Harmaat passit

VIRON ITÄISIMMÄSSÄ kaupungissa Narvassa Venäjä on koko ajan aivan vieressä. Kun menee Narvajoen rantaan, sen toisella puolella näkee venäläisen Ivangorodin kaupungin. Välissä on vain silta.
Jos on nähnyt Virosta vain Tallinnan ja Tarton pastellinvärisine vanhoine kaupunkeineen, Narva voi yllättää. Katukuvasta näkee heti, ettei raha ole valunut sinne samalla tavalla. 
Yhden kaupungin parhaimman hotellin vieressä sojottavat kerrostalon rauniot. Ikkunat ja seinät puuttuvat, ja jäljellä on vain ontto betoniluuranko. Jos vastaan osuu upouusi rakennus, sen seinässä on Euroopan unionin sininen lippu. Talot on pystytetty jonkin kehityshankkeen rahoilla. 
Narvassa ei ole urbaaneja ravintoloita tai kahviloita. On pikaruokaravintola Kentucky Fried Chicken ja rasvaisia leikkeitä tarjoava German Pub. Kaikkialla puhutaan venäjää. Se on äidinkielenä noin 95 prosentilla kaupungin asukkaista.
Silloin kun Viro oli vielä osa Neuvostoliittoa, Narva oli tärkeä tehdaskaupunki. Täällä asui lähes satatuhatta ihmistä ja lähes kaikki oli uutta. Kaupunki oli tuhoutunut toisessa maailmansodassa pahoin, ja vanhojen talojen tilalle oli noussut modernia neuvostoarkkitehtuuria. 
Kun Neuvostoliitto romahti, Narva ja sitä ympäröivä Itä-Virumaan maakunta jäivät oman onnensa nojaan. Niistä tuli Viron takapajula, joka nousi lehtiotsikoihin vain ikävistä asioista: työttömyydestä, köyhyydestä, rikollisuudesta, huumeista ja hiv-epidemiasta. 
Maakunnassa elävien ihmisten elinajanodote on vuosia pienempi kuin muulla väestöllä. Työttömyysprosentti on yli kaksi kertaa suurempi kuin Virossa keskimäärin. 
Viimeisen 30 vuoden aikana Narvan asukasluku on tippunut kolmanneksella.
Kun elokuun 2022 lopussa matkustin Narvaan, kaupunki oli taas esillä uutisissa, mutta nyt eri syistä. Ulkomaisten toimittajien kiinnostus kohdistui erääseen joenvarren monumenttiin, jonka nimi oli ”Muistomerkki toisen maailmansodan uhreille”. Kyseessä oli vanha panssarivaunu, joka oli nostettu joesta  vuonna 1970. Sinne se oli uponnut toisen maailmansodan melskeissä, kun Neuvostoliiton joukot ajoivat natsi-Saksan sotilaat pois Narvasta. 
Kun saavuin Narvaan, monumentti oli poissa. Sen paikalla oli kukkapuskia valtavana mattona: vaaleanpunaisia neilikoita ja hortensioita, valkoisia krysanteemeja, tulipunaisia ruusuja. Kukkia reunusti pitkä rivi hautakynttilöitä sekä valkoinen surunauha, jossa luki kyrillisin kirjaimin ”16. elokuuta 2022. Emme unohda”.
Muistopaikalla kohtasin eläkeikäisen miehen, joka kertoi nimekseen Aleksandr. Hän kaivoi esiin vanhan simpukkapuhelimen ja ryhtyi innokkaasti esittelemään minulle valokuvia. Näytölle ilmestyi ensin kuvia pikkulapsesta kahluualtaassa ja sitten pikselinen puna-armeijan T-34-panssarivaunu. Sen kyljessä hohti punainen tähtimerkki, ja piippu osoitti länteen, kohti Viroa.
