutsuttiin enimmäkseen ”neuvostokansalaisiksi”, sitten ”Venäjän kansalaisiksi”. Nyt kuitenkin puhutaan jälleen ”ryssistä”.

Syksyllä 2022 Hufvudstadsbladet arvioi ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin toista maailmansotaa käsittelevän kirjan Marraskuu 1942: kohtalonkuukausi tavallisten ihmisten silmin, ja luonnollisesti kriitikko tarttui siihen, että yksi 39:stä päähenkilöstä oli Kurt West, kirjailija ja siihen aikaan sotilas suomenruotsalaisessa jalkaväkirykmentti 61:ssä. Hänen panoksestaan Syvärin rintamalla ja Karjalankannaksella oli tehty otsikkonosto: ”Kurt West niitti ryssiä Syvärillä – Peter Englund urheasta sotilaasta”.

Epäilen, ettei ilmaisua ”niittää” olisi käytetty ennen saman vuoden helmikuun 24. päivää.

Pandemian aikoihin kaikista tuli epidemiologeja, nyt olemme kaikki sota-asiantuntijoita. Suomi on Natossa, hallituksemme vaikuttaa innokkaalta saamaan ydinaseita maaperällemme ja päivälehdessäni Hufvudstadbladetissa on usein pitkiä reportaaseja sotaharjoituksista, joita Suomi järjestää yhdessä muiden Nato-maiden kanssa. Sävy on reipas, lähes hurmoksellinen. Tulee vaikutelma, että kyseessä ovat virkistävät kohtaamiset eri maista tulevien nuorten ihmisten kesken, ulkoilmaretket hyvin istuvissa kamppeissa ja univormuissa, joiden materiaalit ovat jännittäviä ja huipputeknisiä.

Viime talvena oli puhetta siitä, että lukioissa järjestettäisiin puolustusvoimapäivä, jotta 17-vuotiaita voitaisiin valmistella kutsuntoihin. Samoihin aikoihin Kansalaistorilla seisoi jonkin aikaa ukrainalaisten tuhoama venäläinen panssarivaunu ja Sanomatalon aulassa oli näyttely Helsingin pommituksista viime sodan ajalta. Siellä oli valokuvia raunioituneista taloista ja asemalaiturilla tungeksivista, evakuointia odottavista ihmisistä. Näytteillä oli myös ilmatorjuntatykkien pienoismalleja ja aito pommi.

Pitkään viranomaiset vakuuttelivat, ettei Suomeen kohdistu mitään ”suoraa uhkaa” eikä näin ollen ole syytä paniikkiin. Mutta nyt puhutaan alinomaan kiristyneestä turvallisuustilanteesta, kyberiskuista ja hybridisodankäynnistä sekä siitä, että kaikilla pitäisi olla kotona ruokaa ja vettä kolmeksi päiväksi. Meillä on kotona ainakin melkoisesti säilykkeitä ruokakomerossa, kanisteri sekä kaksi ämpärillistä vettä kylpyhuoneessa. Veden yritämme muistaa vaihtaa silloin tällöin. Osa säilykeruuista on sellaisia, että söisin niitä vasta veitsi kurkullani.

Myös Ruotsissa, jossa pitkään aikaan varautumiselle suotiin tuskin ajatustakaan, ollaan nyt hereillä. Asetuotantoa kasvatetaan, ja aamu-uutisissa puhuttiin huhtikuussa siitä, että pitäisi osata rekrytoida kenttälääkäreitä – siis kirurgeja. Sairaalat älähtivät välittömästi – he tarvitsevat kirurginsa. Ja minusta niiden pitäisi saada pitää heidät.

Toistaiseksi.

Suomessa on puhuttu laista, jolla estettäisiin reservistä eroaminen. Koko itäraja on suljettu. Suljettua rajaa ja turvallisuuspuhetta voidaan väärinkäyttää, niistä voi tulla uhka ihmisoikeuksien toteutumiselle. Tiedämme kyllä kaikki, että perussuomalaiset eivät muuta haluakaan kuin pitää turvapaikanhakijat Suomen ulkopuolella. Kriisiaikoina äänensävystä tulee autoritäärinen ja demokratia uhkaa tulla heivatuksi yli laidan. Sana ”isänmaallinen”, johon sukupolveni suhtautui suorastaan ironisesti 60- ja 70-luvuilla, on taas monien huulilla. Kun Suomen ja Ruotsin kulttuuriministerit tapasivat helmikuussa Hanasaaressa, reagoin voimakkaasti siihen, että he totesivat kulttuurin olevan hyvä asia, koska se tukee maanpuolustustahtoa.

Me kulttuurityöläiset toki tiedämme, että kulttuurin pitää aina oikeuttaa olemassaolonsa, mielellään hyötykäyttöön valjastettuna, mutta pitääkö sen todellakin tuottaa maanpuolustustahtoa?

Iltapäivälehdet ovat toistuvasti alarmistisia, eräs otsikko kuului: ”Venäläiset voivat myrkyttää juomavetemme”. Mutta jopa päivälehti Hufvudstadsbladet intoutui otsikoimaan: ”Näin Venäjä voisi iskeä Suomeen”. Samoihin aikoihin Iltalehti yritti sentään rauhoitella otsikolla: ”Näin Nato puolustaisi Suomea”.

Niin, ellei nyt sitten Trump palaa valtaan, teki mieleni sähistä.

Jos haluaa rauhaa, pitää valmistautua sotaan, sanotaan, mutta minua pelottaa tällainen puheenparsi, todellakin pelottaa. Uskon, että sanat voivat luoda – siis manata esiin – sen, mitä pitävät sisällään.

Ja juuri kun olen päässyt näin pitkälle, kuulen Puolan pääministerin sanovan televisiossa, että elämme sotaa edeltävää aikaa.

Sotaa edeltävää aikaa?

Minähän olen aina ajatellut olevani sotien jälkeisen ajan ihminen.

OLEN SYNTYNYT päivä ennen Runebergin päivää 1945. Toinen maailmansota oli juuri loppunut Suomen osalta. Reilua viikkoa aiemmin neuvostojoukot olivat vapauttaneet Auschwitzin, ja viikkoa myöhemmin liittoutuneet pommittivat Dresdenin maan tasalle. Kuulun siihen ikäpolveen, jota usein kutsutaan ”isänmaan toivoksi”. Minusta on valokuva, joka on otettu, kun olen reilun puolen vuoden iässä, minulla on pieni porkkana kädessäni ja näytän tyytyväiseltä, allani on sanomalehti, jonka mustat otsikot kertovat Hiroshimasta. Läheisimmät perheenjäseneni eivät olleet kärsineet sodasta, mitä nyt melko vastanaineet vanhempani saivat lyhyen aselevon aikana lähteä kiireen vilkkaa isäni asemapaikasta Kööpenhaminassa. Tanskaahan miehitti edelleen Saksa, jonka kanssa Suomi yhtäkkiä joutui sotaan. Silloin olin jo tuloillani. Mutta koulussa minulla oli kavereita, joiden isät olivat kaatuneet tai haavoittuneet tai eivät olleet koskaan päässeet tolpilleen rintamalla kokemastaan. Kaatuneet tai haavoittuneet isät tarkoittivat sitä, että oli paljon äitejä, jotka näyttivät silmissämme hermostuneilta.

Olin useimpien sukupolvitovereideni tavoin laskenut sen varaan, että saisimme elää pysyvää rauhanaikaa. Nyt meidän täytyy ajatella asia uudelleen.

Mitä siis voin tässä tilanteessa kirjailijana ja kirjallisuustieteilijänä tehdä?

Ainoa, mitä voin tehdä – paitsi lähettää rahaa sota-alueelle – on sama, mitä olen kaikkina aikoina oppinut tekemään, nimittäin lukea ja kirjoittaa ja jakaa edelleen luettua ja kirjoitettua. Uskon todellakin kaunokirjallisuuteen, sen kykyyn hahmottaa ja tulkita ja sitä myötä viisastuttaa meitä. Uskoani on vahvistanut kirja nimeltä Politics and Literature at the Dawn of World War II, joka yrittää osoittaa, mitä sellaista kaunokirjallisuus voi tehdä, mihin historiankirjoitus ei kykene. Siinä missä historiankirjoitus jo alaviitteineen muistuttaa meitä siitä, että menneisyys on ollut ja mennyt, kaunokirjallisuus voi tehdä menneen läsnäolevaksi tässä hetkessä, toteaa kirjailija James A. W. Heffernan. Hän uskoo myös, että kaunokirjallisuus tekee tietynlaisista psykologisista ja ideologisista jännitteistä näkyvämpiä. Päätänkin nyt lukea kaunokirjallisuutta sodasta, toisin sanoen lukea muutamia kaunokirjallisia teoksia, erityisesti nähdäkseni, mitä ne korostavat, ja löytääkseni sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Kirjavalintani voivat vaikuttaa banaaleilta – Ilias, Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas – mutta juuri banaalia, tai, kuulostaakseni hiukan vähemmän vähättelevältä, itsestäänselvää etsinkin nyt. Nämä kirjat ovat – nykyisin pikemminkin epäsuorasti kuin suoraan – vaikuttaneet kaikkiin suomalaisiin, olimmepa siitä tietoisia tai emme. Moni ei asiaa tiedosta, koska kirjojen olemassaolo on itsestäänselvä asia, mutta ei ole lainkaan itsestäänselvää, että ne on luettu.

