Alas paskavirtaa

ILMASSA TUOKSUI lanta, kun laskimme vuokrakajakkimme Aurajokeen. Alava maa oli verhoutunut sumuun, mutta varhaisaamun lämpö ennusti hellepäivää.

Olimme Pöytyällä, paikassa, josta Aurajoen melontareitin pitäisi alkaa. Melontareitiksi sitä oli kuitenkin vaikea tunnistaa. Kun istuimme kajakkeihin, joen valloittanut tiheä kortteikko ulottui päidemme ylle. Pian jumituimme liejuun ja kasvien varsiin.
Vettä virtasi kyllä jossain kasvillisuuden seassa, mutta siitä ei ollut nyt apua – järvikortepöheikkö oli kasvanut niin tuuheaksi, että se kannatteli kajakkejamme veden päällä.

Suunnitelmamme oli meloa kolmessa päivässä Aurajoen melottavissa oleva osuus, hieman alle 60 kilometriä, Pöytyän Haverista Turkuun. Havainnoisimme jokea, tapaisimme ihmisiä ja haastattelisimme ravinnepäästöjen asiantuntijoita. 
70 kilometriä pitkällä Aurajoella on nimittäin vakava ravinneongelma. Pelloilta valuu jokeen paljon fosforia ja typpeä, jotka rehevöittävät jokea ja leviävät lopulta Itämereen. 

Olimme kevään aikana selvittäneet eurooppalaisen toimittajaryhmän kanssa sitä, miten tuotantoeläinten lanta vaikuttaa ympäristöön. Eri puolilta Eurooppaa löytyy alueita, jotka ovat lannan takia pahoissa ongelmissa: esimerkiksi Ala-Saksin ”sikavyöhyke” Saksassa, Bretagnen luoteisrannikko Ranskassa ja, no, melkeinpä koko Hollanti.

Suomen kartalla erityisen ongelmallisena erottuu Aurajoen valuma-alue. Lanta aiheuttaa täällä ongelmia monesta eri syystä.

Ensinnäkin eläintilat kasvavat poikkeuksellisen nopeasti, ja silloin lantaa kasautuu tietyille paikoille ongelmaksi asti. Toiseksi alueen ylilannoitetut pellot eivät juurikaan kykene nielemään ravinteita, joita lannassa on paljon. Lopputulos: ravinteita valuu jatkuvasti jokeen. Ilmastonmuutos vielä vauhdittaa ilmiötä.

Paperilla Aurajoen tilanne näytti huolestuttavalta. Olimme lähteneet melomaan, jotta näkisimme, miltä se näyttää käytännössä.

Pian vesille päästyämme edessämme oli suuri haapa, joka oli kaatunut jokiuoman poikki. Joen töyräät olivat aivan liian jyrkät ja mutaiset kiivettäviksi painavien kajakkien kanssa, eikä rungon alikaan mahtunut. Kajakit kaikkine pakkauksineen piti nostaa puun yli.

Jotenkin se onnistui: toinen meistä kiipesi puun juurakon päälle vetämään ja toinen työnsi kajakin takapäästä. Muta roiskui, otteet lipsuivat, kajakki killui lähes pystysuorassa – ilmassa oli vaaran tuntua. Vähä vähältä kajakki nousi rungon päälle. Pari ponnistusta vielä, ja taakan painopiste siirtyi. Kajakin kokka lähti hallitsemattomaan luisuun kohti jokea, joka ei lainkaan muistuttanut jokea.

Voitto!

Sitten toinen kajakki.

Olimme laskeskelleet voivamme edetä ensimmäisen päivän aikana 30 kilometriä Auran ja Liedon kuntien rajalle saakka. Kaksi tuntia oli kulunut, ja olimme edenneet umpeenkasvaneessa jokiuomassa 850 metriä. Melonnasta tässä ei ollut kyse.

Eiköhän tämä kohta helpottuisi, lohdutimme toisiamme. Mutta ei se helpottunut.

AURAJOKI SAA alkunsa pienestä Oripään kunnasta, soraisen harjualueen lähteistä.

Oripää on maatalouspitäjä: kolmannes asukkaista saa elantonsa alkutuotannosta. Kuntavaaleissa keskustan kannatus on yli 40 prosenttia. Puolueen entinen puheenjohtaja Annika Saarikko asuu Oripäässä ja toimii kunnanvaltuuston varapuheenjohtajana. (Saarikolla on koti myös Espoossa, mutta toimittajille hän on aina esitellyt mieluummin Oripään-taloaan.)

Oripäässä syntyy joka vuosi noin 18 miljoonaa kiloa sian ulostetta, ja määrä on kasvussa. Jos ulosteen jakaisi tasan kaikille Oripään asukkaille, kukin saisi sitä melkein 14 tonnia.

Oripään jälkeen Aurajoki virtaa Pöytyän, Auran, Liedon ja Kaarinan läpi ja laskee Turussa Saaristomereen. Joenvarsikunnissa syntyy joka vuosi 207 miljoonaa kiloa tuotantoeläinten lantaa. Siitä valtaosa on sikojen ja lehmien lantaa ja vähän alle viidennes kananlantaa.

Lannoilla on eroa. Kananlanta on kompostoinnin ja kuivauksen jälkeen rakeista ja helposti käsiteltävää. Sen voi näppärästi kuljettaa lannoitteeksi pelloille tai myydä puutarhayritykselle, joka pakkaa kakan säkkeihin puutarhaharrastajien iloksi.

Sianlanta on jotain aivan muuta: vastenmielistä liejua, jota kutsutaan lietelannaksi. Siinä on sekaisin fosforipitoista ulostetta, typpipitoista virtsaa ja sikalan pesuvesiä. Lannoitteeksi lietelanta kyllä kelpaa, mutta käyttö on kallista ja työlästä, sillä lietteen kuljettamiseen tarvitaan säiliöauto ja levittämiseen ruiskutuskalustoa. Sianlantaa ei kustannussyistä kannata kuljettaa kauemmas kuin parinkymmenen kilometrin päähän sikatilalta. Jos lähistöllä kukaan ei halua lantaa, siitä tulee ongelmajätettä.

Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä eläintilalliset kaikelle tälle lannalle tekevät. Vedenlaadun mittausten perusteella kuitenkin tiedämme, että jostain lannan ravinteita valuu Aurajokeen. Joki kuljettaa ne Saaristomereen, jossa ravinteet kiihdyttävät vakavaa ympäristökriisiä.
 

JO ENSIMMÄISENÄ aamuna keksimme, että joen vallanneessa tiheikössä saattoi edetä kolmella tyylillä. 
Ensimmäinen oli “gondolieeri”. Siinä meloja nostaa melansa pystyasentoon kajakin toiselle puolelle ja kampeaa vauhtia joen liejuisesta pohjasta tai kasveista, mitä nyt kajakin alla sattuu sillä hetkellä olemaan.