Jonain päivänä Putinia ei ole

EN OLE  käynyt Venäjällä neljään vuoteen. Se on ennen kuulumatonta, outoa ja pelottavaa.
Ikäni opiskelin Venäjän kieliä ja kulttuureja. Suoritin tutkinnot, kirjoitin tiedejulkaisuja ja osallistuin kulttuurihankkeisiin. Join teetä mummojen kanssa ja sovetskoje šampanskojea paikallistasojen ministereiden kanssa, kuuluin tiedelehtien julkaisuneuvostoihin ja osallistuin konferensseihin. Venäjällä oli ystäviä ja tuttuja niin, etten osaa heitä edes laskea.

Mutta nyt en voi mennä Venäjälle. Käyttämäni junayhteydet Moskovaan ja Pietariin on lakkautettu. Missä mahtavat ruostua kymmenet isolla tohinalla juhlitut junanvaunut, joiden kyljissä lukee Helsinki – Saint Petersburg? Kun Allegro-juna aloitti liikennöinnin vuonna 2010, presidentti Tarja Halonen piti Vladimir Putinia kädestä kiinni onnellisen näköisenä. Siitä on nähty viime aikoina meemejä.

Viime vuosikymmenen lopulla oli Helsingistä ilokseni avattu suoria lentolinjoja Jekaterinburgiin, Novosibirskiin ja Kazaniin. Kaikki viittasi siihen, että olisin niiden suurkuluttaja. Nyt ne ovat menneitä. Viisumit ovat kuluneet umpeen. En tiedä, saisinko uutta, jos hakisin. Tai mitä vaikeuksia tulisi, jos Venäjälle menisi. Jos rajan yli nyt edes pääsee: loppuvuodesta hallitus sulki ensin Etelä-Suomen rajanylityspaikat ja lopuksi Inarin kaukaisen Raja-Joosepinkin. Nyt muutamia rajanylityspaikkoja on taas avattu, mutta kaikki on hämärän peitossa.

Maailma on vääntynyt monin tavoin uuteen asentoon, ennen muuta maailman suhde Venäjään. Ukrainassa oli käynnissä unohtunut sota jo vuodesta 2014. Sitten, helmikuun 24. päivä vuonna 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan täydellä voimalla. Kurkku tuntui käheältä ja olo tukkoiselta, mutta lähdin huutamaan raivoani Tehtaankadulle Venäjän suurlähetystön eteen. Huusin niin kovaa ja kauan kuin pystyin Putin hujlo! – Putin on kyrpäpää – ja monia muita solvauksia. Kerrankin paikalla oli paljon ihmisiä, toista tuhatta. Olin tottunut siihen, että Putinia vastustetaan minimiekkareissa, joissa käy lähinnä joukko tuttujani.

Seuravaana päivänä minulla oli koronatauti. Olin varmaan levittänyt virusta  raivonpärskeissäni, sehän leviää parhaiten juuri ennen taudin puhkeamista. Eikä Venäjän hyökkäysarmeijakaan edennyt suunnitelmien mukaan. Kiova jäi valtaamatta. Hostomelin rahtikentälle pääkaupungin pohjoispuolelle toimitetut Pihkovan maahanlaskujoukot ”eliminoitiin” eli tapettiin. Sama yksikkö oli harjoitellut Ahvenanmaan ja Etelä-Suomen lentokenttien valtausta.
Heidän ajoneuvojensa raadot töröttävät kentällä yhä. Ainakaan ne eivät hyökkää Suomeen, ja se on hieno asia.

KORONA SOPI hyvin sodan ensimmäiseen päivään, sillä reissuni Venäjällä olivat  loppuneet juuri koronan takia. Viimeiseksi matkaksi jäi vierailu Novosibirskiin joulun välipäivinä vuonna 2019.

Matka Siperiaan tuntui hyvältä tavalta viettää vapaa-aikaa. Kuullessaan matkasuunnitelmistamme eräskin tuttu vaikutti sekä hämmentyneeltä että kauhistuneelta. Miksi juuri Novosibirskiin, kaikista maailman paikoista? Mutta miksi todella ei? Suur-Novosibirskissa on 2,1 miljoonaa asukasta, saman verran kuin Prahassa tai Budapestissa. Siellä on komeita pilvenpiirtäjiä ja valtava Ob-joki, josta kohoaa talvella paksua huurua. Novosibirskissa on suuri oopperatalo ja laadukas taidemuseo. 

