Vanhusten eristäminen muista ei ole eettisesti yksinkertainen asia

Koronaeritys ei ole kaikille sama: se kohtelee eri väestönosia hyvin eri tavoilla. Vanhusten hoivaan sisältyy nyt monessa maassa paradoksi: heidät on eristetty rajulla tavalla normaaleista ihmiskontakteista suojelutarkoituksessa – mutta samalla juuri vanhusten hoivakodeissa suojelemisessa on epäonnistuttu.

Yle kertoi tällä viikolla, että osassa hoivakodeista on nyt päällä täysi kaaos: henkilöstö vaihtuu ja suojavarusteista on pulaa. Ongelmat vanhusten hoivassa ovat olleet kaikkien tiedossa jo ennen koronaa, ja nyt ne korostuvat entisestään.

On selvää, että ikääntyneiden riski sairastua olisi erilainen, jos hoivakotien tilanne olisi alun perin ollut toinen.

Samalla myös eristämistoimet osuvat kovimmin riskiryhmiin.

Olen ajatellut useaan otteeseen koronaepidemian aikana, että onneksi muistisairas isoäitini ei elänyt tähän päivään asti. Ajatus, että hän olisi nyt suljettujen ovien takana ja meidän pitäisi yrittää kommunikoida joidenkin videoyhteyksien välityksellä, on kaamea. Miten pystyisin selittämään vierailujen loppumisen ihmiselle, joka ei voi muistaa, miksi kukaan ei käy?

Monet omaiset miettivät nyt, onko vanhusten totaalinen eristäminen ihmiskontakteistaan todella ainoa vaihtoehto.

Jututin tällä viikolla useita hoiva-alan asiantuntijoita ja tutkijoita. He olivat yhtä mieltä siitä, että jos ja kun tilanne jatkuu pitkään, meidän olisi syytä miettiä uudenlaisia ratkaisuja.

Voisiko riskiryhmien sosiaalista eristystä yhteiskunnassa esimerkiksi miettiä laajemmin: ehkä läheiset tai vapaaehtoiset voisivat sitoutua karanteeninomaiseen elämään vieraillakseen hoivakodeissa?

Tai voisiko hoivakodeissa ja vammaisten ja vanhusten asumisyksiköissä olla desinfioituja tapaamistiloja, joissa voitaisiin tavata sääntöjä noudattaen?

Voisivatko omaiset viedä vanhuksia ulkoilemaan kävelylle, jos turvallisuudesta huolehditaan tarkasti?

Tällä hetkellä henkilökunta vie ihmisiä ulos joissain paikoissa. Saattohoidossa omaisten läsnäolo on sallittu.

”Tässä on kaksi puolta”, sanoo emeritaprofessori, sosiaaligerontologi Marja Vaarama. 

”Toisella puolella on riski ja toisella puolella elämänlaatu. Vanhusten eristämistä perustellaan riskillä. Mutta elämä on muutakin kuin riskiä ja sen kantoa.”

Häntä huolettaa myös se, että ikään perustuvat rajoitukset synnyttävät leimaamista, joka ei heti katoa.

”Ulkoilevia kotona asuvia vanhuksia on alettu paheksua. On hyvä kysymys, millaisen stigman tämä jättää vanhuskäsitykseen, jota juuri ennen tätä oli alettu hitaasti saada muuttumaan.”

Huhtikuun puolivälissä EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi, että riskiryhmien osalta rajoitukset voisivat jatkua jopa vuoden loppuun, vaikka muiden liikkumista vapautettaisiinkin.

Suomessa ei asiasta ole juuri keskusteltu, mutta esimerkiksi Ranskassa julkinen keskustelu on ollut vilkasta. Siellä hallitus esitti alun perin, että yli 70-vuotiaat ja muut riskiryhmäläiset jäisivät karanteeniin muiden vapauduttua. Tällä viikolla presidentti Emmanuel Macron ilmoitti, ettei näin sittenkään tehdä. Kun ulkonaliikkumiskielto Ranskassa poistuu, se koskee kaikkia samalla tavoin.

