Viranomaisilla olisi keinot puuttua marjanpoimijoiden ahdinkoon

Toissakesänä ahkera saarijärveläinen "Mustikka-Oscar" keräsi 245 kiloa marjoja neljän viikon aikana. Hän sai työstään kiitosta presidentti Sauli Niinistöltä toistuvasti, viimeksi uudenvuoden puheessa: ”Siitä tulee semmoinen mielensähyvittäjän olo, että kyllä minua sitten niin ilahduttaa tällainen juttu, että poika kerää marjat maasta ja panee kaverinsa ja monet muutkin innostumaan samaan.”

Suomalaisen marjabisneksen iso kuva on hyvin erilainen. Suurimman osan kaupaksi menevistä metsämarjoista poimivat thaimaalaiset marjanpoimijat. Kun poimija saapuu heinä-elokuun vaihteessa Suomeen, hän on jo maksanut työkeikastaan lähes 2000 euroa erilaisille Thaimaassa toimiville välikäsille. Sen lisäksi kukin heistä maksaa hieman yli kaksi kuukautta kestävän poimintakauden aikana päivittäisinä ylläpitomaksuina noin tuhat euroa suomalaiselle marjayritykselle. Näiden pakollisten kulujen peittämiseksi yksittäisen poimijan on poimittava noin kaksi tonnia mustikkaa tai kolme tonnia puolukkaa. Vasta sen jälkeen hänellä on toivoa päästä voitolle.

Marjayritykset kutsuvat etumaksuja ja vähennyksiä kulukorvauksiksi, joilla katetaan poimijoiden lento-, viisumi-, majoitus- ja autokulut. Summissa on kuitenkin paljon ilmaa. Räikeimmin rahastavissa yrityksissä kukin poimija maksaa aitojen kulujen päälle selvästi yli tuhat euroa ilman minkäänlaista vastiketta. Vyyhtiä pyörittävälle suomalais-thaimaalaiselle yritysverkostolle se on tuloa, joka ei liity metsämarjojen kauppaan, vaan siirtotyöläisten kauppaan, jossa maksajina ovat rutiköyhät siirtotyöläiset itse.

Juttuni Poimijat palaa syksyn 2013 marjajupakkaan, jonka aikana suomalaisviranomaiset myönsivät, että metsämarjanpoimijoiden oikeusturvassa on suuria ongelmia. Asian pohtimiseen on sittemmin käytetty lukemattomia työtunteja kolmessa ministeriössä, valtioneuvoston työneuvostossa, poliisilaitoksilla sekä Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksessa, joka vastaa nykyään alan valvonnasta. Työ- ja elinkeinoministeriön ylijohtaja Markku Wallin kirjoitti keväällä 2014 aiheesta huolellisen raportin. Sen tärkeimmät suositukset jätettiin toteuttamatta.
Viranomaisten tekemä johtopäätös – oli sitten kyse ihmiskauppaepäilystä tai työsuhteen laadusta – on kerta toisensa jälkeen ollut se, että tilanne vaikuttaa hankalalta, mutta todisteita väärinkäytöksistä ei löydy.

Eipä löydy, jos niitä etsitään väärästä paikasta.

Marjanpoimintabisneksen ongelmat eivät sijaitse Suomessa tai Thaimaassa. Ne ovat jossain kahden maan välissä: monimutkaisessa rekrytointi- ja rahoitusverkostossa, joka on kuin luotu suojaamaan toimintaan osallistuvia firmoja taloudellisilta riskeiltä. Suomen viranomaiset ovat kerta toisensa jälkeen rajanneet tarkastelunsa Suomen rajojen sisään. Siksi poimijoille muodostuneet velat ja heille annetut harhaanjohtavat tiedot ovat jääneet tutkinnan ulkopuolelle.

Ratkaisuksi poimijoiden oikeusturvattomuuteen on tarjottu yritysten itsesääntelyä. Se tarkoittaa käytännössä firmojen omia vastuullisuusraportteja, joiden pohjalta Bangkokin-suurlähetystö tekee päätökset seuraavan kauden poimijakiintiöistä. Tämä ei valitettavasti näytä toimivan. Valvovalla viranomaisella ei ole valtuuksia tehdä tarkastuksia poimijaleireihin, ja yritysten loppuraportointi kesän 2015 osalta on tätä kirjoittaessani yhä kesken, vaikka seuraavan kauden poimijarekrytointi on jo vauhdissa. Ulkoministeriö taas ei uskalla edes paljastaa Suomeen tulleiden poimijoiden määrää ilman marjafirmojen lupaa.

Näin ei pitäisi olla. Kansainväliset tutkinnat ovat hankalampia kuin kotimaiset – mutta niitä tehdään koko ajan. Valtioiden rajoja ylittävien hankintaketjujen tutkiminen on peruskauraa niin ihmiskaupan ehkäisyssä kuin kulutustuotteiden reiluuden valvonnassakin. Siihen on suomalaisillakin viranomaisilla valmiudet.