Ikuinen tupla

MAHTAAKO OLLA tylsempää äänestystä kuin sellainen, jossa valitaan suomen kielen kaunein sana? Lopputulos on joka kerta ennalta selvä: kärkisijan vie äiti, vieläpä ylivoimaisesti.

Itse äänestäisin toisin. Minulle sanoista suloisin on arkinen, hohdoton ja.

Yksinään rinnastuskonjunktio on toki onneton. Se kaipaa aina ympärilleen muita, jotta voi täyttää olemassaolonsa tarkoituksen. Ehkä siksi minulla on juuri tähän sananrepaleeseen erityinen tunneside. Voi jopa sanoa, että kyseessä on koko elämäntarinani kahteen kirjaimeen tiivistettynä.

Ison osan elämästäni sana ja on liitetty automaattisesti etunimeni jatkeeksi. Sen perään taas on pantu siskoni nimi. Anni ja Riikka. Järjestys on vakiintunut, kuin musta ja valkoinen, kissa ja hiiri, maine ja mammona. Myös siskoni kirjoittaa minun nimeni aina ennen omaansa, jos päätämme antaa yhteisen onnittelukortin.

Olemme kaksoset, mutta epäidenttisinä jaamme perimästämme vain puolet – saman verran kuin lähes ketkä tahansa sisarukset. Meissä on loputtomiin eroja alkaen seksuaalisesta suuntautumisesta ja päättyen siihen, olemmeko kahvin- vai teenjuojia. Minä olen 13 minuuttia vanhempi, senttimetrin pidempi, luonteeltani hillitympi.

Pikkulapsina meillä oli samanlaiset vaaleat hiukset ja usein lähes samanlaiset vaatteet tai lelut. Vähän vanhempana sama koululuokka, samat ystävät, samat harrastukset. Kotona nukuimme samassa makuuhuoneessa samassa kerrossängyssä. 

Asuimme Vehmersalmella, 2 000 asukkaan lilliputtimaisessa kunnassa, joka liitettiin myöhemmin Kuopioon. Ikätovereita oli vähän, ja heidän kotinsa sijaitsivat kilometrien päässä. Vietimme suuren osan ajasta kahdestaan.

Ajattelin pitkään, että kaksi ihmistä ei voisi olla läheisempiä kuin me.

Sitten, muutama vuosi takaperin, törmäsin June ja Jennifer Gibbonsin tarinaan. Identtiset walesilaiskaksoset kehittivät lapsuudessaan 1970-luvulla yhteisen salakielen, kieltäytyivät puhumasta muille ja joutuivat lopulta mielisairaalaan yli vuosikymmeneksi. Ennen pitkää he tekivät synkän johtopäätöksen. Toisen olisi kuoltava, jotta toinen voisi alkaa puhua ja elää normaalisti.

Kaksosista tuli kuuluisia. Heidän elämästään on tehty muun muassa näytelmiä, oopperoita ja draamaelokuva.
Heistä tulee mieleen jonkinlainen hyytävä, vinoutunut versio Anne Frankin päiväkirjasta. Siskosten tapauksessa vankila vain ei ole fyysinen salahuone tai natsien keskitysleiri.

Se on kaksosuus.

Ehkä juuri siksi Gibbonsien tarina on kiskaissut minut toden teolla mukaansa. Viime aikoina olen lukenut heistä läjäpäin lehtijuttuja, katsonut 1990-luvulla tehdyn tv-dokumentin ja kuunnellut yhdeksänosaisen podcast-sarjan, jonka BBC julkaisi noin vuosi sitten. Olen hotkinut The Silent Twins -tietokirjan, jonka on kirjoittanut palkittu tutkivat toimittaja Marjorie Wallace. Teos perustuu kaksosten haastatteluihin, kirjeisiin, päiväkirjoihin sekä lukuisten sellaisten henkilöiden haastatteluihin, jotka liittyvät tapahtumiin tavalla tai toisella.

Päässäni on kilissyt itsepintaisesti walesilaisyhtye Manic Street Preachersin kappale Tsunami, joka sekin kertoo Gibbonsin kaksosista. Kuuntelin sitä paljon myös teini-iässä vailla aavistustakaan taustatarinasta.

Junen ja Jenniferin tarina on melko äärimmäinen, mutta ajattelen, että pohjimmiltaan siinä on kyse sellaisista ristiriidoista, jotka koskettavat kaikkia ihmisiä.

Siitä, miten yhdessäkin voi olla yksinäinen.