Muuten: minulla on loppua varten yllätyskirja.

Mutta mistä voisi aloittaa ellei Iliaasta, sitä ei voi ohittaa, Troijan sota on alkusota, ja sen sankarit – kreikkalainen Akhilleus ja troijalainen Hektor – ovat alkusankareitamme. Ilias on kaikkien sotarunoelmien äiti. Teos on romaanimaisen pitkä, se oli alkujaan suullinen teos, eli sitä lausuttiin yleisölle jo huimaavat kolme tuhatta vuotta sitten ja se kirjattiin muistiin noin kaksi tuhatta vuotta myöhemmin.

Voi olla, ettei kreikkalaisten ja Troijan välistä sotaa ole koskaan käyty ja kyse on pelkästä myytistä. Mutta myyteillä on usein enemmän voimaa kuin todellisuudella, ja juuri myyttinä siitä on tullut länsimaisen sivilisaation alkusota, ja sellaisena sillä on meille paljon opetettavaa.

Juuri Ilias on antanut meille sanaston kuvaamaan sodassa ansioitumista. Rohkeus on sitä, mistä tulee kunniaa, mikä tekee sankariksi – rohkeus sekä ylhäinen syntyperä, pitäisi lisätä, sillä nimettömiä orjia kaatuu tuhansittain ilman laulun laulua. ”Olkaa miehiä, taistelkaa nyt sankaritarmoin; / voittoa, mainett’ ennustaa Zeus mulle jo suurta / suosiomiellä”.

Rauhan aikana tällainen sanasto voi unohtua, herättää torjuntaa tai näyttää naurettavalta, mutta heti, kun kuuluu vähänkin aseenkalinaa, se tuntuu ilmaantuvan uudelleen: Kurt West on jälleen urhea ryssiä niittäessään, hän on sankari.

Näkyvästi, vuosituhansia kestäneellä realismilla Ilias muuten kuvaa fysiologisia eroja rohkean ja pelokkaan välillä: ”kovin säikkyi hän sydämessään, / väistyi kuoleman välttääkseen heti kumppaniparveen. / Niinkuni kulkija kyyn kivirotkoss’ äkkiä keksii, / syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle, / värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää”.

Kyseessä on alusta asti väkivaltainen kamppailu. Kesti pitkään ennen kuin ymmärsin, mitä tarkoittaa useammallekin sankarille annettu epiteetti: ”sotaärjyinen”. Se tarkoittaa sitä, että he ovat hyviä karjunnassa, joka raikaa sotilaiden käydessä hyökkäykseen ja jonka tehtävä on toisaalta säikyttää vihollisia, toisaalta nostattaa hyökkääjien taistelutahtoa.

Taistelutahtoa?

Vähitellen siinä on kyse jostain jos mahdollista vieläkin väkevämmästä: sokeasta raivosta, halusta tappaa. Kerta toisensa jälkeen sotilaat vertautuvat verenhimoisiin eläimiin. Pakenevaa vihollista seurataan ”kuin ajokoiraa kaks suin, hampain raatelevaisin / hirven hiehoa vainoo tai jänist’ uupumatonna, / metsiä, mait’ ajo käy, yhä eell’ otus rääkyvä entää”.

Sture Linnér – klassinen filologi ja kirjailija, joka on kirjoittanut myös esipuheen käyttämääni Ingvar Björkesonin Ilias-käännökseen – on todennut, että ”runoilija on hyvin tietoinen siitä kauhistuttavasta salaisuudesta, että monet miehet sisimmässään tuntevat vetoa sotaan, innoittuvat siitä, helpommin hyväksyvät sen vaarat kuin hiljaisen, ikävystyttävän arkielämän”.

Mikäli vain miehet kiihottuvat sodasta, sotainto voisi varmaankin laimentua, jos saisimme enemmän naisia armeijaan?

En menisi takuuseen. Naiset tiettävästi yleensä ovat enemmistönä erilaisissa rauhanliikkeissä, mutta he voivat myös kiihottaa miehiä sotimaan. Ensimmäinen maailmansota oli luultavasti viimeinen sota, joka herätti sotaan osallisten maiden kansalaisissa yleistä innostusta. Nuoret englantilaisnaiset liikkuivat kaduilla maanitellen miehiä värväytymään ja pilkkasivat niitä, jotka eivät vaikuttaneet innostuneilta, usein ojentamalla heille valkoisen höyhenen, heikkouden symbolin. Aseistakieltäytyjät pahoinpideltiin kadulla ja vangittiin.

Iliaassa taistelut kuvataan suurenmoisina spektaakkeleina samaan aikaan, kun runsas tappaminen kuvaillaan kliinisellä katseella. Taistelijan oikeaan kankkuun osuu nuoli, se menee sisään, lävistää rakon ja tulee ulos häpyluun alta. Johonkuhun toiseen seiväs menee solisluun alta ja tulee ulos lapaluun alta. Erityisen tylyn lopun kohtaa mies nimeltä Erymas: nuoli lävistää hänen suunsa: ”tuon survasi suuhun / vasken surmaisen; terä niskast’ , aivojen alta / ulkoni taas sekä luut lumivalkeat murskasi tieltään; / hampaat vierivät maalle, ja kuin verikuoppana kuohui / kumpikin silmä, ja verta hän sieraimista ja suusta / purskui maassa, ja kuoleman yö hänet varjosi musta.”

Armoa anova on heikko, ja hänet voidaan epäilemättä tuikata hengiltä, ja vihollisten ruumiit voidaan ryövätä, minkä jälkeen niistä tulee koiranruokaa.

Ranskalainen filosofi Simone Weil on kirjoittanut Iliasta käsittelevässä esseessään ”Ilias eli väkivallan runoelma” voimasta, jonka seurauksena voimme epäinhimillistää kanssaihmisiämme, käsittää heidät kapineina ja kohdella miten tahansa, työntää syrjään ja nöyryyttää vielä heidän kuolemansakin jälkeen. Ei niin, että Iliaan viesti olisi pasifistinen, viesti on pikemmin, että asiat ovat miten ovat, mutta teoksesta huokuu selkeä myötätunto mitä inhimillisiin tragedioihin tulee. Saamme tietää sankareiden perhesuhteista ja siitä, ketkä jäävät heitä suremaan. Weil huomioi kauniisti ”tämän tummanpuhuvan surullisen sävyn, jonka perusta on rakkaudessa ja joka sulkee kaikki piiriinsä eroa tekemättä, auringon valon lailla. Sävy ei koskaan lakkaa olemasta kivuntäyteinen, koskaan se ei myöskään vaivu valitukseksi”.

Käy ilmi, että tapahtumien kulkua ohjaavat Ólympoksen jumalat. Jokaisella heistä on henkilökohtaiset sympatiansa ja antipatiansa sankareiden joukossa, he viime kädessä herättävät raivon sankarien rinnassa. He voivat suosia tai vahingoittaa, heitä on vaikea ymmärtää, sillä heidän väliintulonsa vaikuttavat äkkipikaisilta ja irrationaalisilta, sydämettömältä leikiltä ihmiskohtaloilla. Heidät voidaan ymmärtää sankarien alitajuntana tai symbolina olemassalon avuttomuudesta. Tai huomattavasti konkreettisemmin heidät voidaan assosioida niin kutsuttuihin ”proxy-sotiin”, joita käydään pienempien maiden välillä, ilman, että osapuolet välttämättä ymmärtävät suurvaltojen vetelevän naruista ja edistävän omia intressejään.

Entä kenen näkökulmasta Ilias on kerrottu?

Kreikkalaiset sankarit ja heidän keskinäiset konfliktinsa saavat eniten tilaa, mutta syvimmin koskettavat häviäjät, troijalaiset – ja naiset, niin kreikkalaiset kuin troijalaisetkin, jotka ovat mielestäni todellisia häviäjiä.

