Kuinka patsas kaadettiin

Keväällä 2020 kuvanveistäjä Benjamin Orlow otti käteensä savikimpaleen ja alkoi muovailla. Hän ei vielä tiennyt, mitä varten. Monesti savityöt ovat hänelle muistiinpanoja suurempia töitä varten.

Kimpale, jota hän tällä kertaa muotoili, oli osa neljän pienen hahmon sarjaa. Orlowista tuntui heti, että rujonnäköinen, eteenpäin kurottava hahmo oli erilainen kuin muut. Siinä oli jotain, mitä hän ei osannut selittää.

Samoihin aikoihin Sörnäisten rantatielle Helsinkiin oltiin rakentamassa uusia tiloja Kuvataideakatemialle. Lähtökohtana oli alueen teollinen ympäristö. Uusi rakennus oli yhteydessä vanhaan viljasiiloon, joka oli kuulunut Helsingin Myllylle, sekä niin kutsuttuun Lindqvistin taloon, jossa oli aikoinaan toiminut konepaja. Nekin tulisivat Kuvataideakatemian käyttöön.

Kuvataideakatemia ja Valtion taideteostoimikunta julistivat taidekilpailun, jossa haettiin julkisia teoksia tulevaan rakennukseen. Orlowille oli selvää, että hän osallistuisi. Kilpailu oli merkittävä, ja kuvanveistäjille julkiset kilpailut ovat tärkeitä tulonlähteitä ja työllistäjiä. Myös paikka oli poikkeuksellisen kiinnostava julkiselle teokselle.

Kuvataidekilpailun ohjeissa sanottiin, että teoksille olisi useita mahdollisia sijoituspaikkoja. Yksi niistä oli rakennukselle suunniteltu kattoterassi. Vanha viljasiilo oli aivan terassin vieressä. Orlow keksi, että teoksen voisi sijoittaa siilon päälle. Sieltä se näkyisi kauas Hakaniementorille ja pitkän matkaa Sörnäisten rantatietä.

Aluksi Orlow alkoi suunnitella abstraktia veistosta. Jossain vaiheessa hän kuitenkin kokeili sijoittaa havainnekuvaan sen eteenpäin kurottavan, rujon hahmon, jonka hän oli muotoillut savesta. Se tuntui heti toimivan. Suunnitelmaa teki mieli katsoa uudelleen ja uudelleen ja puhua siitä kavereille. Orlow päätti lähettää kilpailuun sen.

Hän halusi tehdä teoksesta suuren, ehkä viisi metriä korkean. Materiaaliksi hän ajatteli pronssia. Suunnitelma sisälsi myös yllätyksen: veistos toimisi lepakkoluolana. Orlow otti yhteyttä erääseen lepakkotutkijaan. He sopivat, että lepakkojen puusta ja betonista valmistetut asuintilat tarkistettaisiin kerran vuodessa.

Pönttö voi tarjota kodin koko lisääntymisyhdyskunnalle tai kesää viettäville poikamieslepakoille, Orlow kirjoitti suunnitelmaansa. Pöntön asukkaiden elämää voi tarkkailla pian auringon laskeuduttua. Yleensä koko joukko lähtee samaan aikaan ravinnon hakuun. Helsinki on hyvää lepakkoaluetta ja täällä elää Suomen 13:sta lepakkolajista yhdeksän. Niistä urbaanein on yleinen pohjanlepakko, joka on oppinut nappaamaan keinovalojen houkuttelemia yöperhosia.

Teosehdotuksensa nimeksi hän antoi Baba Mama Yaga. Baba Jaga on jumala slaavilaisessa mytologiassa. Hän on kaksijakoinen hahmo, ihailtu ja pelätty. Monesti hänet ajatellaan välittäjänä elämän ja kuoleman välillä. Useiden kertomusten mukaan hän osaa myös muuttaa muotoaan.

Orlow ei halua selittää, miksi hän nimesi nimesi teoksen niin. Jostain mielen kerroksista se pälkähti hänen päähänsä.

On mahdollista, että Baba Jagan nimi on jäänyt mieleen hänen lapsuudessa kuulemistaan saduista. Hänen isänsä on venäläinen kuvataiteilija, ja sukuun kuuluu paljon taiteilijoita.

Benjaminin äiti Janina Orlov oli opiskelemassa venäläistä kirjallisuutta Moskovassa vuonna 1983, kun hän tapasi Benjaminin isän, joka asui tällöin työhuoneellaan. (Nykyään Janina Orlov työskentelee kääntäjänä. Hänet on palkittu Ruotsin akatemian arvostetulla Suomi-palkinnolla.) Muutaman viikon päästä tapaamisesta he päättivät mennä naimisiin. Benjamin syntyi seuraavana vuonna.

Orlow ei ole nähnyt venäläisiä sukulaisiaan vuosikausiin. Isä lähti, kun Orlow oli kolme, eikä ole sen jälkeen käynyt Suomessa. Hän kärsi vakavista mielenterveyden ongelmista eikä syönyt lääkkeitään, vaikka väitti muuta. Janina Orlov on kertonut, että joskus Moskovassa Benjaminin isä oli omilla teillään ja löytyi lopulta sairaalasta. Hän oli viillellyt vatsaansa ruudukon.

KILPAILUUN LÄHETETTIIN yli sata ehdotusta, ja juryn mielestä taso oli kova. Orlowin veistos valittiin kuuden parhaan joukkoon. Erityisen innoissaan jury oli lepakkopöntöstä.

Jury koostui valtion taideteostoimikunnan jäsenistä, joita oli kahdeksan. Taideteostoimikunnan vastuulla on valtion taidekokoelman ylläpitäminen ja kartuttaminen. 2020-luvulla