Elämäni rajan takana

JOTTA VOITAISIIN ymmärtää Venäjää, on syytä palauttaa mieleen vuonna 1984 kirjoitettu, idänsuhteita käsitellyt kouluaineeni. Se on säilynyt kaunokirjoituksella kirjoitettuna, kopiokoneella kopioituna ja nitojalla nidottuna Helsingin II normaalikoulun 4B-luokan luokkalehdessä. Kirjoituksen otsikko on ”Mitä itsenäisyys minulle merkitsee”.
Noin puolentoista sivun tekstiin on ahkeran oppilaan tunnollisuudella kopioitu aikuisuutta jäljittelevän lapsen sanoin ne banaliteetit, jotka tuolloin olivat kouluopetuksessa ja mediassa käsiteltyä todellisuutta.
Ylistän tekstissä maamme puolueettomuuspolitiikkaa, jäsenyyttä pohjoismaisessa yhteisössä sekä Paasikiven–Kekkosen linjaa. Kirjoitan, miten aikaisemmat sukupolvet kärsivät sodasta mutta meillä on nyt YYA-sopimus. Saamme elää rauhanomaisissa suhteissa naapurimaihimme.
Koko sukupolveni ensimmäinen muistikuva demokratian mekanismeista on monotoninen ääni, joka hokee sanaa Kekkonen. Silti monikaan ikäiseni ei kai kirjoittanut tuollaisia aineita. Isäni Jyrki Saarikivi työskenteli ulkoministeriössä idänkauppaa ohjanneessa yksikössä, ja kodin puheenaiheet vaikuttivat todennäköisesti kirjoitukseeni, yleisen pätemisentarpeeni lisäksi.
Isä puhui venäjää, mikä oli tuolloin samoin kuin yhä nykyään melko harvinainen taito. Perheessämme seurattiin värisevää tv-kuvaa Tallinnasta. Siellä miehillä oli aina solmio ja naisilla polven ylittävä hame. Venäjänkielisen uutislähetyksen alussa suuri punatähti kulki maapallon ylitse. En ymmärtänyt, mitä uutisissa sanottiin, mutta muistan tunnusmusiikin ja verkkaisen, juhlallisen intonaation, jolla uutissähkeitä luettiin.
Isän työmatkoja Neuvostoliittoon johti nuori ja kunnianhimoinen ulkoministeri Paavo Väyrynen tai kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror ”Buntta” Wahlroos, teollisuusmies ja idänkaupan veteraani, jonka pojasta Björn Wahlroosista tuli kapitalismin maskotti. Matkoilla sovittiin sellaisia asioita, että Suomi toimittaa Neuvostoliittoon teknologiaa ja saa sieltä öljyä ystävähintaan. Sopimuspapereissa punnittiin pilkutkin vaa’alla, sillä Suomi halusi kertoa itselleen ja maailmalle, että se ei kuulu Neuvostoliiton etupiiriin.
Kaikki tiesivät, kumpi näissä väännöissä oli niskan päällä. Jotain tehdäkseen suomalaiset neuvottelijat esittivät tyhmää ja valehtelivat silmät ymmyrkäisinä. Tärkeintä oli ”liturgia”. Kirjattiin, että Suomen ja Neuvostoliiton kansat elävät rauhanomaisessa rinnakkaiselossa keskenään ja ponnistelevat ydinaseidenriisunnan eteen. Tällaisen höpinän keskelle saattoi Suomen delegaatio salakavalasti ujuttaa jonkin oikean asian. Yleensä sinne yritettiin saada maininta, että Suomi on puolueeton. Neuvostoliiton neuvottelijat torppasivat tämän ja kirjoittivat, että Suomi pyrkii pysyttäytymään suurvaltaristiriitojen ulkopuolella Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti. Tämä oli olevinaan hyvin tärkeää neuvottelupöydän molemmin puolin.
Kaltaiseni, elämänkokemukseltaan puutteellinen teinikin ymmärsi, että isä on töissä paikassa, jossa aikuiset valehtelevat työkseen. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta, sillä kaikki Ulkoministeriössä ymmärsivät tämän ja heillä oli korkeat, isänmaalliset motiivit toiminnalleen. Ehkä ajateltiin, että talvisodan ja Talin–Ihantalan puolustuslinjat olivat tykkien vaiettua nyt sopimuspapereiden pilkuissa. Tai sitten ajateltiin, että liirumlaarumin kirjoittaminen diplomaattisiin protokolliin tapahtui kaikkien kunnon suomalaisten eduksi, koska se antoi työtä ja toimeentuloa. Yhtä kaikki kansakunnan etu oli pitää yllä outoa, ammatikseen valehtelevaa virkamieskuntaa.