Naisille ja lapsille käy aina huonosti sodassa, mutta Iliaassa he kärsivät myös rauhan aikana, sillä he ovat miesten omaisuutta. Eräässä painiottelussa luvataan palkintoja sekä voittajille että häviäjille, ja voittajaa odottaa suuri tulenkestävä pata, joka arvotetaan kahdentoista oinaan arvoiseksi, kun taas lyödyn palkintona on neljän oinaan arvoinen nainen, joka on taitava tekemään kaikenlaisia käsitöitä.

Toki Iliaassa pilkahtelee rauhanomainen – jopa suorastaan idyllinen – arki. On maanviljelijöitä peltotöissä, on puuseppiä, on naisia, jotka ovat pyykillä tai istuvat kutomassa, on perhe-elämää. Yksi kauneimmista on kohtaus, jossa Hektor hyvästelee vaimonsa Andromakheen ja pienen poikansa. Hetken verran hän on vain isä, joka hellästi syleilee omiaan. Toivottomuudelle antautunut vaimo yrittää saada hänet luopumaan sotimisesta itsensä ja lapsensa vuoksi. Hän muistuttaa miestään siitä, että sekä hänen isänsä että kaikki seitsemän veljeään on surmattu. ”Hektor, nyt sinä siis olet taattoni, äitini armas, vain sinä veljeni myös, sinä kukkea puoliso mulle. / Niinpä sä nyt mua sääli”, hän sanoo. Mutta Hektor ei voi rikkoa kunniakoodia, johon hänet on kasvatettu.

Eikä siinä kaikki: hän ei voi olla siirtämättä samaa normia pojalleen. Hän pyytää Zeukselta, että poika ei ainoastaan saisi samaa urheutta ja voimaa kuin hänellä, vaan että tämä jopa ylittäisi isänsä: ”Varttua, Zeus sekä muut ikivallat, poikani suokaa, / kerran jott’ isän laill’ ois uljahin Iliolaisten, / yht’ urovoimainen sekä Troian valtias vahva! / »Paljon on taattoakin väkevämpi», se olkohon maine, / kons’ asut hurmeiset vihamiesten kaattujen kantain / saaliinaan sotatielt’ emon riemuna sankari saapuu.”

Iliaassa rauhanomainen arki on jotain, mihin voi suhtautua ainoastaan nostalgisesti.

Sen myötä väkivallan kierre syvenee.

Andromakheen ja Helenan lisäksi montakaan naista ei mainita nimeltä. Loput teoksen naiset ovat orjattaria, joita otetaan sotasaaliiksi, joita ostetaan ja myydään ja annetaan pois. Sotasaaliiksi otettuja naisia raiskataan rutiniinomaisesti ennen kuin heistä tulee orjattaria. Sama kohtalo odottaa Andromakheeta Hektorin kaatuessa samalla hetkellä, kun vaimo on toiveikkaana valmistamassa hänelle lämmintä kylpyä. Helena selviää helpommalla, mutta hänkään ei näemmä saa itse päättää, kenen miehen kanssa elää.

Jossain täytyy olla joku, joka on kirjoittanut näistä naisista, mutta en tiedä, missä tai kuka. Sture Linnér ei sitä tee, ei sen kummemmin Simone Weil muutoin erinomaisessa esseessään.

MUUTAMA VUOSI SITTEN Ylen toimittaja käveli Helsingin kaduilla Runebergin päivänä ja kyseli ihmisiltä, mitä he tietävät Johan Ludvig Runebergista. He tiesivät suurin piirtein vain, että Fredrika Runeberg leipoi torttuja, joita Johan Ludvig sitten söi.

Harva tiesi, että juuri Runeberg kirjoitti sanat lauluun ”Maamme”, ja vielä harvempi, että ”Maamme” sisältyy teokseen nimeltä Vänrikki Stoolin tarinat.

Ennen oli toisin. Minun sukupolvelleni – ja vanhemmilleni ja heidän vanhemmilleen – Vänrikki Stoolin tarinat olivat pakollista luettavaa koulussa.

Isäni, joka kävi suomenkielistä koulua, luki – ja lausui – säkeet tietysti suomeksi, hänelle Runeberg oli suomalainen kirjailija. Myös Ruotsissa Runebergia luettiin paljon, ja sielläkin säkeet piti osata ulkoa. Vänrikki Stoolin tarinat oli se kirja, josta löytyivät meidän sotasankarimme, meidän vastineemme Hektorille ja Akhilleelle. Suomen sota 1808–1809, josta runot kertoivat, päättyi siihen, että Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen Venäjälle. Sota oli monin tavoin kiusallisen huolimattomasti hoidettu, mutta sitä tuskin tulee lukiessa ajatelleeksi. Ei tule mieleen, että Ruotsi-Suomi hävisi sodan, sillä runoja leimaa ylpeys Suomesta ja yksittäisten henkilöiden uroteoista. Runeberg runoili kansan yhtenäiseksi, hän osallistui kansallistunteen synnyttämiseen, ja siten hänestä tuli kansallisrunoilijamme. Kun toinen osa ilmestyi 1860 – ensimmäinen oli ilmestynyt 1848 – kansa jonotti kirjapainon edessä varmistaakseen itselleen painotuoreen kappaleen.

Porvoon lyseon latinan ja kreikan lehtorina Runeberg oli tietenkin lukenut Iliaan, ja on tuskin sattumaa, että hän valitsi otsikkoon ”tarinat”. ”Tarinoistahan” Iliaskin koostuu, kertomuksista, jotka ovat välittyneet aikojen saatossa ja vapautuneet historiallisesta todellisuudesta.

Tarinoiden välittäjä on otsikon vänrikki, vanha köyhä sotaveteraani, ja hänen kuulijansa taas nuori opiskelija, joka on ensin ylimielinen mutta lumoutuu sitten vanhan miehen kertomuksesta ja alkaa kunnioittaa tätä. Ah, ajattelen minä vanha ihminen, kukapa ei minun iässäni haluaisi kuulijaa, joka tenhoutuu – ja kehittyy – sillä tavalla?

Itse luin Runebergini yhdeksänvuotiaana, mutta en suomalaisessa kansakoulussa vaan Pekingissä, jonne isäni oli lähetetty diplomaatiksi. Olin melko yksinäinen lapsi, ja kun löysin kirjan vanhempieni kirjahyllystä, se ahmaisi minut kokonaan. Nautin runojen rytmistä – Runeberg on lyömätön säeseppä – mutta vielä enemmän suurista tunteista. Värssyssä ”Torpan tyttö” päähenkilö huolestuu, kun kylän sotilaat palaavat taistelusta eikä hänen sulhasensa ole mukana. Vielä enemmän hän huolestuu, kun tämä ei ole haavoittuneiden eikä kuolleiden joukossa, mutta todella hämmennyksissään hän on, kun selviää, että mies on vältellyt taistelua tytön äidin kehotuksesta. ”Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa”, hän toteaa ja jatkaa: ”paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, / mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan / ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan.”

Vain valkoinen höyhen puuttuu.

”Tee hauta mulle, äitini” ovat sanoja, joita sukupolveni parodioi ahkerasti 60-luvulla, mutta yhdeksänvuotiaana otin ne kuolemanvakavasti. Kuvittelin taistelutantereen urheilukentäksi ja sodan maaotteluksi meidän ja Venäjän välillä. Kyllä vain, veri virtaa vuolaana runoissa, mutta kaikki vaikuttaa siitä huolimatta ihmeellisen kivuttomalta, ja kuolleet ovat kauniita, heistä säteilee jonkinlaista hengen valoa, he ovat uhranneet itsensä ylevämmän asian tähden – isänmaan tähden. Niin, suorastaan Jumalan, sillä Jumala oli tietenkin isänmaan puolella.

Jumala vaikuttaa aina olevan kaikkien isänmaiden puolella.

Isänmaanpaatoksen Runeberg oli hakenut antiikista, mutta ei Iliaasta vaan – lukemattomien muiden runoilijoiden tavoin – eräästä vanhan kunnon roomalaisen Horatiuksen oodista, jossa se kuuluu: ”suloista ja kunniakasta on kuolla isänmaan puolesta.” Eikä kuoleminen suinkaan riittänyt, piti kuolla kauniina ja siten varhain, kuten Runebergin ruotsalaisen kollegan Viktor Rydbergin säkeissä:

”en yngling, medan han ännu

älskligt i lockarna bär vårliga blommornas krans.

Fager för kvinnor, ståtlig för men får han synas i livet;

skön är han ännu som död, fallen i slaktningens mitt.”

Pienenä tyttönä Pekingissä viesti upposi minuun. Luin ”Matkamiehen näyn” Ramsayn veljeksistä, joiden ”urhotöitä taru kertoilee, / ja Suomen runo vielä laulelee, / kuin kuoloon nuorna veljespari moinen / maan eestä voittain oli lähtenyt / ykskolmatta kun vuotta oli toinen / yhdeksäntoista toinen täyttänyt.”

