Lukijana sodassa

MUUTAMA VUOSI sitten, vähän ennen pandemiaa, kun suomenruotsalaista Tove-elokuvaa kuvattiin, mietin ensimmäistä kertaa, miltä lähiympäristöni näyttäisi sodan alkaessa. Sotavuosina Tove Jansson nimittäin asui jonkin aikaa kotikadullani – Vänrikki Stoolin kadulla Töölössä – ja elokuvassa on lyhyt kohtaus, joka näyttää kadun pommituksen jäljiltä. Seurasin sivusta kuvauksia, laudankappaleita leviteltiin ympäriinsä, oli tietenkin rikkoutuneita ikkunoita ja sen sellaista, ilmassa leijui savua.

Nyt tiedän, miltä se näyttäisi, ajattelin lähestyessäni avaimineni ulko-ovea, ja sitten ajattelin jotain muuta. Pari vuotta myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja pian minulle valkeni, että näkymä Tovessa oli silkkaa idylliä sodan todellisuuteen verrattuna.

Nyt sota tuntuu olevan kaikkialla eikä vain Gazassa ja Ukrainassa, jossa ihmiset kärsivät ja kuolevat. Se roikkuu ilmassa täälläkin. Putinin hyökkäyssota Ukrainaan tarjosi meille suomalaisille huomattavasti enemmän samastumispintaa kuin mikään muu sota maailmassa. Kolumnissaan Hilkka Olkinuora asetti meidät vaikean kysymyksen ääreen: mitä me pakkaisimme pieneen reppuun, joka olisi ehkä ainoa mukaan sallittava asia, jos meidän olisi pakko paeta?

Lapsuudessani sanottiin: ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi”. Aikuisiälläni samoja ihmisiä kutsuttiin enimmäkseen ”neuvostokansalaisiksi”, sitten ”Venäjän kansalaisiksi”. Nyt kuitenkin puhutaan jälleen ”ryssistä”.

Syksyllä 2022 Hufvudstadsbladet arvioi ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin toista maailmansotaa käsittelevän kirjan "Marraskuu 1942: kohtalonkuukausi tavallisten ihmisten silmin", ja luonnollisesti kriitikko tarttui siihen, että yksi 39:stä päähenkilöstä oli Kurt West, kirjailija ja siihen aikaan sotilas suomenruotsalaisessa jalkaväkirykmentti 61:ssä. Hänen panoksestaan Syvärin rintamalla ja Karjalankannaksella oli tehty otsikkonosto: ”Kurt West niitti ryssiä Syvärillä – Peter Englund urheasta sotilaasta”.

Epäilen, ettei ilmaisua ”niittää” olisi käytetty ennen saman vuoden helmikuun 24. päivää.

Pandemian aikoihin kaikista tuli epidemiologeja, nyt olemme kaikki sota-asiantuntijoita. Suomi on Natossa, hallituksemme vaikuttaa innokkaalta saamaan ydinaseita maaperällemme ja päivälehdessäni Hufvudstadbladetissa on usein pitkiä reportaaseja sotaharjoituksista, joita Suomi järjestää yhdessä muiden Nato-maiden kanssa. Sävy on reipas, lähes hurmoksellinen. Tulee vaikutelma, että kyseessä ovat virkistävät kohtaamiset eri maista tulevien nuorten ihmisten kesken, ulkoilmaretket hyvin istuvissa kamppeissa ja univormuissa, joiden materiaalit ovat jännittäviä ja huipputeknisiä.

Viime talvena oli puhetta siitä, että lukioissa järjestettäisiin puolustusvoimapäivä, jotta 17-vuotiaita voitaisiin valmistella kutsuntoihin. Samoihin aikoihin Kansalaistorilla seisoi jonkin aikaa ukrainalaisten tuhoama venäläinen panssarivaunu ja Sanomatalon aulassa oli näyttely Helsingin pommituksista viime sodan ajalta. Siellä oli valokuvia raunioituneista taloista ja asemalaiturilla tungeksivista, evakuointia odottavista ihmisistä. Näytteillä oli myös ilmatorjuntatykkien pienoismalleja ja aito pommi.

Pitkään viranomaiset vakuuttelivat, ettei Suomeen kohdistu mitään ”suoraa uhkaa” eikä näin ollen ole syytä paniikkiin. Mutta nyt puhutaan alinomaan kiristyneestä turvallisuustilanteesta, kyberiskuista ja hybridisodankäynnistä sekä siitä, että kaikilla pitäisi olla kotona ruokaa ja vettä kolmeksi päiväksi. Meillä on kotona ainakin melkoisesti säilykkeitä ruokakomerossa, kanisteri sekä kaksi ämpärillistä vettä kylpyhuoneessa. Veden yritämme muistaa vaihtaa silloin tällöin. Osa säilykeruuista on sellaisia, että söisin niitä vasta veitsi kurkullani.

Myös Ruotsissa, jossa pitkään aikaan varautumiselle suotiin tuskin ajatustakaan, ollaan nyt hereillä. Asetuotantoa kasvatetaan, ja aamu-uutisissa puhuttiin huhtikuussa siitä, että pitäisi osata rekrytoida kenttälääkäreitä – siis kirurgeja. Sairaalat älähtivät välittömästi – he tarvitsevat kirurginsa. Ja minusta niiden pitäisi saada pitää heidät.