”Tank, tank!”, Aleksandr sanoi iloisesti.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan pääministeri Kaja Kallaksen hallitus oli ilmoittanut poistavansa julkisilta paikoilta satoja neuvostoaikaisia muistomerkkejä. Elokuun puolivälissä myös Narvan tankki oli saanut mennä. Vieraillessaan Narvassa Kallas selitti päätöstä sillä, että ”yleinen järjestys” säilyisi. Twitterissä hän kutsui monumentteja ”sorron symboleiksi”.
Narvassa tankkimuistomerkki oli monille tärkeä paikka. Aina toukokuussa siellä juhlittiin näyttävästi voitonpäivää, joka on Venäjällä suuri valtiollinen juhla. Silloin muistellaan Neuvostoliiton voittoa natsi-Saksasta. Narvassa voitonpäivän juhlia jatkettiin Viron itsenäistymisen jälkeenkin. Tankki koristeltiin kukkaseppeleillä.
Patsaan juurella luki vuosikymmenten ajan, että puna-armeijan joukot ”vapauttivat Narvan kaupungin”. 
Monien virolaisten korviin puhe vapauttamisesta kuulosti tietysti irvokkaalta. Puna-armeijan saapumisesta alkoi vuosikymmeniä jatkunut julma neuvostomiehitys. Maatilat pakkokollektivisoitiin, ihmisiltä takavarikoitiin omaisuutta ja kymmeniä tuhansia kyyditettiin Siperiaan vankileireille, joilla moni kuoli.
Mutta Narvassa moni vastusti tankkimuistomerkin poistoa. Ihmiset partioivat vahtimassa monumenttia. Ja kun hallitus ei paljastanut päivää, jolloin monumentti vietäisiin pois, paikallispoliitikot hankkivat paikalle web-kameran, jotta ihmiset pystyivät seuraamaan tilannetta olohuoneistaan. 
Uutisissa tilannetta verrattiin vuoden 2007 pronssisoturikiistaan. Silloin Tallinnan Kesklinnan kaupunginosasta poistettiin puna-armeijan sotilaiden muistomerkki, ja mielenosoitukset yltyivät väkivaltaisiksi. Venäjä syytti Viroa ”fasismin ihannoimisesta” ja vaati pääministeriä eroamaan. Virossa heräsi huoli siitä, kuinka jyrkästi väestön historiantulkinnat erosivat toisistaan. Mitä siitä voisi seurata?
Kun Venäjä sitten vuonna 2014 ryösti Krimin niemimaan Ukrainalta ja perusteli sitä huolella venäjänkielisen vähemmistön asemasta, ulkomaisissa lehdissä julkaistiin paljon juttuja, joissa spekuloitiin, voisiko Putin tehdä saman tempun venäjänkielisessä Narvassa.
Kesällä 2022 tilanne oli tietysti vielä herkempi, sillä Venäjän aloittaman hyökkäyssodan vuoksi Viron ja Venäjän suhteet olivat umpijäässä. Sodan alusta saakka Viro on reagoinut Venäjän toimintaan hyvin voimakkaasti ja antanut Ukrainalle sotilaallista apua avokätisemmin kuin mikään toinen maa. 
Samaan aikaan Virossa on käynyt niin, että kieli on tehnyt monista ihmisistä konfliktin osapuolia – ainakin ulkopuolisten silmissä. 
Tankista raportoimaan saapuneet toimittajat hakivat dramaattisia otsikoita. Yhdysvaltalainen Politico kirjoitti, että ”sota murskaa etniset suhteet Virossa”.
Lopulta kaikki sujui kuitenkin rauhallisesti. Yhtenä päivänä Viron armeijan sotilaat saapuivat lava-autolla ja veivät tankin pois. Nyt sen uusi koti on Viimsin sotamuseossa Tallinnan lähistöllä.

TOISEN MAAILMANSODAN jälkeen Neuvostoliitto alkoi sovjetisoida Viron yhteiskuntaa voimakkaasti.
Viroon muutti noin 450 000 ihmistä Venäjältä ja muista neuvostotasavalloista. Maan itäosissa oli suuria tehtaita, jotka tarjosivat töitä. Tallinnaan taas tuli paljon eliitin ja keskiluokan edustajia: työpaikkoja oli puoluekoneistossa, armeijassa ja valtion virastoissa, kouluissa ja miliisissä.