Tarkastelin pitkään Edelfeltin kuvitusta: siinä he seisovat täydessä sotisovassa, katselevat luottavaisina toisiaan ja kättelevät, samaan aikaan kun pitävät miekkojaan lujassa otteessa.

Myöhemmin olen käsittänyt, että todellisuudessa he olivat kaikkea muuta kuin luottavaisia. Heidän kirjeissään vanhemmilleen näyttäytyy epäilys, ne käsittelevät kehnoja varusteita ja koti-ikävää.

PEKINGISSÄ tunsin itseni kuten sanottua yksinäiseksi, mutta eräälle entiselle luokkatoverilleni, Caritalle, kirjoitin kirjeitä kotiin Helsinkiin ja selitin, että meidän pitäisi perustaa isänmaallinen yhdistys. Siihen olisi sisäänpääsyvaatimukset, ja ne muotoilin kirjeeseen:

1. Osata lukea Sven Dufva ja Maamme ulkoa.

2. Tietää Mannerheimin syntymäpäivä.

3. Tahtoa puolustaa Suomea.

4. Osata keittää kaurapuuroa.

Mannerheim oli tärkeä perheessämme. Ennen Pekingiä isän asemapaikka oli Sveitsissä, jossa Mannerheim vietti viimeiset vuotensa. Isä sai silloin tällöin luvan matkustaa hänen luokseen hoitamaan joitakin asioita, ja eräällä kerralla hän otti vaimon ja lapset mukaansa, ei siksi, että voisimme tavata Mannerheimin, vaan jotta voisimme liikkua ympäröivässä luonnossa ja käydä piknikillä. Mutta Mannerheim oli saanut päähänsä, että hän ja isä lähtisivät kävelylle, ja kun he tulivat ulos, isä näki meidät matkan päästä ja että äiti oli juuri istuttanut minut mukaan otetulle potalle.

Salamannopeasti isäni onnistui ylipuhumaan Mannerheimin vaihtamaan kävelyretken suuntaa, joten en valitettavasti voi kertoa tavanneeni Mannerheimia.

En olisi muistanut isänmaallisuuttani, ellen olisi muutama vuosi sitten tavannut jälleen Caritaa. Kävi ilmi, että hänen äitinsä oli säilyttänyt kirjeet, ja nyt sain ne itselleni. Niitä lukiessani minua huolestutti eniten, että olin ajatellut meillä olleen ruskeat univormut. Mistä olen voinut saada päähäni sellaisen ajatuksen?

Yhdistyksestä ei tullut mitään, vaikka kuinka maanittelin Caritaa, mutta Runebergin lukemista jatkoin. Pidin von Döbelnistä, kenraalista, joka jätti sairasvuoteen taistellakseen. Hänen kollegansa Sandelsin kohdalla olin jo varautuneempi. Eihän hänen olisi tarvinnut silkasta itsepäisyydestä olla reagoimatta, kun venäläiset katsoivat aselevon päättyneen?

”Kakstoist’ oli meidän kellomme, vaan / yks ryssäin on, sanotaan.”

Juu, mutta kyllähän hänen olisi pitänyt ymmärtää aikaero? Jopa minä ymmärsin. Entä ruokapöydässä vetelehtiminen herkutellen, vain jotta nähtäisiin kuinka rauhallinen hän on? Ja sen jälkeen ratsaille nouseminen ja tiehensä ratsastaminen ja asettuminen niin, ettei vihollinen voisi välttyä näkemästä häntä? Eikö se ollut – niin, eikö se ollut suorastaan mahtailua? Sitä paitsi en pitänyt siitä, miltä hän näytti Edelfeltin kuvituksessa. En varmaan olisi pitänyt Otto von Fieandtistakaan, joka oli ottanut miehensä mukaan sotaan ja piiskasi heihin vauhtia. Sen sijaan en silloin takertunut pilkkaan ”Sven Dufvassa”, jossa yksinkertainen julli ei opi sulkeisia mutta puolustaa siltaa viimeiseen hengenvetoon. Sankariksi ei Runeberg häntä kutsu, niin demokratisoitunut sankari-käsite ei sentään vielä ollut, mutta Sandels ilmaisee arvostuksensa: ”Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi.” Ja miehen ruumiin äärellä hän lisää: ”pää huono oli, mut sydän paikallaan”.

Lapsuudessani kuulin aikuisilta juuri tuon Runeberg-sitaatin. Ja sillä oli laajat käyttömahdollisuudet.

Entä tänään?

Mielestäni Runeberg on edelleen lukemisen arvoinen. Katson, että hän on liiallisen estetisoiva ja että upseerien asenne miehistöön on patriarkaalinen muutoinkin kuin vain runossa von Fieandtista. Mutta näyttämöllisen kerrontakykynsä ja kärjen tajunsa ansiosta hänestä olisi voinut tulla taitava romaanikirjailija. Vänrikki Stoolin tarinat on erinomaisen laaja-alainen teos. Runossa ”Viapori” kirotaan katkerasti Cronstedt, Viaporin komentaja, jonka katsottiin kavaltaneen linnoituksen.

Suvusta vait! Ei vierittää

rikosta sille saa;

ei muut, hän yksin häpeää

saa työstään kannattaa.

Ken kavaltanut maansa on,

on suvuton ja lapseton.

– –

Kaikk’ ota haudan synkeys

ja tuskat elämän,

tee niistä hälle nimitys:

surua vähemmän

se nimi tuopi kuitenkin

kuin Viaporin petturin.

Rivien kielellinen intensiteetti tuottaa ainakin minulle jonkinlaista synkkää mielihyvää ja assosioi johonkin, joka eniten muistuttaa nykyajan cancel-kulttuuria. (Aivan, myös cancel-kulttuurilla on juuret antiikissa.) Mutta kirjassa on myös kuulasta luontorunoutta, kansallishymnimme ”Maamme” perustuu oikeastaan kokonaan poeettiselle luonnonkuvaukselle. Runeberg ajatteli mahdollisesti venäläistä sensuuria, joka oli hyvinkin valpas – jo rivit ”Sun kukoistukses kuorestaan / kerrankin puhkeaa” riittivät herättämään huolen – mutta eräs Runebergin sympaattisimmista puolista onkin se, että hänen sotarunonsa ovat tyystin vapaita sovinismista. Vihollisetkin ovat ihmisiä – toki hieman huvittavia ihmisiä, joilla on eläväisempi luonteenlaatu kuin suomalaisilla. Muotokuvallaan Kulnevista, joka ”suuteli ja surmasi / ain yhtä varmasti” on Runeberg suuressa määrin vaikuttanut siihen mielikuvaan, joka suomalaisilla on tyypillisestä venäläisestä.

Entä tuntuvatko jotkin runot edelleen ajankohtaisilta?

No, ”Sotilaspoika”, joka on monen mielestä kaikista provosoivin, koska se esittää sodan ja sotilaspestin ennalta määrättyinä. Sotilaspojan isä ja vaari ovat kaatuneet, hänen äitinsä on kuollut suruun ja itse hän on rutiköyhä mutta tietää, mitä haluaa:

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,

samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.

Sotilaspoika on äiditön ja isätön orpolapsi, joka ei näe vaihtoehtoja sotilasuralle. On hyvinkin mahdollista, etteivät hänen isänsä ja vaarinsakaan nähneet vaihtoehtoja. Tänä päivänä sen suuntainen voi olla lukemattomien palestiinalaispoikien tilanne, ja Hamas – tai jokin muu vastaava liike – pystyy suurella todennäköisyydellä rekrytoimaan heidät. Ääriliikkeet ympäri maailman pystyvät aina rekrytoimaan ihmisiä, jotka eivät odota tulevaisuudelta mitään. Ainakin, jos puhutaan ”miehuullisuudesta”, ”kunniasta” ja ”velvollisuudesta”.

En voi nyt välttää pientä sivupolkua, nimittäin rivejä ”On maamme köyhä, siksi jää, / jos kultaa kaivannet. / Sen vieras kyllä hylkäjää, / mut meille kallein maa on tää”. Näinä aikoina, kun turvapaikanhakijat suljetaan ulos hinnalla millä hyvänsä, rivit näyttäytyvät ironisina, Runeberg kaikista ihmisistä opetti meille, että olemme köyhiä.

Liian köyhiä, ajattelevat ilmeisesti monet, selviytyäksemme kansainvälisistä velvoitteistamme.

KUN OLIN LAPSI, puhuttiin, että viimeisimmässä sodassa taistelleet sotilaamme rämpivät rintamalla Raamattu ja Vänrikki Stoolin tarinat rensselissä. Se oli lievästi sanottuna liioittelua, ainakaan niin eivät tehneet ne miehet, jotka opimme tuntemaan Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, jonka nyt häpeäkseni myönnän lukevani ensimmäisen kerran.

