Delegaatio

YK:N LENTO Nairobista Mogadishuun on laskeutunut. Matkustajat ohjataan huoltorakennuksena toimivaan hangaariin, jonka oviaukossa seisoo kaksi paloautoa. Toisen etuikkunaan on teipattu lappu, jossa lukee, että auto ei ole käytössä.
Hallista tullaan ulos konttirivistöjen reunustamalle kapealle hiekkakujalle. Yhdessä kontissa suoritetaan maahantuloon liittyvät muodollisuudet. Niihin menee tunti. Jostain kaukaa kuuluu vaimeaa papatusta – sarjatulta. 
”Ei huolta, amerikkalaiset sotilaat harjoittelevat. Niillä on tuolla oma harjoitusalue”, kertoo vieressä jonottava Suomen Nairobin-suurlähetystön erityisasiantuntija Emma Pajunen. 
Olen saapunut Somaliaan Suomen ulkoministeriön maksamana. Ministeriö järjestää toimittajille kerran vuodessa Kehitysakatemia-nimisen lyhyen kurssin, johon sisältyy matka johonkin Suomen kehitysyhteistyökohteeseen. Tänä vuonna matka suuntautuu Keniaan, ja kahdelle toimittajalle on tarjottu mahdollisuutta vierailla samalla Somaliassa.
Olen hakenut mukaan, koska Somaliasta ei uutisoida Suomessa juuri mitään. Se on vähän outoa, sillä Suomessa asuu paljon somalitaustaisia ihmisiä ja Somaliassa tapahtuu hurjia asioita: aseellinen konflikti on jatkunut vuosikymmenestä toiseen, maansisäisiä pakolaisia on jo ennestään miljoonia ja nyt uhkaa vielä nälänhätä.
Tämä vierailu kestää vain kaksi vuorokautta, ja iso osa siitäkin tullaan viettämään Mogadishun lentokentän ympärille rakennetulla niin sanotulla ”kansainvälisellä vyöhykkeellä”, jota myös green zoneksi kutsutaan. 
Se on muutaman neliökilometrin kokoinen ja täysin eristetty muusta kaupungista. Täällä pitävät majaansa ulkomaiset diplomaatit, sotilaat, avustustyöntekijät ja YK:n lukemattomat eri organisaatiot. EU:llakin on oma tarkoin vartioitu compoundinsa.
Paikallisia ihmisiä kansainvälisellä vyöhykkeellä ei paljon liiku. He eivät pääse sinne ilman hyvää syytä. Mogadishun asukkaat käyttävät alueesta pilkkanimitystä ”miehitetyt alueet”.

AJOMATKA lentokentältä majapaikkaan vie muutaman minuutin.
Joka puolella näkyy aseistettuja vartijoita, turvapuomeja, muureja, natolankaa, vartiotorneja ja metalliverkoin päällystettyjä valtavia hiekkasäkkejä, joiden tehtävänä on vaimentaa pommien paineaaltoa.
Ja kontteja, loputtomasti kontteja…
Minut majoitetaan konttiin. 
Olen etukäteen lukenut internetistä, että Chelsea Village tarjoaa ”maailmanluokan majoitusta”, ”maailmanluokan catering-palveluja” ja ”maailmanluokan kuntosalin”.
Paikka muistuttaa sotilasleiriä. Kontteja on päällekkäin kahdessa kerroksessa. Oma yläkerran konttini on pitkän rivistön reunimmainen, ja sen edustalta näkee vilauksen muurien takaista Mogadishua. Jonkin matkan päässä on korkea kerrostalo, josta on suora näköyhteys kontilleni. Ilmeisesti tästä syystä oven pieni pyöreä ikkuna on peitetty jätesäkillä.
Nurkan takana on pommisuoja. 
Chelsea Villagen turvallisuudesta vastaa brittiläinen turva-alan yritys Hart. Alueella on Hartin oma ”operaatiohuone”, ja valvontakamerat ovat nekin tietysti ”maailmanluokkaa”.
Minun turvallisuudestani huolehtivat myös suomalaiset turvamiehet. Heitä on Chelsea Villagessa pitkä liuta, ja he työskentelevät Frontline Response Finland -nimisen yrityksen laskuun. Ulkoministeriö käyttää firman palveluja Somaliassa ja muissa niin sanotuissa haastavissa paikoissa.  
Turvamiehistä useimmat ovat entisiä puolustusvoimien eliittisotilaita. Heidän habituksensa on sellainen kuin voi kuvitella: paljon tatuointeja, korostetun rauhalliset mutta varmat liikkeet, tarkkaavainen katse, ei lörpöttelyä. 
He eivät halua työlleen julkisuutta, enkä saa esimerkiksi ottaa heistä valokuvia. 
Jo nyt tiedän, että tästä tulee täysin erilainen juttukeikka kuin mihin olen tottunut. Yleensä pyrin tekemään paljon jalkatyötä; kiertelen paikasta toiseen ja juttelen ihmisten kanssa kahviloissa ja kadunkulmissa. Nyt joudun heittämään periaatteeni romukoppaan.
En saa liikkua vapaasti edes kansainvälisellä vyöhykkeellä –  turvamiehet vievät minut panssaroidulla autolla aidaltulta compoundilta toiseen. Ohjelmaan on merkitty tapaamisia ihmisten kanssa, joiden edustamien instanssien nimet eivät vielä kuukausi sitten sanoneet minulle paljoakaan: EUTM, EUCAP, UNFPA ja niin edelleen.
Kaiken lisäksi olen osa delegaatiota.
Ministeriön virkamiehiä on matkassa neljä. Delegaatiota johtaa varasuurlähettiläs Johanna Jokinen-Gavidia. Hän on kokenut diplomaatti, jonka puhe on sekoitus tiukkaa asiaa ja mustahkoa huumoria. Hänen asemapaikkansa on Nairobissa, missä hän vetää suurlähetystön Somalia-tiimiä. Hän vierailee Mogadishussa säännöllisesti ja tuntee paikat ja ihmiset, siis täällä kansainvälisellä vyöhykkeellä. 
Matkaohjelmasta päättävät kuitenkin lopulta turvamiehet, tai ”turva”, kuten diplomaatit sanovat. Ennen matkaa olen esittänyt ulkoministeriölle toiveen, että pääsisin Mogadishussa käymään yliopistolla tai vaikkapa kaupungin suositulla rannalla, jotta voisin haastatella niin sanottuja tavallisia ihmisiä. Vastausta en ole saanut.
Nyt Jokinen-Gavidia lupaa vielä selvitellä asiaa mutta antaa ymmärtää, että se ei oikeastaan ole hänen päätösvallassaan. 
”Turva tekee arvionsa, ja me kuunnellaan turvaa.”

EUROOPAN UNIONIN compoundin sisäpihalla Johanna Jokinen-Gavidia saa virkapuhelimeensa tiedon: terroristijärjestö al-Shabaab on tehnyt iskun Mogadishun kaupungintalolle. 
”Se jatkuu yhä. Se on complex attack, mikä se nyt on suomeksi… monimuotohyökkäys.” 
Termi tarkoittaa, että iskussa on käytetty monenlaisia välineitä, tyypillisesti ensin räjähteitä ja sitten ampuma-aseita. 
”Ei vielä mitään tietoa uhreista. Näissä yleensä kestää, ennen kuin tietoa tulee.”
Al-Shabaab on ääri-islamistinen terroristiliike ja al-Qaidan liittolainen, joka on käynyt jo yli 15 vuotta sotaa Somalian hallitusta vastaan. Se pitää hallussaan suurta osaa Somalian