Neuvostotasavaltojen joukossa Viro oli houkutteleva paikka. Elintaso oli jonkin verran korkeampi kuin muualla Neuvostoliitossa. Kulutustavaroita ja elintarvikkeita oli paremmin saatavilla kuin muissa paikoissa. Viroa pidettiin Neuvostoliiton ”läntisimpänä” kolkkana.
Asiaan vaikutti ulkomainen media. Vuonna 1951 yhdysvaltalainen Voice of America -radioasema alkoi lähettää ohjelmia viroksi, ja pari vuosikymmentä myöhemmin samaan ryhtyi myös Radio Liberty. Tarkoitus oli levittää läntistä maailmankuvaa kommunistimaihin.
1970-luvulta alkaen Viron pohjoisosissa oli myös mahdollista katsoa suomalaisia tv-kanavia, ja sitä kautta ihmiset tutustuivat läntiseen vaatemuotiin, musiikkiin ja amerikkalaisiin tv-sarjoihin.
Kun Neuvostoliitto sitten romahti, suuri osa maan venäjänkielisistä asukkaista jäi Viroon. Maa ryhtyi rakentamaan kansallista identiteettiään, ja siinä keskiöön nousi viron kieli. Syntyi myös ajatus siitä, että venäjänkielisten asukkaiden tulisi integroitua osaksi virolaista yhteiskuntaa. Ministeriöissä laadittiin integraatiostrategioita, joiden tavoitteena oli, että venäjänkieliset oppisivat viron kielen. Kielitaito asetettiin kansalaisuuden saamisen ehdoksi. 
Yhteiskunnassa alkoi muutenkin näkyä erottelu ihmisten taustojen mukaan. Viranomaisten lomakkeisiin piti kirjata kansalaisuuden lisäksi myös oma ”rahvus”, joka merkitsee etnistä taustaa. Käytäntö on yhä voimassa. 
Nykyisin Virossa asuu noin 340 000 ihmistä, jotka ovat määritelleet itsensä ”etnisiksi venäläisiksi”. Heistä suuri osa ei ole Viron kansalaisia. Noin 80 000:lla on Venäjän passi.
Kummallisin tilanne on niillä 60 000 Virossa asuvalla ihmisellä, joilla ei ole minkään maan kansalaisuutta. Heillä on henkilöpapereinaan ”harmaa passi”, matkustusasiakirja, jonka kannessa lukee välismaalase pass, alien’s passport. Sellaisen omistajat saavat palvelua julkisessa terveydenhuollossa ja voivat elää muutenkin normaalia elämää Virossa, mutta esimerkiksi äänioikeutta parlamenttivaaleissa heillä ei ole. Liikkuminenkin on rajoitetumpaa: joihinkin maihin tarvitaan viisumi, eikä muukalaispassilla voi työskennellä ilman työlupaa muualla Euroopan unionissa.
Monet eivät silti mene kielikokeeseen ja hanki kansalaisuutta, vaikka kielikursseja olisi tarjolla. Jotkut pitävät koetta liian vaikeana. Toiset taas eivät yksinkertaisesti koe kansalaisuutta tarpeelliseksi.
Erityisesti Narvan seudulla on pärjännyt venäjän kielellä. Harmaalla passilla rajasillan on voinut ylittää ilman viisumia, siis ilmaiseksi, ja ennen Venäjän aloittamaa sotaa sukkuloitsijoita oli paljon. Venäjän puolelta haettiin halpaa bensaa, alkoholia ja tupakkaa, ja mustan pörssin kauppa rehotti. Pietari oli monille tutumpi kuin Tallinna.
Ilman kansalaisuutta elävien venäjänkielisten asema on herättänyt ulkomailla paljon arvostelua. Asiaan ovat puuttuneet muun muassa Euroopan turvallisuus- ja