Ja: ei, en ole nähnyt yhtään elokuvistakaan.

Myös Linna kirjoittaa hävitystä sodasta, nimittäin jatkosodasta vuosien 1941 ja 1944 välillä, ja toisin kuin Runeberg, hän oli itsekin ollut rintamalla. Kahden vuoden ajan hän oli konekiväärikomppanian joukkueenjohtaja ja taisteli Kurt Westin tavoin Syvärillä. Romaania lukiessa on hyvä kuulostella, minkälaista tunnelmaa se virittää. Tuntemattomassa sotilaassa tunnelma on illuusioton ja ironinen: talvisota on ohi, veteraanit kotiutettu, kuten päällystö mielellään uskottelee, ”ilman sopeutumisvaikeuksia”, yksinkertaisesti siksi, ettei heillä ole varaa sellaisiin vaan heidän täytyy ottaa ”perinpohjainen suomalainen humala ensin ja sitten töihin”.

Ja – tekee mieli lisätä – koska ne, joilla oli valta, eivät välittäneet.

Nyt uusi ikäluokka on kutsuttu heidän tilalleen – enimmäkseen talonpoikia ja päiväläisiä – ja voidakseen tulla ”Suomi-Äidin maailmanhistorialle valitsemiksi uhreiksi” heidän täytyy (Sven Dufvan tavoin) ensin oppia sulkeiset. Reservinvänrikki Vilho Koskelan joukkueessa varusmiehet harjoittelevat hietakankaalla Joensuun lähellä.

Toisin kuin Runebergin tapauksessa ylemmässä päällystössä ei ole sankareita, ei ainakaan miesten mielestä. Linna kuuluu työläiskirjailijoihimme. Hän oli ollut tehdastyöläisenä, ja hänen näkökulmansa on solidaarinen työväelle. Romaanissa sisällissodan henki on säilynyt, upseereita pidetään ”herroina”, he ovat niitä ”sotahulluja”, jotka intoilevat Runebergista ja Saksasta, he ovat niitä, jotka pitävät yleviä puheita ja uskovat Suur-Suomeen. Miehet eivät ikimaailmassa tulisi ajatelleeksi sanaa ’ideologia’, mutta he tajuavat kuitenkin, että isänmaallisuus – ainakin isänmaallisuus runebergilaisena versiona – on väline, jolla heidät pidetään ruodussa.

Linnan kritiikki päällystöä kohtaan on kovaa, väliin karrikoivaakin. He mieltävät joukkojen onnistumiset omiksi ansioikseen, epäonnistumiset sen sijaan johtuvat heittiöistä ja tukalista olosuhteista. He antavat kohtuuttomia käskyjä, joita heidän alaistensa on pakko noudattaa sillä seurauksella, että kärsitään suuria tappioita. Eräs eversti antaa sotilaan provosoida itseään siihen pisteeseen, että hän ampuu tämän silkasta murhanhimosta. Everstin vastapooli on vänrikki Koskela, ”Ville Vaitelias”, hän on punakaartilaisen poika, miehen, josta myöhemmin tulisi Linnan Pohjantähti-trilogian päähenkilö. Koskelasta muodostuu romaanin ideaalihahmo, ei vähiten siksi, että hän viettää mieluummin aikaa miestensä kuin muiden upseerien seurassa, hän hitsaa heidät yhteen ja valaa heihin luottamusta. Vaikka hän on vain kansakoulun käynyt mies, hänessä on levollista, kiistatonta auktoriteettia, jonka ansiosta hänen ei tarvitse ryhtyä autoritääriseksi, ei edes korottaa ääntään, sillä ”hänen terävä älynsä ohjasi häntä erehtymättömän varmasti jokaisessa tilanteessa oikeaan ratkaisuun”. Yhden ainoan kerran hän juo itsensä umpihumalaan, ja hänestä tulee niin holtiton, että tarvitaan useampi mies taltuttamaan hänet, mutta tapahtuma tekee muutoin niin kontrolloidusta miehestä entistä inhimillisemmän, entistä enemmän yhden miehistä.

Ja ehkä suorastaan entistä aidommin suomalaisen?

Linna kiistämättä pyrkii Runebergin – ja Topeliuksen ja Aleksis Kiven – tavoin piirtämään muotokuvan tavallisesta suomalaisesta arvostaakseen häntä ja vahvistaakseen yhteistä identiteettiä. Kuten seitsemällä veljeksellä hänen päähenkilöillään on vaikeuksia auktoriteettien ja kurin suhteen, samalla tavalla kuin Runebergilla ja Topeliuksella he voivat olla jääräpäisiä, synkkiä, mutta yleensä myös sitkeitä ja sisukkaita. Kun kolme heistä poistuu luvatta marssirivistöstä ja saa rangaistukseksi kaksi tuntia asennossa seisomista, he jatkavat seisomista, vaikka pommit alkavat putoilla. Saman kohtauksen olisivat voineet myös Runeberg ja Topelius ajatella. Lisäksi henkilöt ovat keskenään yhtä erilaisia kuin Aleksis Kiven seitsemän veljestä. Tuntemattomassa sotilaassa kohtaamme vitsiniekan, kyynikon, säätäjän ja saivartelijan, kohtaamme huolettoman sekä pysyvästi kauhun lamauttaman.

Kun pataljoona, johon Koskelan joukkue kuuluu, lähtee kohti itärajaa, ovat sotilaat kuitenkin innokkaita – sitähän sotilaat yleensä aluksi ovat, Linna toteaa pisteliäästi.

Saadessaan tulikasteensa kuuluu ”sotaärjyntä” – taisteluhuuto – juuri niin kuin Iliaassa, ja juuri niin kuin Iliaassa, tuntee ärjyjä etenevänsä raivonsa voimalla. Mutta heti kun taistelutovereita alkaa kaatua, yksi jos toinenkin tajuaa, että uljas ärjyntä ilmaiseekin ensisijaisesti kauhua ja että ärjyntä pitää manata esiin, jotta kauhu tukahtuisi. On merkille pantavaa, kuinka johdonmukaisesti hyökkäykset sodissa ovat yhteydessä raivoon, aina Iliaasta meidän päiviimme. Usein sanotaan, että sotilaat voivat nauttia taisteluista, pelkästään draamallisuudesta, miehisestä veljeilystä elämän ja kuoleman kanssa, tuhosta, jota he saavat kylvää.

Tuntemattomassa sotilaassa ei ole mitään nautintoon viittaavaa. Ruumiit eivät näytä samalta kuin Runebergilla vaan sellaisilta kuin Iliaassa, sotilaat makaavat vatsaan tai jalkoväliin ammuttuina, ellei sitten pää ole täynnä luodinreikiä. Kellahtavat kasvot ja ikenet irvessä. Tai – venäläisen sotilaan räjäytettyä itsensä – sisälmykset pursuamassa ulos.

”Ihanainen päiv oli päättynyt”, sanoo eräs sotilas. ”Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen.”

Heillekin on syötetty Runebergia, ja nyt he sylkevät häntä ulos.

Monissa eurooppalaisissa maissa Horatiuksen sanat ”suloisesta kuolemasta” menivät sirpaleiksi jo ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Brittirunoilija Wilfred Owen kutsui koulussa oppimiaan Horatiuksen sanoja vanhaksi valheeksi,”the old Lie”. Hän kuoli kaksikymmentäviisivuotiaana, viikko ennen aselepoa 1918.

Koskela ja hänen miehensä eivät ole antaneet koskaan huijata itseään.

Suloinen ei toden totta ole vaikeasti haavoittuneiden kuolemakaan kenttäsairaaloissa, mutta lyhyessä katkelmassa Linna kykenee hahmottelemaan yhden ihmiskohtalon. Kaksikymmenvuotiasta sotilasta Eerolaa on ammuttu jalkoväliin, hänen katseensa hohkaa kuumeesta ja kauhusta:

”Raskas työ ja heikko ravinto oli jättänyt hänen kehitykseensä selvät jäljet, mutta siitä huolimatta taisteli kauan kituneen sitkeys hänessä lujasti kuolemaa vastaan. Tällä nuorukaisella oli ollut muuan tavoite, jota kohti hän oli pyrkinyt, mutta joka nyt oli iankaikkisesti tuomittu saavuttamattomaksi. Hän olisi halunnut saada – – puvun sekä polkupyörän.”