Lisäksi Ranskan hoivakodit avasivat ovensa asukkaiden läheisille tällä viikolla. 

Voi olla, että Ranska ottaa siinä ison riskin. Mutta kysymys ei ole aivan yksinkertainen. Eristys toisista on terveydelle vaarallista: se esimerkiksi lisää muistisairauksien, sydänsairauksien ja syövän riskiä. Puhumattakaan psykologisesta taakasta.

Ja entä jos elinvuosia on jäljellä vain vähän?

Toinen asia on sitten vielä se, että nyt puhumme vanhuksina hyvin erilaisista ihmisistä. Yli 70-vuotiaita on Suomessa yli 870 000. Tuohon valtavaan joukkoon sisältyvät sekä hoivakotien usein huonokuntoiset asukkaat että aktiiviset keski-ikäiset, joiden aika kuluu matkailun, lastenlasten ja kulttuurielämän merkeissä.

Vanhuspsykiatriaan erikoistunut neurologian erikoislääkäri Kati Juva pitää kaikkien niputtamista samaan riskiryhmään ongelmallisena. 

”Etenkin kun puhutaan hyväkuntoisista yli 70-vuotiaista, pidän mahdottomana, että heitä voitaisiin eristää kuukausitolkulla lapsenlapsistaan ja muista ihmiskontakteista”, hän sanoo. ”Se aiheuttaa sellaista psyykkistä ja sosiaalista kärsimystä, että se ei ole sen arvoista.”

Juva arvelee, että aktiiviväestö alkaa sen vuoksi ottaa omia riskejään, mikä sekään ei tietysti ole toivottavaa. Hän pohtii, voitaisiinko jossain vaiheessa miettiä suosituksia tarkemmin elämäntilanteiden mukaan.

”Voitaisiinko jossain vaiheessa ajatella, että riskiryhmäläisetkin voisivat valita muutaman läheisen joita näkevät, jos välttävät isompia kokoontumisia?”

Tampereen yliopiston gerontologian tutkija Katariina Tuominen toivoo, että Suomessakin käytäisiin keskustelua siitä, onko puhtaasti ikään perustuva eristys paras tapa toimia.

Esimerkiksi Britannian gerontologien yhdistys otti hiljattain asiaan voimallisesti kantaa: sen mukaan kronologiseen ikään perustuva rajoitus on syrjivä, eristävä ja leimaava. Tämä taas voi jopa heikentää koronatoimien tehokkuutta.

”Kronologiseen ikään perustuvilla rajoitustoimilla on vaikutusta sille, miten vanhat ihmiset yhteiskunnassa nähdään”, Tuominen sanoo sähköpostissa.

”Ei ole millään lailla ongelmatonta, että jotkut rajoitukset perustuvat vain ihmisten ikään, ja tällaisia rajauksia tulisikin tarkastella hyvin kriittisesti.”

Viime aikoina Business Finlandia on kritisoitu siitä, että se on vaatinut yrityksiä innovoimaan koronatukiensa eteen. Monien yrityksien näkökulmasta ei ole tietysti kekseliäisyydestä kiinni, jos koko liiketoiminta on pysähtynyt.

Mutta sosiaalipolitiikan ja viranomaisviestinnän puolella rohkeille ideoille voisi olla kysyntää. Miten saadaan kaikki motivoitua viruksen torjuntaan niin, että tavoite on samalla yhteinen, ja pyrkii vähentämään eriarvoisuutta sekä taudin että rajoitusten kohteena? 

Se on hankala kysymys tilanteessa, jossa ihmisten oikeutta terveyteen ja hyvinvointiin on suojeltava osin keinoilla, jotka osaltaan vaarantavat heidän terveyttään ja hyvinvointiaan. Kuten Katariina Tuominen sanoi sähköpostissaan: ”Aihe on todella tärkeä, mutta myös hankala, koska ollaan uusien asioiden äärellä.”

Lue Anu Silfverbergin juttu "Hellät apinat" täällä. Juttu kertoo kosketuksen merkityksestä.