Katoaminen

MARJOLEIN DE VISSER tekee kädellään kaarevan liikkeen, joka rajaa sisäänsä plyysisohvan, divaanin, valkoisen takanreunuksen ja sen vierellä ryhdikkäänä seisovan vanhan herran.

”Tämä koti on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat tottuneet luksuselämään”, sosiaalityöntekijä de Visser sanoo hymyillen.

Hän on välitön kolmikymppinen, terveen näköinen ja pitkä.

Toimittajat jäävät häveliäästi ovensuuhun ja nyökkäilevät kohteliaasti. Huone on kodikas. Sen sisustus jäljittelee mennyttä maailmaa. Parketti kiiltää vahasta, ja posliinivaasissa on tuoreita ruusuja.

Seuraavaksi De Visser osoittaa huoneen katkaisevaa väliseinää, jota peittää kohokuvioinen, kullanvärinen tapetti.

”Kuten huomaatte, tässä yläluokkaisessa kodissa keittiö ei näy, vaan se on piilotettu tämän seinän taakse”, hän sanoo. ”Tämän kodin asukkaat eivät ole tottuneet näkemään, kuinka heidän ruokansa tehdään. Ja kuten huomaatte, he ovat pukeutuneet hyvin hienosti.”

De Visser kävelee punaisella divaanilla istuvan vanhan naisen luokse ja ojentaa tälle kätensä. Vanhus on tosiaan tyylikkäästi pukeutunut: hänellä on jäykkä musta mekko, ohuet sukkahousut ja koru kaulassaan. Hän tarttuu nuoremman naisen käteen ilahtuneena ja yrittää nousta ylös. Ääni nousee palleasta asti.

”Mmmaa!” nainen sanoo. ”Mmmaa!”

TERVETULOA IHMISKUNNAN tulevaisuuteen. Se sijaitsee Hollannin Weespissä, Hogeweyn palvelukeskuksessa, missä kansainvälisen lehdistön vierailupäivä on juuri alkanut. Hogewey on uudenlainen hoitokoti, jossa Alzheimerin tautiin sairastuneet elävät heitä varten rakennetussa erityisessä ”kylässä”, joka matkii todellisuutta.

Ja kuka sitten päättää, millainen se on?

Konsulttifirma Motivaction.

Se on laatinut laajoihin aineistoihin perustuvan kuluttajasegmenttianalyysin, jonka tuloksista on voitu päätellä, että ihmiset jakautuvat muutamaan pääryhmään. Juuri nyt Hogeweyssä on seitsemän eri elämäntavan mukaan rakennettuja ryhmäkoteja: on perinteinen koti ja urbaani koti, on kristillinen koti ja kodikas koti, on yläluokkainen koti ja kulttuurikoti, ja sitten on vielä Hollannin siirtomaahistorian peruina myös indonesialainen koti.

Täällä uskotaan, että muistisairaiden elämä sujuu mukavammin, kun ympäristö muistuttaa omaa, aiempaa elämänpiiriä. Siihen kuuluvat oma sisustus, omat tavat, oman viiteryhmän sanomalehti, lempiohjelmat sekä lempiruoka, joka valmistetaan joko yhdessä (urbaani koti) tai seinän takana (yläluokkainen koti).

Koska vain harvat ihmiset maailmassa kuvaisivat elämäntapaansa ”sairaalamaiseksi”, hoitohenkilökunta on pukeutunut arkivaatteisiinsa ja melkein kaikki merkit siitä, että ollaan hoitokodissa, on poistettu. Laitoselämästä on vain joitakin viitteitä: kynnyksiä ei ole, ja lähes jokaisen huoneen seinällä on kello.

MARJOLEIN DE VISSER johdattaa toimittajat pihan poikki urbaaniin kotiin, jonka asukkaat ovat työväenluokkaisia ja pitävät avonaisista keittiöistä.

Ajattelen isoäitiäni, työläisnaista ja evakkoa, jonka elämän punaisen langan muodostivat muistot luovutetusta Karjalasta. Mummi kaipasi sinne aina, mutta ei nykyisyyteen vaan menneeseen. Yhä uudestaan matkustimme junalla Viipuriin. Perille päästyään hän maalasi nykyisyyden päälle oman maailmansa: jo purettuja taloja, suljettuja ravintoloita ja kauppoja, äitinsä vanhoja työpaikkoja, lapsuuden leikkipaikkoja, pysäytettyjä hetkiä ennen sotaa. Oli kuin hänen puheensa olisi laskenut kaupungin ylle vanhoja dioja, joiden läpi maisema kuulsi.

Se oli turismia, jonka kohde oli enemmän ajassa kuin maantieteessä ja toi mieleeni tieteiselokuvat, joissa päähenkilö näkee kypäränsä visiirin läpi toisen todellisuuden tason.

Lapsuuden maisema seurasi mummia elämän läpi: hänen kotinsa oli eräänlainen Viipuri-museo, kokoelma menneestä muistuttavia valokuvia ja tuttujen käsien kuluttamia esineitä.

Hogeweyn dementiakodissa on jotain samaa.

De Visser avaa oven urbaanin elämäntavan olohuoneeseen ja huikkaa asukkaille tervehdyksen. Tupa on täynnä: asukkaat ja heidän lukuisat vieraansa ovat kaikki kerääntyneet sohville katsomaan Sound of Musicia.

”Saako tulla sisään?” de Visser kysyy. ”Vierailijat ovat toimittajia.”

Kaikki nyökkäilevät. Tervehditään, kerrotaan kuulumisia.

”Yläluokkaisen elämäntyylin ihmiset ovat usein introvertimpia, ja he sulkevat verhot yöksi”, de Visser selittää. ”Urbaanissa elämäntyylissä kaikki on auki ja ihmiset ulospäinsuuntautuneempia. Siellä voi sanoa tuntemattomalle ’kultaseni’, mikä ylemmän luokan kodissa se olisi mahdotonta.”

Vaihdan ruotsalaistoimittajan kanssa katseita.

Miksi minusta tuntuu, että joku tietää puolestani, mitä arvoja edustan? Koko maailmankuvani asettuu jotenkin naurettavaan valoon. Se saa ihmisten vakaumukset vaikuttamaan puuhastelulta, eräänlaiselta Facebook-kuplalta.

Kun kuvittelen mummini tänne, minun tekee mieli tivata: mistä te muka luulette tietävänne, kuka hän on? Itsekään en sitä tiedä!