New Yorkin terrori-iskujen jälkeen The New York Timesissa julkaistiin sarja lyhyitä kuvauksia uhreista. Joissakin niistä kerrottiin heidän tulevaisuudensuunnitelmistaan ja unelmistaan: yksi oli juuri valmistumassa lääkäriksi, toinen oli perustamassa uuden yrityksen, joku suunnitteli suuria häitä, joku taas aikoi matkustaa maapallon ympäri. Kuolema saa aikaan sen, että tulevaisuus ei koitakaan – ei edes sellaiselle, joka unelmoi yhtä vaatimattomasti kuin nuori Eerola.

TUNTEMATTOMASSA SOTILAASSA Hietasesta ja Rokasta kehkeytyy eräänlaisia vastapooleja. Avoin, välitön, tunteellinen länsisuomalaismies Hietanen on se, joka reagoi, kun venäläinen sotavanki ammutaan, sillä hän on ymmärtänyt miehen pelon ja nähnyt tämän vetoavan hymyn. Kun suomalaiset valtaavat Petroskoin, Hietanen jakaa ruuanjämiään nälän näännyttämille lapsille. Rokka on hieman vanhempi, huomattavan puhelias karjalainen, joka on naimisissa, perheenisä ja ollut mukana jo talvisodassa. Alussa lukija saa hänestä vaikutelman kattokassismaisena hahmona, itsevarmana ja päällystön härnäämiseen mieltyneenä. Ajan mittaan hän herättää ristiriitaisempia tunteita. Käy nimittäin ilmi, että taistelijana hän on ”suorastaan nerokas ja kylmä tappaja”, hän tappaa laskelmoiden ja pystyy tappamaan kokonaisen kolonnan. Nähdessään jonkun kuolemaa tekevän yrittävän ryömiä karkuun, hän antaa tälle armonlaukauksen.

Mutta: Toisin kuin Ilias tai Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas problematisoi kuolemaa. Rokka on ehyempi – ja siksi kiinnostavampi – romaanihahmo kuin miltä ensin vaikuttaa, koska hän herättää lukijassa moninaisia tunteita. Kysymys oikeasta ja väärästä nousee esiin keskustelussa hänen ja erään uuden tulokkaan välillä.

”Minkälaista se on ihmistä ammuta?” rintamalle saapunut kysyy.

”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii.”

”Eivätkös ne sitten ole ihmisiä?”

”Eihä ne. Tai enhä mie tiijä. Viisaat hyö sillee haastaat jos viholline ei oo ihmine. Mitä siihen asjaa muuten tulloo, ni älä ala riitelemmää omantuntois kera. Tai tie sellaset hommat ainakii sit jälestpäi. Hää voip järjestää sen synnin vällei omil niskoillee. Mie en sellasii tuumaa.”

Rokka on lämmin ja hilpeä, mutta vihollisen epäinhimillistämisen hän on hyväksynyt, siitä huolimatta, että hän muutoin kyseenalaistaakin päätöksiä tekevät.

Mitä Linna ajattelee?

Luulen, että hän haluaa ennen kaikkea asettaa meidät dilemman äärelle. Sodan laki on armoton, siinä on kyse tappamisesta tai tapetuksi tulemisesta, ja on tietenkin tärkeää muistaa sekin, että sodassa on Rokan osalta kyse henkilökohtaisesta: Rokka puolustaa karjalaista kotiaan ja perhettään. Hän ei vaikuta nauttivan tappamisesta, mikään sadisti hän ei ole, hän tekee vain sen, minkä parhaiten osaa. Tekee silti kipeää suhtautua ihmiseen, joka on tappokone, ja hänen hilpeytensä on sekin seikka, joka lähinnä voimistaa kipua.

Moraalinen kysymys oikeasta ja väärästä herää myös silloin, kun pataljoona marssii vanhan rajan yli: sillä hetkellä sota on lakannut olemasta oikeutettu, ei ole kyse enää puolustussodasta vaan hyökkäyssodasta. Pahaa-aavistamattomana ja hyvillään voi Hietanen nyt sanoa: ”Nyt juur! Täl hetkel Hiatasen poika astus ulkomail”, mihin yksi taistelutoveri toteaa: ”Venäjällä ollahan pojat”. Mutta toinen mulkoilee alta kulmain ja vastaa: ”Niin ollaan. Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte.” Mutta he menevät sinne, minne on käsketty, he ovat sotamiehiä, heidän mielipiteillään sodan päämääristä ei ole mitään merkitystä, jos he karkaisivat palveluksesta, se voisi merkitä niskalaukausta. On tuskin sattumaa, että kohtaus, jossa kaksi karkuria teloitetaan, muistuttaa läheisesti punakaartilaisten teloituksia sisällissodassa. Herraviha on ilmeistä.

Erotukseksi Iliaasta ja Vänrikki Stoolin tarinoista Tuntematon sotilas kuvaa myös sotilaiden eloa taisteluiden välillä. Linnan mukaan pelko on vain yksi sodan neljästä osatekijästä, muut ovat vilu, nälkä ja valvominen. Listaan voisi varmaan lisätä odotuksen ja epävarmuuden: loputon siirtojen odottelu, jotka eivät koskaan tule silloin kuin on sanottu, loputtomat marssit ilman tarkkaa tietoa siitä, mihin ollaan menossa ja mikä siellä odottaa. Kun saa palautua, voi pelata korttia tai kuunnella musiikkia, asemasodan aikana juhlitaan kiljulla – mäskillä.

Yhtäkkiä tajuan, että Ilias kuvaa siviilien olosuhteita enemmän kuin Tuntematon sotilas tai Vänrikki Stoolin tarinat. Siinä käsitellään suojattomien naisten kohtaloita. Se vähä, mitä siviileistä kerrotaan Tuntemattomassa sotilaassa, koskee myös suojattomia naisia – nimittäin niitä, joita sotilaat voivat ostaa pientä leivänkannikkaa vastaan Petroskoissa. Rahikainen hyödyntää bisnesvaistoaan ja ostaa paitsi seitsemäntoistavuotiaan myös hänen äitinsä, jonka hän myy edelleen hieman vanhemmalle sotilaalle. Linna mainitsee sen ohimennen, jonain, mihin ei ole tarkoitus kiinnittää liiaksi huomiota. Aavistelen hänen pitäneen sitä huvittavana, joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, ettei naisten kohtalo kosketa häntä samalla tavalla kuin se nykyisin meitä koskettaa.

Iloiset päivät Petroskoissa ovat kohokohta romaanin kaaressa, sitten sotaonni kääntyy ja alkaa pitkä ja raskas vetäytyminen. Into, jolla sotilaat lähtivät liikkeelle, on poissa ja unohtunut. He tuijottelevat maahan ”parroittuneina, likaisina ja kasvoissaan väsyneet ja katkerat juonteet”, ja heillekin on selvää, että sota on hävitty, he ovat menettäneet taistelutahtonsa, jotkut karkaavat, ja Koskelakin toteaa, että koko touhu on kuin ”vesivelliä tai pitkää piimää”.

ONKO Tuntematon sotilas pasifistinen romaani?

Kyllä. Ja ei.

Linna sanoo selvästi, että sota on hulluutta ja tragedia, mutta tänä päivänä, Ukrainan sota silmiemme edessä, ymmärrämme ehkä paremmin kuin viisikymmentä vuotta sitten, että jotkut sodat voivat olla välttämättömiä. Linnan sotilaista tuntuu helpottavalta, kun he pääsevät rajan oikealle puolelle: ”Maanpuolustus lankesi ikään kuin itsestäänselvänä velvollisuutena heti kun oman maan kamara oikeutti sodasta sellaista nimeä käyttämään.” Käy myös selväksi, millä tavoin ihmisiä koetellaan, miten he voivat näyttää, mihin heistä on, ja miten he voivat muuttua niin huonompaan kuin parempaankin suuntaan. Rohkeutta ja neuvokkuutta voi tosiaankin opetella. Olivat he miten uupuneita tahansa, Koskela voi todella tiukassa tilanteessa aina huutaa ”Antaa hyssyttää, pojat!” niin, että sanat menevät jakeluun: ”sillä tilanne oli senlaatuinen, joka parhaiten kirvoittaa esiin suomalaisen hyökkäyshengen”.

Tässä kohtaa Linna kuulostaa Runebergilta. Kun romaani ilmestyi, oli vastaanotto enimmäkseen hyvä, mutta osa kriitikoista piti hänen henkilöitään liian karkeina, liian epäsankarillisina – lyhyesti, liian erilaisina kuin Runebergilla. Se on väärä käsitys: itse asiassa Linna on pikemminkin sodanjälkeisen Suomen Runeberg.

Koskela kaatuu, niin kuin Hietanenkin, joka ensin haavoittuu vakavasti ja menettää näkönsä. Hänet kannetaan ambulanssiin, jossa on jo useita muita loukkaantuneita. Kun ambulanssiin osuu pommi ja se syttyy palamaan, Hietasen onnistuu kantaa ulos eräs loukkaantunut ennen kuin hän itse palaa auton sisälle. Hänessä yhdistyvät rohkeus ja inhimillisyys. Hän, pikemminkin kuin Rokka, on todellinen sotasankari.

