Erään koiran tutkimuksia

MAALISKUU 2024, Helsinki.

On kulunut tunti ja 45 minuuttia siitä, kun koira on saapunut kotiimme, kun se nukahtaa keskelle keittiön lattiaa. Sen turkki hapsottaa pesun ja kuivauksen jäljiltä kuin linnunpoikasen höyhenet.

Koira on laiha ja pienemmän näköinen kuin kuvissa. Jalat ovat muuhun ruumiiseen nähden pitkät, keskivartalo viulunmuotoinen, alimmat kylkiluut erottuvat kanelipuuronvärisen karvan alta. Kun se nukkuu kerällä, toinen luppakorva lepää lattialla. Hännäntöpö on niin lyhyt, että se melkein katoaa turkin sekaan.

Koira syö reippaalla ruokahalulla ja nukkuu sikeästi koko illan, joko minun tai puolisoni kyljessä. Hämmästelemme, ettei se pelkää meitä lainkaan. Monta seuraavaa päivää se enimmäkseen vetelee hirsiä. Sen turkin rasvainen, vieras haju hälvenee pikkuhiljaa.

Kreikkalaisella tarhalla koiralle on annettu nimeksi Faidra, mutta meillä siitä tulee Peippo.

PEIPPO ON rescuekoira. Se on löytynyt kadulta Thessalonikin liepeiltä. Sen on välittänyt suomalainen rescueyhdistys Hard Luck Paws, joka tekee yhteistyötä koiratarhojen kanssa Pohjois-Kreikassa. Yhdistys toimii vapaaehtoisvoimin ja on järjestänyt pelkästään viimeisen kolmen vuoden aikana yli tuhannelle katukoiralle uudet kodit Suomesta.

Rescuekoirabuumista alettiin puhua Suomessa kymmenisen vuotta sitten. Koiria maahantuovia yhdistyksiä perustettiin paljon. Entisiä katukoiria näkyi yhä useammin sosiaalisessa mediassa, ja lehtien haastatteluissa Pamela Tolan ja Seela Sellan kaltaiset tunnetut suomalaiset kertoivat koirista, jotka he olivat adoptoineet.

Suomeen on tuotu viime vuosina muutamia tuhansia koiria vuosittain. Ruokaviraston tilaston perusteella huippu on toistaiseksi ollut vuosi 2022, jolloin Suomeen tuotiin pelkästään EU-maista yli 4 500 koiraa.

Tilasto kertoo kuitenkin vain kaupalliset tuonnit. Koska myös yksittäiset ihmiset tuovat koiria, kukaan ei tiedä, kuinka monta rescuekoiraa Suomessa on.

Suomen noin 800 000:sta koirasta ne muodostavat joka tapauksessa vain murto-osan, sillä suurin osa suomalaisista koiranomistajista hankkii edelleen lemmikkinsä kotimaiselta kasvattajalta.

Rescuekoiran hankkimisen filosofia tiivistyy iskulauseeseen, johon törmää usein eläinsuojeluyhdistysten sivuilla ja sosiaalisessa mediassa: Adopt, don’t shop. Adoptoi, älä osta. Takana on ajatus, että uusia koiranpentuja ei tarvita, koska niin monella koiralla ei ole kotia.

Eri arvioiden mukaan maailmassa elää nykyään noin miljardi koiraa, joista lemmikkejä on vain neljäsosa. Loput 750 miljoonaa elää ulkona, vapaammin mutta olosuhteiden armoilla.

Koirien ja ihmisten yhteinen historia on pitkä ja kummallinen. Helsingin yliopiston avoimen Minä ja koirani -kurssin mukaan suosituimpia teorioita ovat, että sudet joko kesyyntyivät itsestään tai että metsästäjä-keräilijät kesyttivät ne auttamaan metsästyksessä ja vartioinnissa. Koira oli ensimmäinen ihmisen kesyttämä nisäkäs.

Kun koira kehittyi sudesta, sen ulkonäkö, psyyke, elinympäristö ja elintavat muuttuivat paljon ja nopeasti. Kallo pyöristyi, hampaat pienenivät, kuono lyheni ja korvat muuttuivat roikkuvammiksi. Siitä tuli säyseä sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan.

Vaikka koira kesyyntyi, se kulki tuhansien vuosien ajan ihmisen rinnalla suhteellisen vapaana. Vasta kun rodunjalostuksen suosio kasvoi 1800-luvulla, kulkukoiria alettiin toden teolla karsastaa Lontoon ja Pariisin kaltaisissa eurooppalaisissa suurkaupungeissa. Rotuajattelun hengessä sekarotuisia katukoiria pidettiin tyhmempinä eikä niiden uskottu pystyvän kokemaan samalla tavalla kipua tai kärsimystä kuin puhdasrotuisten lemmikkikoirien.