Toistaiseksi.

Suomessa on puhuttu laista, jolla estettäisiin reservistä eroaminen. Koko itäraja on suljettu. Suljettua rajaa ja turvallisuuspuhetta voidaan väärinkäyttää, niistä voi tulla uhka ihmisoikeuksien toteutumiselle. Tiedämme kyllä kaikki, että perussuomalaiset eivät muuta haluakaan kuin pitää turvapaikanhakijat Suomen ulkopuolella. Kriisiaikoina äänensävystä tulee autoritäärinen ja demokratia uhkaa tulla heivatuksi yli laidan. Sana ”isänmaallinen”, johon sukupolveni suhtautui suorastaan ironisesti 60- ja 70-luvuilla, on taas monien huulilla. Kun Suomen ja Ruotsin kulttuuriministerit tapasivat helmikuussa Hanasaaressa, reagoin voimakkaasti siihen, että he totesivat kulttuurin olevan hyvä asia, koska se tukee maanpuolustustahtoa.

Me kulttuurityöläiset toki tiedämme, että kulttuurin pitää aina oikeuttaa olemassaolonsa, mielellään hyötykäyttöön valjastettuna, mutta pitääkö sen todellakin tuottaa maanpuolustustahtoa?

Iltapäivälehdet ovat toistuvasti alarmistisia, eräs otsikko kuului: ”Venäläiset voivat myrkyttää juomavetemme”. Mutta jopa päivälehti Hufvudstadsbladet intoutui otsikoimaan: ”Näin Venäjä voisi iskeä Suomeen”. Samoihin aikoihin Iltalehti yritti sentään rauhoitella otsikolla: ”Näin Nato puolustaisi Suomea”.

Niin, ellei nyt sitten Trump palaa valtaan, teki mieleni sähistä.

Jos haluaa rauhaa, pitää valmistautua sotaan, sanotaan, mutta minua pelottaa tällainen puheenparsi, todellakin pelottaa. Uskon, että sanat voivat luoda – siis manata esiin – sen, mitä pitävät sisällään.

Ja juuri kun olen päässyt näin pitkälle, kuulen Puolan pääministerin sanovan televisiossa, että elämme sotaa edeltävää aikaa.

Sotaa edeltävää aikaa?

Minähän olen aina ajatellut olevani sotien jälkeisen ajan ihminen.

OLEN SYNTYNYT päivä ennen Runebergin päivää 1945. Toinen maailmansota oli juuri loppunut Suomen osalta. Reilua viikkoa aiemmin neuvostojoukot olivat vapauttaneet Auschwitzin, ja viikkoa myöhemmin liittoutuneet pommittivat Dresdenin maan tasalle. Kuulun siihen ikäpolveen, jota usein kutsutaan ”isänmaan toivoksi”. Minusta on valokuva, joka on otettu, kun olen reilun puolen vuoden iässä, minulla on pieni porkkana kädessäni ja näytän tyytyväiseltä, allani on sanomalehti, jonka mustat otsikot kertovat Hiroshimasta.

Läheisimmät perheenjäseneni eivät olleet kärsineet sodasta, mitä nyt melko vastanaineet vanhempani saivat lyhyen aselevon aikana lähteä kiireen vilkkaa isäni asemapaikasta Kööpenhaminassa. Tanskaahan miehitti edelleen Saksa, jonka kanssa Suomi yhtäkkiä joutui sotaan. Silloin olin jo tuloillani. Mutta koulussa minulla oli kavereita, joiden isät olivat kaatuneet tai haavoittuneet tai eivät olleet koskaan päässeet tolpilleen rintamalla kokemastaan. Kaatuneet tai haavoittuneet isät tarkoittivat sitä, että oli paljon äitejä, jotka näyttivät silmissämme hermostuneilta.

Olin useimpien sukupolvitovereideni tavoin laskenut sen varaan, että saisimme elää pysyvää rauhanaikaa. Nyt meidän täytyy ajatella asia uudelleen.

Mitä siis voin tässä tilanteessa kirjailijana ja kirjallisuustieteilijänä tehdä?

Ainoa, mitä voin tehdä – paitsi lähettää rahaa sota-alueelle – on sama, mitä olen kaikkina aikoina oppinut tekemään, nimittäin lukea ja kirjoittaa ja jakaa edelleen luettua ja kirjoitettua. Uskon todellakin kaunokirjallisuuteen, sen kykyyn hahmottaa ja tulkita ja sitä myötä viisastuttaa meitä. Uskoani on vahvistanut kirja nimeltä Politics and Literature at the Dawn of World War II, joka yrittää osoittaa, mitä sellaista kaunokirjallisuus voi tehdä, mihin historiankirjoitus ei kykene. Siinä missä historiankirjoitus jo alaviitteineen muistuttaa meitä siitä, että menneisyys on ollut ja mennyt, kaunokirjallisuus voi tehdä menneen läsnäolevaksi tässä hetkessä, toteaa kirjailija James A. W. Hesserman. Hän uskoo myös, että kaunokirjallisuus tekee tietynlaisista psykologisista ja ideologisista jännitteistä näkyvämpiä. Päätänkin nyt lukea