Lopuksi neuvotteluissa kilisteltiin. Mustavalkoisessa valokuvassa isäni nostelee viinapitsejä viiksekkäiden pukumiesten kanssa. Kaikilla on liian isot silmälasit, ja isäkin näyttää humalaiselta. Itse en koskaan nähnyt häntä sellaisena.
Lapsuuteni Suomessa idänkauppa veti ja talous kasvoi. Terveyskeskukset toimivat, ja joka kylässä oli koulu. Myös meidän ala-asteen koulumme remontoitiin. Sinne tuli auditorio, jossa saattoi katsoa opetusvideoita. Sanoimme, että se on Audi Quattro. Tuli atk-luokka ja Mikromikko-tietokoneita.
Neuvostoliitossa oli kurjempaa. Sen tiesivät kaikki. Ei siellä ollut atk-luokkia. Sähköposti oli kylläkin, ja kumma kyllä paljon ennen länsimaita, mutta vain puolue-eliitin ja sotilaiden salaisessa käytössä. Maan johto hankki öljykaupalla rahaa, mutta sitä käytettiin lähinnä aseisiin. Piti näet kilpailla maailman hallinnasta Amerikan kanssa. Neuvostojoukkoja oli kymmenissä maissa ympäri maailman: Puolassa, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa, mutta myös Kuubassa, Angolassa ja Vietnamissa. Viimeksi ne olivat tunkeutuneet Afganistaniin, ja siellä käytiin veristä sotaa.
Virallisesti lajin nimi ei ollut Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto vaan sosialismi vastaan kapitalismi. Jokaiselle, joka vieraili Amerikassa ja Neuvostoliitossa, oli selvää, kuka kilpailun voittaisi. Oli Yhdysvallat, josta tuli sellaisia tv-sarjoja kuin Taisteluplaneetta Galactica ja Dallas. Ja oli Neuvostoliitto, josta tuli pitkäpiimäisiä elokuvia sodasta. Yhdysvalloista tuli leveitä autoja ja hampurilaisravintoloita, joihin kaikki halusivat. Neuvostoliitosta tuli Ladoja. Siellä matkustelleet kertoivat juttuja ruoan jonottamisesta ja epämiellyttävistä hajuista. Yhdysvalloista tuli Michael Jackson ja Madonna, Neuvostoliitosta Miljoona ruusua.
Vaikka tiesin YYA-sopimuksen olemassaolosta ja seurasin Uusi Suomi -nimisestä sanomalehdestä maailman tapahtumia, ei koulun pihalla juuri Neuvostoliitosta puhuttu. Kiinnostava asia olivat esimerkiksi Commodore 64 -niminen tietokone, johon ladattiin pelejä C-kasetilta kopioiden. Eräs peleistä oli nimeltään Raid over Moscow. Siinä pelattiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä ydinsotaa. Lopussa taisteltiin Punaisella torilla. Kaltaisteni nörttien lempilukemisto Mikrobitti-lehti kirjoitti pelistä kiittävän arvostelun.
Jossain näkymättömissä Neuvostoliiton lähetystösihteeri tapasi suomalaista diplomaattia. Ulkoministeriön arkiston mukaan hän valitti pienlehden peliarvostelusta, joka ”on räikeimpiä Neuvostoliiton vastaisia provokaatioita, joita Suomessa on tapahtunut sodan jälkeisinä vuosikymmeninä”.
”[M]ikäli kyseisen pelin mainostaminen ja myynti Suomessa jatkuu, Neuvostoliitto tulee suurlähettiläänsä välityksellä virallisesti kiinnittämään ’kaikista vakavimmalla tavalla’ Suomen hallituksen huomiota tähän räikeään tapaukseen”, hän sanoi asiakirjan mukaan.
Joku isäni työkaveri nekin haukut otti vastaan. SKDL:n kansanedustaja kysyi hallitukselta: ”Mihin toimenpiteisiin Hallitus aikoo ryhtyä sen johdosta, että maahamme tuotetaan amerikkalaisia CMB-pelejä, joista ainakin eräät kohdistuvat naapurimaatamme Neuvostoliittoa ja lasten rauhankasvatustavoitteita vastaan?”