Novosibirsk ei siis ole sen kummempi kuin – no, maailma. Joulun aikaan Novosibirskissa oli kaikki kuten lemmenlomalla kuuluu. Metrotunnelissa rämpytti  balalaikkaorkesteri, joku kauppasi kovaäänisesti vakuutuksia. Hotellin 17. kerroksesta avautui näköala neuvostoklassisismia edustavalle vilkkaalle ja tyylikkäälle rautatieasemalle. Ja tornihotellin juurella oli elävän oluen baari. Tiedättehän, että Euroopan unionissa ei saa myydä herkullista olutta, josta hiivaa ei ole tapettu, mutta Venäjällä saa. Toisessa baarissa oli standup-yhdistyksen ilta. Koomikko vitsaili ensin äidinkielestään tataarista, mutta alkoi pian puhumaan sukkelia eturivin pöydässä istuvista suomalaisista.

Hotellin aulassa pankkiautomaatti söi vaimoni kortin, ja hän potki suurta punaista kuutionmuotoista automaattia, jossa luki Alfa-bank. Jalka kipeytyi, mutta automaatti nökötti mykkänä kuutiona. Silloin ei vielä aavistettu, että Alfa-bank kuten kaikki muutkin Venäjän pankit eristettäisiin pian maailman maksujärjestelmistä niin, että kukaan ei kohta törkkisi moista mötikkää suomalaisella muovilla.
En edes ehtinyt ottaa yhteyttä novosibirskiläisiin tuttuihin. Kaupungin ulkopuolella on tiedekampus, akademgorodok. Tunnen sen tutkijoista muutaman, esimerkiksi professori Anikinin. Hän on kuusikymppinen lommoposkinen ketjupolttaja, jonka etymologisesta sanakirjasta ilmestyy jatkuvasti uusia vihkoja. En tiedä, onko hän venäläinen vai mahdollisesti esimerkikisi juutalainen, kuten niin monet professorit Venäjällä. Anikin vitsailee, että hän on kansallisuudeltaan ”neuvostoliittolainen”.

Yhtä kaikki, se oli viimeinen matka. Maaliskuussa Suomi ja lähes kaikki maat panivat rajat kiinni. Peruutin kuusi tai seitsemän matkaa Venäjälle. Koko tuolloinen työpaikkani, Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten oppiaine, siirsi suunnitelmat hamaan tulevaisuuteen. Opiskelijat odottivat innolla kenttätyömatkaa hantien ja mansien luo Länsi-Siperiaan, mutta se jäi väliin. Peruutin myös opetusohjelmaan kuuluneen toisen kenttämatkan Tverin Karjalaan ja lempikonferenssini Jekaterinburgissa.

Kuten lähes koko muukin ihmiskunta, hyydyin keittiööni katselemaan pölyhiukkasten tanssia. Eristyksessä, toimimattomien zoom-yhteyksien äärellä sairastuin rankkaan uupumukseen ja jäin sairauslomalle.

 

KORONAVIRUS ON tavallaan luonnon- tai ehkä lääketiedettä, pandemia, joka koskettaa koko maailmaa. Mutta kun rajat suljettiin, näkyviin piirtyivät maiden valtavat kulttuurierot. Kukin maa kamppaili virusta vastaan yksin, oman yhteiskuntansa perinteiden mukaan.

Valtiouskovaisessa Suomessa ihmiset ihailivat johtajaa, pääministeri Sanna Marinia. Kun hän ilmoitti rajoitustoimista yhtä aikaa robottia ja ala-asteen luokanvalvojaa muistuttavalla tyylillään, ihmiset alkoivat vimmalla kyylätä toistensa maskeja ja kesämökkimatkoja. Sekä tietenkin poseeraamaan sosiaalisessa mediassa siitä, miten juuri he pitävät maskia, noudattavat määräyksiä ja tukevat vielä lähialueen yrityksiäkin. Viimeisestä seikasta ilmoitettiin liittämällä profiilikuvaan nykysuomen mukainen slogani ”support your local”. Samaan aikaan Ruotsissa diskuteerattiin ja suositeltiin vakavasti pesemään käsiä, mutta ei rajoitettu juuri mitään. Italialaiset sekoilivat ”lock downissa”, jota kukaan ei malttanut noudattaa.
Myös Venäjällä toimittiin niin kuin aina. Ensin tietoa viruksesta pimitettiin. Kun epidemian mittasuhteita ei voinut pitää salassa, polkaistiin pystyyn pakkolakeja ja määräyksiä, joita ihmiset yrittivät kaikin keinoin välttää noudattamasta. Diktaattori Putin mölisi jotain televisiossa, mutta toisin kuin Suomessa, se ei aiheuttanut suurta tottelevaisuuden aaltoa, pikemminkin päinvastoin.