Siitä, miten ihmisellä saattaa olla samanaikaisesti kipeä tarve tulla tunnustetuksi yksilönä ja syvä kaipuu olla yhtä toisen kanssa.

Ja siitä, miten läheiset ihmissuhteet voivat olla paitsi elämän suurin onni myös kauhein tragedia.

HAVERFORDWEST on pittoreski, joen halkoma pikkukaupunki, joka sijaitsee läntisessä Walesissa pyöräilymatkan päässä Kelttimeren rannikosta. June ja Jennifer Gibbons olivat 11-vuotiaita, kun perhe asettui yhteen seudun omakotitaloista vuonna 1974. Isä alkoi työskennellä apulaislennonjohtajana läheisessä ilmavoimien tukikohdassa.

Siskosten vanhemmat olivat kotoisin Karibialta, Barbadoksen saarelta. Perheeseen kuului lisäksi kolme muuta lasta. Naapurustossa ei asunut muita mustia.

Pienenä kaksoset olivat hymyilleet valloittavasti, mutta puhumisen kanssa oli ilmennyt vaikeuksia. Kolmevuotiaina he olivat kyenneet lausumaan kerralla vain kaksi tai kolme sanaa. Äiti ei kuitenkaan ollut huolestunut: monikkolapset oppivat usein puhumaan tavallista myöhemmin.

Mutta vielä koulussakin kaksikko oli pysytellyt enimmäkseen vaiti. Hiljaisuus oli tehnyt heistä helppoa riistaa kiusaajille. Kun kimppuun oli hyökätty, siskokset olivat tavanneet suojautua painautumalla toisiaan vasten.

Kahdeksanvuotiaina he olivat lakanneet puhumasta muille.

Keskenään he juttelivat yhä, makuuhuoneessaan kotitalon yläkerrassa. Pulina kuulosti muiden korvissa käsittämättömältä. Pikemminkin lintujen viserrykseltä kuin puheelta.

Sinänsä on melko tavallista, että kaksoset kehittävät yhteisen kielen, jota muut eivät ymmärrä. Lapsena sellainen muotoutuu jopa joka toiselle kaksosparille. Yleensä kyse on lähinnä taaperoiän jokelluksesta. Salakieli katoaa tyypillisesti siinä vaiheessa, kun puhuminen alkaa sujua oikeilla sanoilla.

Tässä tapauksessa kyse oli jostain aivan muusta. Ennen pitkää Gibbonsin kaksoset saivat kaikki ammattilaiset ymmälleen. Koululääkärin, lastenpsykiatrin, puheterapeutin. Vastaanotoilla tytöt kököttivät puhumatta, ilmeettöminä ja hievahtamatta. Kuin zombit, kuvaili koululääkäri myöhemmin.

Silloin, kun he liikkuivat, kaikki tapahtui täydellisen samanaikaisesti. Kun he joivat teetä, nousivat kupit huulille synkronoidusti. Kun koulupäivä päättyi, he marssivat kotiin peräkanaa hitaasti, päät painuksissa ja täsmällisen tasatahtisesti.

Aikuiset miettivät päänsä puhki. Mikä kaksosia riivasi? 

Teini-iän alussa heidät päätettiin siirtää läheiseen Eastgaten erityiskouluun, joka oli tarkoitettu käytöshäiriöisille lapsille. Siellä nuori opettaja käytti poikkeuksellista menetelmää: hän jätti tytöt huoneeseen kasettinauhurin kanssa.

Vihdoin läpimurto! Nauhalle tallentui puhetta. Kun äänitteitä kuunteli hidastettuna, myös totuus viserryksestä paljastui.

”Salakieli” osoittautui englanniksi, mutta pikakelausvauhdilla, karibialaisella aksentilla ja epätyypillisin painotuksin puhuttuna.

Ammattilaiset päättivät kokeilla ilmeistä ratkaisua. Rohkaistuisivatko siskokset puhumaan enemmän, jos heidät erotettaisiin toisistaan?

Hiukan ennen kaksikon 15-vuotispäivää June siirrettiin paikallisen sairaalan sisäoppilaitokseen. Vaikutus oli kaukana toivotusta. Tyttö kangistui jäykäksi kuin lelusotilas. Hän lopetti liikkumisen lähes tyystin. Joinakin aamuina henkilökunnan oli nostettava hänet sängystä. Seuraavaksi loppui syöminen.

Erottamispäätös oli pakko perua.


