Lyhyet
Tiedesalapoliisi Elisabeth Bikillä on ilmiömäinen kyky tunnistaa väärennöksiä, mutta kaikki eivät siitä pidä
Arvostetutkin tiedelehdet julkaisevat väärennettyjä tutkimustuloksia, joiden jäljet johtavat valetutkimuksia tehtaileviin rikollisiin.
Viime viikolla tutkija James Heathers kirjoitti The Atlanticissa ajankohtaisesesta tieteen ongelmasta. Koronan hoidossa tehokkaaksi julistettu ivermektiini-niminen lääke oli osoittautunut tarkemmassa tarkastelussa hyödyttömäksi – jopa haitalliseksi. Aika nopeasti julkinen keskustelu kääntyikin, ja ivermektiinin tehoon uskovia alettiin pitää salaliittohuuruisina rokotekriitikkoina.
Mutta se ei ole aivan reilua, Heathers kirjoittaa; aiheesta oli julkaistu useita tieteellisiä artikkeleita ja ne kaikki läpäisivät vertaisarvioinnin. Korona-aikana lääketieteessä on tapahtunut muitakin vastaavanlaisia hätiköintejä. Ongelma ei ole niinkään lukevan yleisön tyhmyys vaan se, että lehtien vertaisarviointi vuotaa, Heathers tahtoo sanoa. Suuren yleisön on mahdotonta arvioida julkaistun artikkelin uskottavuutta. Lehtiin päätyviä virheitä seulovat lähinnä vapaaehtoiset ”salapoliisit”, usein palkatta päivätyönsä ohessa. Käytännössä he tekevät työtä, jonka pitäisi kuulua tiedelehdille – julkaisijan vastuullahan tekstien totuudenmukaisuuden pitäisi olla.
Yksi tunnetuimmista tieteen salapoliiseista on hollantilaissyntyinen mikrobiologi Elisabeth Bik. Kuulin hänestä, kun kirjoitin loppukesästä Long Playlle juttua tieteen toistettavuuskriisistä. Pari haastateltavaa puhui Kaliforniassa asuvasta naisesta, jolla on ”poikkeuksellinen” lahja erottaa paljaalla silmällä väärennöksiä niin sanotuissa western blot -laboratioriokuvissa. Bik ylläpitää exceliä, johon hän on listannut jo tuhansia julkaistuja virheellisiä artikkeleita. Vuosi sitten Bik ja hänen yhteistyökumppaninsa ilmoittivat löytäneensä yli 400 väärennettyä tutkimusartikkelia, jotka vaikuttivat olevan peräisin samasta ”tutkimustehtaasta”.
Soitin Bikille, joka kertoi, että pandemian alussa lääketieteen julkaisukynnys aleni selvästi.
”Julkaisupaine on muutenkin todella huono juttu, koska hyvä tiede on oikeasti todella hidasta. Mutta koronan alettua oli entistä suurempi paine julkaista nopeasti ja jotain, mikä antaa toivoa.”
Hyvä esimerkki on hydroksiklorokiini. Tunnetun ranskalaisen biolääketieteen tutkija Didier Raoultin tutkimuksen perusteella hydroksiklorikiini julistettiin täsmälääkkeeksi koronan hoidossa. Siitä tuli heti Donald Trumpin suuri suosikki.
Elisabeth Bik kävi tutkimuksen kammalla läpi ja löysi siitä nopeasti lukuisia ongelmia (tarkemmin aiheesta voi lukea Bikin blogista.) Bikin epäilykset heräsivät ja hän alkoi käydä läpi Raoultin julkaisuja laajemmin. Kymmenistä artikkeleista löytyi virheitä, tutkimuseettisiä ongelmia ja suoranaisia huijauksia.
Raoult ei vastannut kritiikkiin vaan hyökkäsi Bikin kimppuun julkisesti ja henkilöön menevästi. Raoult ja hänen tukijoukkonsa nimittelivät Bikiä hulluksi naiseksi, noitavainoajaksi ja sen sellaista. Raoult Didier ilmoitti tehneensä Bikistä rikosilmoituksen ja syytti tätä muun muassa kunnianloukkauksesta ja häirinnästä. Sosiaalisen median puolella Bik sai kimppuunsa lauman trollitilejä ja hänen kotiosoitettaan jaettiin julkisesti.
Bik sanoo, ettei tiedä, mikä rikosprosessin tilanne on, mutta tilanne kuvastaa hyvin tiedekritiikin sudenkuoppia. Nimekkään professorin, arvostetun yliopiston tai tärkeän julkaisun toimintaa kyseenalaistava yksittäinen tutkija ottaa ison riskin. Bik sanoo, ettei tiedevilpistä ilmoittaminen myöskään läheskään aina johda mihinkään. Hän kertoo ilmoittaneensa esimerkiksi Science-lehdelle aivan selvistä huijauksista, turhaan.
”En saanut edes vastausta. Sellainen on todella turhauttavaa. Tiedejulkaisujen pitäisi itse panostaa näihin asioihin sen sijaan, että yksittäiset tutkijat toimivat laaduntarkastajina. Ja nämä lehdet tahkoavat hurjia voittoja!” (Aiheesta kerrottiin aiemmassa Long Play -jutussa täällä.)
Yli tuhat tutkijaa julkaisi toukokuun lopulla avoimen kirjeen, jossa he puolustivat Bikiä ja tuomitsivat Didier Raoultin toiminnan.
”Yksittäinen tutkija on suojaton”, Bik sanoo. ”Jos joku vaikutusvaltainen taho päättää vetää minut oikeuteen, se voi tuhota koko urani. Ja jos minä olisin vielä töissä yliopistossa, en todellakaan alkaisi ryppyillä jollekin Sciencen kaltaiselle lehdelle, jossa kaikki haluavat julkaista.”