Rokka on selviytyjä. Eikö tosiaankaan kukaan ole ajatellut kirjoittaa Rokan elämän jatkokäänteistä romaania?

Miten hän selviytyi menettäessään kiksit, joita hän sai tehdessään sitä, missä oli hyvä?

Ei, tuskinpa hän istui mykkänä kiikkustuolissa päivät pitkät, kuten se todellisuudessa tapaamani sotaveteraani, joka kädellään pöytää läimien toisteli samaa: ”pum-pum-puum”, mutta onnistuiko hän luomaan itselleen uuden identiteetin?

Miten hän selviytyi karjalaisen kotinsa menettämisestä?

Alkoiko omatunto koskaan kolkuttaa?

Puhuiko hän sodasta läheistensä kanssa?

Monet veteraanit eivät tehneet niin koskaan, he käsittivät, ettei kukaan, joka ei ollut ollut sodassa, voisi ymmärtää.

Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: miten Rokka selviytyi siitä välinpitämättömyydestä – tai jopa tuomitsevuudesta – jolla sukupolveni kohtasi sotaveteraanit kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvuilla, kun me vasemmistolaisaallon harjalla näimme heidät henkilöinä, jotka olivat valinneet väärin?

(Ikään kuin heillä olisi ollut valinnan mahdollisuutta. Mehän olimme ne, jotka saivat valita.)

Romaanin kenties tunnetuimman repliikin lausuu eräs miehistä aselevon jälkeen: ”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

Paatosta siitä ei löydy, mutta taatusti ylpeyttä sekä rahtunen ironiaa. Ajattelikohan Linna, että toinen sija tarkemmin ajateltuna riitti Suomelle, että Suomi oli kurkotellut enemmän ja ansainnut – ei aivan koko palan menetystä mutta jotain silti?

Suomen upseeristo – ”herrat” – saattoivat olla pettyneitä siihen, että Saksa hävisi sodan, mutta miltä Suomessa näyttäisi tänä päivänä, jos toinen maailmansota olisi päättynyt Hitlerin Saksan voittoon?

Tässä kohtaa olisi hyvä muistaa, millä tavalla amerikkalainen James A. W. Heffernan vertasikaan historiankirjoitusta ja kaunokirjallisuutta. Kaikki kolme teostani välittävät hetken tunteen – joskin eri asteissa – mutta Ilias ja Tuntematon sotilas välittävät myös jännitteitä. Iliaassa jännite vallitsee sen välillä, mitä sota on suureellisena spektaakkelina ja mitä se on tragediana, Tuntemattomassa sotilaassa sen välillä, minkälaista lojaliteettia sotilaat tuntevat omia enimmäkseen proletaarisia taustojaan kohtaan ja toisaalta tehtäväänsä kohtaan, jossa oman hengen kaupalla puolustetaan jotain, jonka he käsittävät kuuluvan porvareiden – ”herrojen” – intresseihin.

Vänrikki Stoolin tarinoissa sitä vastoin ei ole oikeastaan mitään jännitettä. Siinä pidetään itsestäänselvänä, että ”herrojen” intressit ovat samat kuin sotamiesten: isänmaan paras esitetään tyystin problematisoimatta yhteiseksi asiaksi.

JA NYT ON yllätykseni vuoro. Sattumaa tai ei: Tuntemattoman sotilaan ilmestymisvuonna, eli 1954, ilmestyi toinenkin samaa sotaa käsitellyt romaani, nimittäin liki tuhatsivuinen Stalingrad, joka teki kirjailijastaan, venäläisestä Vasili Grossmanista aikansa Tolstoin.

(Vaikka omasta mielestäni hän muistuttaa yhtä suuressa määrin Tšehovia; hänellä on samanlainen pohjimmiltaan lempeä ironia, sama sydämellinen huolenpito kaikkia henkilöitään kohtaan.) Erona Tolstoihin Grossman ei halua esittää väittämiä. Hän haluaa näyttää pikemmin kuin todistaa. Romaani voi olla kirjoitettu lopullisten voittajien näkökulmasta, mutta se kuvaa pidempää häviöllistä ajanjaksoa, jolloin saksalaiset hyökkääjät tunkeutuivat yhä syvemmälle maahan. Stalingradin taistelu käytiin elokuun 1942 ja helmikuun 1943 välisenä aikana, ja siitä muodostui käännekohta Hitlerin Saksan yrityksessä kukistaa Neuvostoliitto. Se on yksi maailmanhistorian verisimmistä taisteluista.

Grossman syntyi Ukrainassa 1905 juutalaisille vanhemmille, ja hänen äidistään tulisi uhri yhdessä sota-ajan monista massamurhista. Grossman oli jo pitkään ollut huolissaan äidistään ja halusi hänen muuttavan luokseen Moskovaan, mutta hänen vaimonsa vastusti sitä. Äidin kuoleman jälkeen – mikä aiheutti hänelle elinikäisiä syyllisyydentunteita ja tuhosi hänen avioliittonsa – Grossman omistautui moneksi vuodeksi keräämään todistusaineistoa neuvostomaiden alueella ja Puolassa tapahtuneesta joukkotuhonnasta.

Hän sai harjoitella havainnointikykyään ja yksityiskohtien tajuaan sotareportterina. Hän tuli tunnetuksi kyvystään saada kuka tahansa haastattelemansa henkilö korkeista neuvostoupseereista saksalaisiin sotavankeihin avautumaan ja kertomaan, ja pommien putoillessa hän istui tekemässä muistiinpanoja pieniin ruudullisiin muistikirjoihin. Myöhemmin hän seurasi Treblinkan keskitysleirin vapauttamista neuvostojoukkojen mukana.

Toinen maailmansota oli ensimmäinen sota, jossa siviileitä tapettiin monin paikoin lähes samoissa määrin tai jopa enemmän kuin sotilaita. Toisin kuin Iliaassa, Vänrikki Stoolin tarinoissa ja Tuntemattomassa sotilaassa eivät Stalingradissa ole keskiössä vain sotilaat, kirja on yhtä lailla kunnianosoitus neuvostoihmiselle sellaisenaan, perheille, jotka lähettävät poikansa rintamalle, kaivoksien ja terästehtaiden sankareille, eikä vähiten naisille, kenttälääkäreille, sairaanhoitajille ja niille, jotka pitivät maatalouden rattaat pyörimässä sillä aikaa, kun miehet taistelivat, niin, koko yhteiskunnan resilienssille.

Grossmanilla oli suuria vaikeuksia saada romaaninsa ulos, sillä kustantaja sensuroi häntä tunnollisesti. Jo 1949 hän kirjoitti Stalinille: ”Vetoan teihin kiihkeästi, jotta teette ratkaisun kirjani kohdalla, jonka katson olevan tärkeintä, mitä olen koskaan kirjoittanut.”

Stalin ei koskaan vastannut.

Kirjasta on olemassa useita keskenään erilaisia laitoksia sekä yksitoista käsikirjoitusversiota. Vuonna 1952 ei Stalinista voinut sanoa mitään, mikä olisi voitu käsittää negatiiviseksi, vuonna 1956 ei voinut sanoa mitään positiivista. (Stalin kuoli vuonna 1953, ja vuonna 1956 hänen seuraajansa Nikita Hruštšov piti kommmunistisen puolueen puoluekokouksessa puheen, jossa hän tuomitsi Stalinin teot.)

Kolhooseja ei saanut kritisoida, luteista ja torakoista ei saanut puhua, ei saanut antaa ymmärtää, että venäläiset voisivat olla kunniattomia tai heikkoja, eikä sitäkään, että oli paljon sotilaskarkureita sekä niitä, jotka vahingoittivat itseään välttyäkseen taistelemasta. Käsikirjoitusversio, joka lopulta julkaistiin, oli viides ja sisälsi yhtä sun toista pikkuisen propagandisluontoista lisää – eräs henkilöistä on huolissaan siitä, miten sodassa käy, mutta rauhoittuu täysin ja tulee luottavaiseksi kuullessaan Stalinin puhuvan radiossa. Seitsemäs käsikirjoitus oli niin oikeaoppisen stalinistinen, että jopa sensorit pitivät sitä huonona. Elämänsä loppua kohden Stalinista tuli avoimesti juutalaisvastainen, eikä Grossmanin käsikirjoitusta, jossa oli todistusaineistoa juutalaisten massamurhista, saanut julkaista. Hänet pakotettiin poistamaan tai liudentamaan juutalaisia henkilöhahmojaan. Niitä hän saattoi kuitenkin rakentaa varsinaisessa mestariteoksessaan Elämä ja kohtalo, joka ensimmäisen kerran näki päivänvalon 1980, kuusitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

TUNTUU KUMMALLISELTA lukea Stalingradia Tuntemattoman sotilaan jälkeen, se vaatii näkökulmanvaihdosta. Luettuani hyvän tovin yhdestä romaanin venäläisistä upseerista, joka tuntuu sympaattiselta, minulle valkenee, että hän on meritoitunut sodassa Suomea vastaan.