ANTIIKIN FILOSOFI Platon esitteli aikoinaan Pidot-dialogissaan myytin, joka kuvaa rakkauden syntyä. Kuuluisan kertomuksen mukaan ihmisillä oli muinoin kahdet kasvot sekä neljä jalkaa ja kättä. Sitten ylijumala Zeus päätti halkaista olennot kahtia. Siitä lähtien ihmisen puolikkaat vaeltelivat epätoivoisesti etsimässä kadonnutta, täydellisen yhteensopivaa puoliskoaan, jotta voisivat tulla kokonaisiksi.

Jotain sellaista, liki ylimaallista sielunkumppanuutta, meidät on opetettu odottamaan rakkaudelta.

Myytti on tietysti kaunis, mutta en oikein pysty samastumaan siihen. Minun ei ole koskaan tarvinnut etsiä toista puoliskoani. Sain sellaisen tehdasasetuksena, jo syntymässä.

Sen sijaan mieleen tulee ajatusleikki: Entä jos kaikkien kaihon kohde ei olekaan romanttinen kumppani? Tai edes sydänystävä? Entä jos haussa onkin, ehkä tiedostamatta, kaksossisarus?

Selitän.

Ennen ultraäänitutkimuksia monikkosynnytykset tulivat usein yllätyksenä. Vasta 1970-luvun lopulla kuvantamislaitteet olivat kehittyneet ja yleistyneet tarpeeksi, jotta lääkärit saattoivat havaita hämmentävän ilmiön. Toisinaan raskauden alkuvaiheessa kohdussa näkyi kaksi sikiötä, mutta seuraavassa ultraäänessä saattoi odottaa yllätys. Jäljellä olikin vain yksi sikiö. Toinen oli kadonnut jäljettömiin.

Keksittiin termi katoavan kaksosen syndrooma.

Nyt tiedetään, että kaksosraskaudet ovat paljon yleisempiä kuin ennen kuviteltiin. Usein jotain vain ehtii mennä pieleen ennen kuin asiaa edes huomataan.

Joskus toinen sikiö kuolee, muumioituu ja puristuu kohdun seinämää vasten litteäksi kuin pergamentti. Näistä tapauksista käytetään nimitystä fetus papyraceus, papyrussikiö.

Joskus harvoin toinen, syntymätön sikiö löytyy koteloituneena selviytyneen kaksosen kehosta. Niin sanottuja loiskaksosia on poistettu jopa aivoista.

Joskus taas toisen alkion solut sulautuvat jo raskauden alussa toiseen. Tällaiset tapaukset, joita kutsutaan kimeereiksi, huomataan lähinnä aikuisena verenluovutuksessa. Käy ilmi, että selviytyneen kaksosen suonissa virtaa kahta veriryhmää, joista toinen on muisto syntymättömän sisaruksen soluista.

Joskus totuus paljastuu erikoisemmalla tavalla. Esimerkiksi vuonna 2015 uutisoitiin washingtonilaisesta miehestä, joka ei läpäissyt isyystestiä. Tarkemmissa tutkimuksissa löytyi aavemainen selitys: lapsen geneettinen isä olikin miehen syntymätön kaksosveli, jonka perintötekijöitä mies kantoi spermassaan.

Tavallaan, geneettisellä tasolla, hän oli kaksoset yhdessä kehossa.

On arvioitu, että peräti joka kahdeksas raskaus alkaa kaksosraskautena, vaikka maailmanlaajuisesti vain noin joka 80. raskaus johtaa kaksosten syntymään. Toisin sanoen: joukossamme kuljeskelee huomattava joukko ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa yksösiä mutta ovatkin joskus olleet kaksosparin puolikas.

Kaihoisa ajatus, eikö olekin? Heidän toinen puoliskonsa on kadonnut oikeasti, ei vain jossain homeisessa myytissä.


KUN NÄYTÄN mietteliäältä, rakastettuni lausuu joskus lempeällä äänellä pyynnön, joka on kulahtanut jo kauan sitten kliseeksi: penni ajatuksistasi.

Jos siskoni sanoisi koskaan mitään samankaltaista, yllättyisin kovasti. Hänen ei tarvitse. Hän aavistaa muutenkin.

Usein kaksosten välille kuvitellaan jonkinlainen mystinen, jopa telepaattinen yhteys, joka saa täydentämään toisen virkkeitä kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Voin paljastaa salaisuuden: asiassa ei ole mitään mystistä. Edes Gibbonsin kaksosten samanaikaiset liikkeet eivät johtuneet telepatiasta. Selityksenä oli toisen jatkuva tark