Toimittaja Arja Paananen kirjoitti Ilta-Sanomiin matkastaan paikallisjunalla Pietarista Viipuriin. Junassa kuulutettiin maskipakosta. Matkustajat pitivätkin maskia leuan alla riippumassa. Samalla he vaihtoivat vilkkaasti pärskien mielipiteitään viruksesta. Joku piti asiaa salaliittoteoriana. Toinen arveli viruksen levinneen länsimaista, kolmansilla oli käsitys luonnonlääkinnällisistä ohjeista, jolla viruksesta parantuu. Kun terveysviranomaiset nousivat tarkastamaan junaa, maskit vedettiin naamalle, mutta ne poistettiin taas välittömästi tarkastajien kuljettua ohi.

Kaikki tämä muistuttaa siitä, miten vain näennäisesti on siten, että Suomi on vapaa maa ja Venäjä diktatuuri. Venäjällä, jossa tiedotusvälineisiin tai viranomaisiin ei luoteta, on jokaisesta asiasta loputtomasti versioita, paikallisesti syntyviä ajattelutraditioita ja käyttäytymismalleja, jotka elävät ja muuttuvat tilanteen mukaan. Julkisivun takana yhteiskunta koostuu keittiöissä, tupakkapaikoilla ja meluisissa rappukäytävissä kokoontuvista tuttavapiireistä, jotka järjestävät kaikki asiat. Suomessa ihmiset eivät tervehdi seinänaapureitaan, mutta Venäjällä on aivan normaalia kävellä vastapäiseen asuntoon lainaamaan suolaa, rahaa tai kaljaa – ja vaihtamaan samalla ajatuksia maailman tapahtumista.

Olohuoneen nurkan televisiossa pyörii Putin-sirkus, jota ihmiset katsovat kuin vieraan planeetan elämää, epäuskoisina ja vilkkaasti kommentoiden. Venäjältä katsottuna Suomen kaltainen valtiollista järjestystä korostava yhteiskunta tuntuu lammasmaiselta ja hyväuskoiselta, lapselliselta.

Suurin kulttuurinen pääoma, jonka Venäjän-vuosinani omaksuin, oli näkymäton käytössäännöstö. Jos Suomessa joudun virastossa jonoon, nappaan kiltisti vuoronumeron ja odotan, että jähmeät asiantuntijat ratkaisevat asiani. Venäjällä taas opin, että ensin on kiilattava, esitettävä kummallisia tekosyitä (”olen Suomesta ja juna jättää juuri”, ”olen yliopistosta, ja tämä on poikkeusasia”). Sitten viranomaista on mielisteltävä, kovisteltava ja viime kädessä lahjottava hoitamaan asia, eikä tietenkään siten kuin se varsinaisesti pitäisi hoitaa, vaan nimenomaan tätä tilannetta varten luotavalla erikoisjärjestelyllä. Tai sitten asia järjestetään jonkun tuttavan jo vakiintuneiden suhteiden avulla.

Aikaa myöten opin, että melkein aina kaikki lopulta selviää. Vuosien varrella sain matkustaa paikkoihin, joihin matkustaminen oli oikeastaan kielletty. Sain toteuttaa tutkimus- ja kulttuurihankkeita, joita pidettiin ensin aivan mahdottomina. Eivät ne sitten olleetkaan –  kunhan osasi jättää suomalaisen valtiomielen hetkeksi narikkaan.

UUDENVUODEN 2022 tienoilla ymmärsin, että Putin tulee yrittämään vallanvaihtoa Kiovassa vaikka väkivalloin. Tämän saattoi päätellä uutisista, jotka koskivat alueelle määrättyjen joukkojen luonnetta ja välineistöä, esimerkiksi veriplasmaa, jota ei kuljeteltaisi ympäriinsä sotaharjoituksessa. Mutta ennen muuta sen saattoi ymmärtää siitä, että edellisenä kesänä Putin oli kirjoittanut historiaesseen.

Presidentinhallinnon sivuilla julkaistu essee tarjosi omaperäisen tulkinnan Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan yhteisestä historiasta. Siinä todisteltiin, miten kaikilla