Monissa kulttuureissa koira on edelleen ensisijaisesti käytännön työkalu, eikä sen kanssa välttämättä leikitä, kuten länsimaissa. Vuonna 2011 julkaistiin tutkimus, jossa tarkasteltiin kuudenkymmenen alkuperäiskulttuurin suhtautumista koiriin. Useimmissa kulttuureissa koiria ei pidetty lainkaan lemmikkeinä.

Koira ei silti lajina enää oikein pärjää ilman ihmistä. Toisin kuin vapaana liikkuva kissa, koira ei luontaisesti lähde metsästämään ravintoa. Ulkona ilman omistajaa eläviä koiria kuulee välillä kutsuttavan kulkukoiriksi, mutta oikeastaan suuri osa niistä ei kulje kovin paljon. Ne pysyttelevät ihmisen asutusten liepeillä ja etsivät ruokansa pääasiassa jätteiden seasta. Katukoirien keskimääräisen eliniän arviot vaihtelevat kolmesta viiteen vuoteen, ja erityisesti pentujen kuolleisuus on korkea.

On tyypillistä, että koirat matkustavat Euroopassa köyhistä maista rikkaisiin, etelästä pohjoiseen. Suomeen tuli aiemmin paljon rescuekoiria Venäjältä, jossa katukoiria on valtavasti. Venäläisten koirien tuontimäärät ovat kuitenkin romahtaneet sen jälkeen, kun maa aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa. Niitä tuodaan edelleen, mutta Vaalimaan kautta ei enää pääse.

Tuontitilastojen kärkeen ovat jääneet Espanja ja Romania.

Romanian katukoiratilanne on Euroopan pahimpia. Maassa elää noin 600 000 koditonta koiraa. Joillain alueilla kulkukoirien määrää on pyritty hillitsemään tappamalla niitä valtavia määriä. Se ei kuitenkaan ole ratkaissut asiaa, ja joissain tapauksissa lopputulos on ollut jopa nurinkurinen. Koirien määrä onkin räjähtänyt, sillä kun uusia koiria on hylätty kadulle, ne eivät ole joutuneet kilpailemaan yhtä paljon ruuasta tai muista resursseista. Niillä on ollut erinomaiset mahdollisuudet selvitä ja lisääntyä. Yksi narttu voi saada kymmenenkin pentua kerralla.

Yleinen rescuetoimintaan kohdistuva kritiikki on, että yksittäisten koirien pelastaminen ei kannusta ratkaisemaan lähtömaan katukoiraongelmaa. Vastuulliset yhdistykset yleensä kuitenkin pyrkivät korjaamaan tilannetta myös lähtömaissa. Ne esimerkiksi steriloivat koiria ja levittävät tietoa paikallisten keskuudessa.

Yhdistysten toiminta perustuu pitkälti vapaaehtoistyöhön. Ne rahoittavat toimintaansa usein varainkeruulla ja jäsenmaksuilla. Koirista peritään tyypillisesti muutaman sadan euron kulukorvaus, joka kattaa sen adoptoinnista tulevat terveydenhuolto- ja matkustuskulut.

Sana rescue viittaa pelastamiseen, mutta tässä tapauksessa koirat eivät ole pelastajia vaan ”pelastettuja”.  Pelastaja on ihminen, joka ottaa karuissa oloissa kasvaneen koiran kotiinsa, ruokkii ja hoivaa tätä.

Ajatus on kaunis: jos koiran hankkimista voi pitää ehdottoman rakkauden ostamisena, rescuekoiran adoptoimisessa tavoite on ainakin paperilla jalompi.

Kun hankin Peipon, uskoin, että voin pelastaa elämän.

AJATTELE SITÄ, että me ei tiedetä sen aiemmasta elämästä mitään.

Jotenkin tähän tapaan sanoo ystäväni, kun hän tulee kotiimme tapaamaan Peippoa ensimmäistä kertaa. Koira arastelee aluksi mutta istuu lopulta hänen viereensä lattialle, riiputtaa päätään ja antaa rapsuttaa.

Ensimmäisten viikkojen aikana olen pysähtynyt samaan huomioon monta kertaa. Mitä enemmän koiraan tutustuu ja kiintyy, sitä hurjemmalta ajatus tuntuu. En koskaan saa tietää, mitä Peippo on kokenut ensimmäisinä elinvuosinaan. En tiedä, oliko se hiljainen vai riehakas pentu tai edes sitä, kuinka pitkään se ehti elää yksinään kadulla. Onko joku joskus lyönyt sitä?

Peipon taustasta tiedetään varmuudella vain vähän. Se löytyi juoksemasta yksin tien laidalla autojen seassa lähellä Thessalonikia. Se on ilmeisesti ollut jonkun omistama, koska se osasi heti kävellä hihnassa ja oli sisäsiisti. Se pitää autolla matkustamisesta niin paljon, että oli kuulemma hypännyt Suomeen lähtevään kuljetusautoonkin itse.

Kaikki muu onkin sitten todennäköisyyksiä ja arvailua.

Peippo on arviolta kaksi- tai kolmevuotias, ja siinä on varmasti bretoni-rotua. Todennäköisimmin se on täysiverinen rotukoira.