Mutta näin Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan aikana toinenkin näkökulmanvaihdos on pakollinen: Stalingradissa venäläiset puolustavat itseään, he ovat niitä, jotka sotivat oikeutettua sotaa. Pysähdyn kohdassa, jossa muutama henkilö puhuu saksalaisten ensimmäisestä isosta pommituksesta, joka julmasti osui siviileihin. Eräs henkilöistä, lääkäri Sofya, sanoo: ”Niin kävi tuhatyhdeksänsataaluvulle, sen arvoisia olivat ihmisarvo ja kulttuuri, niin kävi Haagin sopimukselle! Ainoa mitä näen ovat julmuudet, joita ei koskaan nähdä ennalta, eikä mikään viittaa siviileiden suojaamiseen tai humaaniin sodankäyntitapaan. – – Teknologia on voinut ottaa askelia eteenpäin, mutta miten on etiikan laita? Miten on moraalin ja inhimillisyyden laita?”

Samaa on ympäröivä maailma ajatellut helmikuusta 2022 lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, mutta nyt roistoja ovat venäläiset. On vaikeaa muistaa, että joskus on ollut toisin.

Ajattelen myös Tuntematonta sotilasta ja viimeisiä sanoja, joita kauhun valtaamat loukkaantuneet onnistuvat voihkimaan pommitetussa ambulanssissa:

”Älkää… älkää… tää on punainen risti… Hyvät ihmiset… älkää enää… Minä olen tulessa… enää… Tää on punainen risti…”

Ja ehkäpä Runeberg muotoilee totuuden sodasta parhaiten ”Kuolevassa soturissa”, jossa haavoittuneen venäläisen sotilaan elämä hiipuu Lemun rannalla samaan aikaan, kun nuori suomalaisnainen löytää rakkaansa kaatuneiden joukosta. Kuoleva mies nousee mutta kaatuu tytön jalkoihin, eikä kukaan ymmärrä hänen viimeisiä sanojaan, vaan runoilija pohtii: ”Suriko, että lapset maan / vain vaivaavat ja vaivataan?”

Mutta – ja tämä todella koskettaa minua – Grossman menee askeleen pidemmälle., Hän sitoo yhteen Stalingradinsa ja Homeroksen. Eräs hänen henkilöistään muistaa kahdeksannen laulun Odysseiassa. Odysseus on vuosikausien ajan tehnyt kotimatkaa Troijasta, lukemattomien koettelemusten jälkeen jäljellä on enää viimeinen etappi, hän on jo turvassa, mutta kuullessaan laulajan laulavan sodasta, hän puhkeaa itkuun – itkuun, joka hämmentää häntä ympäröiviä miehiä, jotka eivät tiedä, kuka hän on.

”Virka, mit’ itket, miks suret noin sydämessäs, akhaijein / vaiheet kuullessas sekä Ilionin periturman. / Niinp’ ikivallat salli ja saatteli sankarit kuoloon, / kaikuva siit’ ett’ ois runo ain’, yhä uusihin polviin.”

Sanat koskettavat minua, koska ne ovat niin ajattomia. On iso ero sen välillä, onko – kuten Odysseus – ollut sodassa itse vai – kuten me – kokeeko sen taiteeksi muunnettuna. On mahdotonta toivoa sotaa vain, jotta tulevat polvet saavat yleviä tarinanaineksia, sen sijaan voimme toivoa, että on kirjailijoita, jotka kuvaavat käytyjä – ja käytäviä – sotia.

Grossman halusi kunnioittaa sotilaiden muistoa, erityisesti heidän, jotka on jo unohdettu. Heistä, jotka kuolivat sodan ensimmäisten kuukausien aikana, hän kirjoittaa: ”Oli sotilaita, jotka olivat tietoisia vastustajan ylivoimaisuudesta, mutta taistelivat sitäkin ankarammin. Juuri he ovat sodan varhaisen vaiheen sankareita. Monet ovat nimettömiä eikä heitä ole haudattu. Venäjä voi suurelta osin kiittää heitä pelastumisestaan.”

Robert Chandler, joka on kääntänyt Grossmania englanniksi, huomauttaa, että tämä ei ole tavanomaista neuvostoretoriikkaa vaan rohkeita sanoja: ”Brutaliteettia, jolla Neuvostoliitto kohtasi sotilaansa ja heidän perheensä, on länsimaisen lukijan vaikea ymmärtää. Useimmat niistä miehistä, joita Grossman nimittää sankareiksi, pitäisi virallisesti luokitella ’kadonneiksi’ ’kaatuneiden’ sijaan. Jos heidän kuolemalleen ei ollut todistajia, saattoivat he – viranomaisten mukaan – yhtä hyvin olla karanneita. Heidän perheensä ei saanut minkäänlaista eläkettä ja he olivat elämänsä loppuun leimattuja.”

On puhuttu, että myös Ukrainassa Venäjä on lähettänyt sotilaita tykinruuaksi.

Tulen ajatelleeksi sotilashautoja, joita juhlallisemmin kutsutaan sankarihaudoiksi, niitä on ympäri Suomen, yleensä kirkkomailla. Suomessa pyrittiin huolehtimaan siitä, että myös kuolleet palaisivat kotiin. On vahva kokemus nähdä sankarihaudat Helsingin Hietaniemessä jo sen vuoksi, että hautoja on niin paljon ja niiden matalat neliskanttiset kivilaatat ovat yhdenmukaisia kuin sotilaat univormuissaan.

Kun minusta tuli ylioppilas 60-luvun alussa, oli edelleen perinteenä, että vastavalmistuneet jokaisella paikkakunnalla näyttävät kiitollisuutensa kaatuneille jonottamalla letkoissa hautuumaalle ja laskemalla ruusun jokaiselle haudalle. Itse seisoin pojan edessä, josta ei koskaan tullut kuin muutaman vuoden vanhempi kuin itse tuolloin olin. Muistin pitkään sekä nimen että kuolinvuoden.

KESÄKUUSSA 1945, vain kuusi viikkoa Saksan antautumisen jälkeen, Grossman kirjoitti artikkelin, jossa hän kuvitteli itsensä tilanteessa, jossa hän oli vuotta aiemmin ollut yhdessä divisioonankomentajan kanssa. Taistelun tuoksinassa komentaja oli joutunut painostetuksi sekä ylempiarvoisten että alempiarvoisten taholta, jotka vaativat häneltä apua, jota hänellä ei ollut antaa. Grossman yrittää kuvitella, minkälaista olisi kantaa niin suurta vastuuta, mutta samassa hetkessä divisioonankomentaja kääntyy hänen puoleensa ja sanoo vahingoniloisesti: ”Niin, minähän hikoilen nyt, mutta kun sota on ohi, on kirjailijoiden vuoro hikoilla kuvatessaan tämän kaiken.”

Grossman palaa nykyhetkeensä, aivan tuoreeseen sodanjälkeiseen aikaan: ”Ja nyt on koittanut aika meille ottaa taakka kannettavaksemme. Ymmärrämmekö tämän jalon ja kaikkea muuta kuin yksinkertaisen tehtävän mittavuuden? Ymmärrämmekö, että juuri meidän on kamppailtava päättäväisemmin kuin kenenkään muun unohdusta, ajan verkkaista ja leppymätöntä virtaa vastaan?”

Siinä on lähes mahdoton tehtävä – ja siinäkin on jotain symbolista, että nimet Hietaniemen haudoilla alkavat kulua näkymättömiin. Silti on oltava niitäkin, jotka kamppailevat.

Grossman kamppaili – niin kuin Homeros. Kuten myös – kumpainenkin omalla tavallaan – Runeberg ja Linna. Siinä mielessä he kaikki tekevät eettistä työtä.

Mutta takaisin nykyhetkeen. Olen nimittäin kuullut, että varusmiehet Dragsvikissä eivät enää sano ”jos tulee sota” vaan ”kun tulee sota”. Se pelottaa minua, se todellakin pelottaa minua, sillä vaikka on oikeutettuja sotia, emme saa antaa kielemme, retoriikkamme, manata esiin tunnetta avuttomuudesta ja kohtalosta. Meidän täytyy yksinkertaisesti uskaltaa uhmata sitä, mitä Iliaan jumalat edustavat.

 

Suomentanut ruotsista: Veera Antsalo