Miksi ihmeessä joku huijaa tieteessä? Luulisi, että huijarille löytyisi tuottoisampiakin aloja kuin biolääketieteen julkaisut.
Tiedevilpillä ei tosiaan moni rikastu, Bik sanoo. ”Mutta tutkijat tarvitsevat artikkeleita uraansa varten. Meidän arvomme mitataan julkaisuissa ja paine on kova.”
Joissain maissa se on aivan erityisen kova. Kiinassa julkaiseminen on ehtona esimerkiksi lääkärin uralla etenemiselle. Käytännössä sairaaloissa työskentelevillä ei ole siihen aikaa. Hätiin saapuvat valetutkimuksia tehtailevat rikollisorganisaatiot, jotka vaativat yhdestä aidon oloisesta artikkelista tuhansia euroja.
Tiedelehti Nature kertoi keväällä, että kiinalaisissa sairaaloissa työskentelevien kirjoittajien englanninkielisiin tiedejulkaisuihin tarjoamien artikkeleiden määrä on viisikymmenkertaistunut 20 vuodessa.
Kiinalaisten valetutkimusten ongelma on jo niin suuri, että jotkut kansainväliset julkaisut ovat alkaneet suhtautua epäillen kirjoittajiin, jotka työskentelevät kiinalaisissa sairaaloissa. Tutkimustehtailusta voi kieliä esimerkiksi se, jos useissa artikkeleissa on samankaltaisuuksia sisällössä tai ulkoasussa, vaikka tutkijoilla ei olisi mitään tekemistä keskenään.
Se, kuka nämä ”tutkimustehtaiden” (paper mill) artikkelit tuottaa, on mysteeri. Usein tekstit on kirjoitettu hyvällä englannilla. Bik sanoo, että kyse on ehkä rahan tarpeessa olevista jatko-opiskelijoista. Tai sitten jokin vanhempi tutkija on turhautunut uransa tyssäämiseen. Luultavasti tekijöillä on myös yhteyksiä joihinkin ihan oikeisiin laboratorioihin.
On selvää, että suurinta osaa ei saada koskaan kiinni. Ja huijauksia on yhä vaikeampi tunnistaa – edes Bikin supersilmillä.
”Nämä tahot pystyvät nykyään tuottamaan laboratoriokuvia jotka ovat täysin realistisen näköisiä. Välillä en näe kuvissa mitään vikaa, vaikka epäilen muista syistä, että kyseessä on huijaus. Minä saan kiinni vain jäävuoren huipun. Valtaosa jää aivan varmasti huomaamatta.”
Vaikutukset eivät välttämättä uhkaa suoraan esimerkiksi potilasturvallisuutta. Mutta tiedettä se rapauttaa.
”Koko ajan julkaistaan mieletön määrä roskaa, ikään kuin tieteellistä saastetta”, Bik sanoo. ”Ihmiset yrittävät tehdä ihan oikeaa tutkimusta aloilla, jotka vähitellen täyttyvät näistä artikkeleista. Saan koko ajan viestejä ihmisiltä, jotka kertovat yrittäneensä turhaan toistaa jonkun tietyn tutkimuksen tuloksia. Sitten huomataan, että kuvassa, jonka pitäisi esittää keuhkosyöpäsoluja, onkin jotain aivan muuta… Se on aika turhauttavaa. Näitä julkaistaan arvostetuissa lehdissä. Ihmiset kuluttavat aikaa ja rahaa yrittäessään toistaa tuloksia, jotka ovat keksittyjä.”
Mikä sitten auttaisi tiedehuijauksiin? Iso ongelma on se, että nyt poliisina toimivat yksittäiset tutkijat omalla ajallaan. Bik toivoo, että tiedejulkaisut ottaisivat enemmän vastuuta. Haasteena on se, että akateeminen julkaiseminen pyörii sekin pitkälti vapaaehtoistyön varassa: sekä vertaisarviointi että usein myös editointi tehdään ilman palkkaa.
Ja yksi iso ongelma on, että seuraukset tieteellisestä huijauksesta ovat todella vähäisiä. Silloinkin, kun siitä jäädään aivan julkisesti kiinni.
”Juuri missään maassa ei ole valtakunnallisia valvontapaneeleita. Vilppiä koskevat selvitykset ovat usein yliopistojen sisäisiä – ja nämä ihmiset tuntevat kaikki toisensa. Menestyvät tutkijat tuovat yliopistolle rahaa ja monen ihmisen ura on heistä kiinni. Korkeintaan joku tutkimusryhmän opiskelijajäsen heitetään bussin alle. Ne professorit ja akateemiset tähdet, jotka tähän syyllistyvät, ovat koskemattomia.”
Long Play julkaisee syksyn aikana useita juttuja tieteestä ja sen kipupisteistä. Lue lisää aiheesta:
Anu Silfverberg: "Niin totta kuin osaamme"
Sivuääni: Miten tiede pelastetaan, Anu Silfverberg?
Sivuääni: Jussi Valtonen: ”Ei aivokuvasta näy, miten sinun pitäisi kasvattaa lapsesi”
Perjantaikirje: Tutkimuksen hyötyä ei voida mitata Twitterin huutoäänestyksessä
Oskari Onninen: "Aurajoen Darwin"
Sivuääni: Mitä Markus J. Rantalasta pitäisi ajatella, Oskari Onninen?
Perjantaikirje: Tutkimustiedotteisiin pitäisi suhtautua yhtä kriittisesti kuin muuhunkin viestintään