Sukupuuton uhkaan herätään aina liian myöhään

Uhanalaisten eläinten suojelu kiinnostaa ihmistä vasta kun jäljellä ovat enää lajinsa viimeiset. Sitä ennen kurkien kodit on kuivattu, naaleista tehty karvalakkeja ja hömötiaisten pesäpuut keitetty selluksi.
 

SYKSYLLÄ 2012 POHJOISEN Siperian taivaalla nähtiin poikkeuksellinen näky: Ob-joen yllä lensi moottoroitu riippuliidin kyydissään Vladimir Putin ja hänen lennonopettajansa, perässä seurasi viisi nuorta lumikurkea. 

Lumikurki on vaikuttava ilmestys. Aikuiset linnut ovat puhtaan valkoisia, ja seistessään ne ulottuvat Putinia olkapäähän. Laji on uhanalainen, koska patohankkeet uhkaavat kurkien perinteisiä talvehtimisalueita, ja monen kurjen muuttomatka tyssää metsästäjän luoteihin. 

Putinin lentonäytös oli julkisuustempaus, joka oli nimetty “toivon lennoksi”.  

Ideana oli pelastaa lumikurki sukupuutolta. Yleensä nuoret kurjet oppivat pitkän muuttoreitin parvensa vanhemmilta yksilöiltä, mutta Putinin perässä lentäneet kurjet olivat kasvaneet vankeudessa. Toiveissa oli, että kurjet tulkitsisivat lentävän valkoasuisen Putinin oman lajinsa edustajaksi ja lähtisivät tämän innoittamana ensimmäiselle muuttomatkalleen. Opittuaan reitin presidentiltä ne voisivat toistaa sen ja opettaa sen poikasilleenkin. 

Lumikurjet eivät kuitenkaan osanneet ottaa mallia lentävästä Putinista. Ne saatiin johdateltua välietapille Belozerskyn suojelualueelle, missä niiden oli tarkoitus liittyä harmaakurkien matkaan. Vain yksi lumikurki toimi näin. Senkin reissu keskeytyi Kazakstanissa, kun koiralauma hyökkäsi kurkiparven kimppuun, eikä vankeudessa kasvanut lumikurki älynnyt villien lintujen tapaan paeta. Paikalliset asukkaat pelastivat kurkinuorukaisen koirien hampaista. 

Putinin kurjet eivät koskaan päässeet Keski-Aasiaan asti. Ne lennätettiin matkustajakoneella takaisin suojelualueelle, jossa ne oli alunperin kasvatettu.
 

METSÄSTYKSEN JA KOSTEIKKOJEN tuhoamisen vuoksi sukupuutto uhkaa paitsi lumikurkea, myös valtaosaa maailman muistakin kurkilajeista. Siksi ihminen on ryhtynyt auttamaan niitä vaivaa säästämättä.  

Lumikurkien lisäksi myös niiden pohjoisamerikkalaisia sukulaisia, trumpettikurkia, on kasvatettu tarhalla. Ihmiset ovat yrittäneet opettaa niitäkin viime hetkellä lajinsa tavoille.  Marylandissa Patuxenin villieläinkeskuksessa kurkien ihmishoitajat pukeutuivat valkoisiin kaapuihin ja pään peittäviin lipallisiin huppuihin muistuttaakseen kurkia. He pitivät käsissään pitkällä nokalla varustettuja käsinukkeja, joiden avulla he tarjoilivat evästä orpojen poikasten avonaisiin suihin. Kurjiksi pukeutuneet ihmiset tepastelivat pikkukurkien mukana uimaan ja kävelyille ja yrittivät opettaa niille, miten luonnossa eletään kurkena.  

Kun lopulta tuli aika lähteä muuttomatkalle, oppaan roolissa oli riippuliitävän Vladimir Putinin sijaan ultrakevyt lentokone. 

Myös Pohjois-Amerikassa kävi ilmi, että ihminen ei voi korvata aikuista kurkea. Lentokoneiden ja kurjiksi pukeutuneiden ihmisten kasvattamat linnut eivät pärjänneet luonnossa kovin hyvin. Ne eivät osanneet kasvattaa poikasiaan, eivätkä ne saaneet edes munia kuoriutumaan. 

Mutta sitä ei voi kiistää, että ihmiset kurkiasuineen ja lentokoneineen yrittivät parhaansa. 

Kun jokin sympaattinen laji on aivan sukupuuton partaalla, se yhdistää ihmisiä. Siinä vaiheessa juuri kukaan ei enää vastusta suojelemista. Poliitikot ja tavalliset kansalaiset ovat valmiita uhraamaan valtavasti rahaa ja aikaa näyttäviin pelastusoperaatioihin, jotka aloitetaan aivan liian myöhään. 

KIRJOITIN TAANNOIN TIETOKIRJAA pohjoisten lajien katoamisesta, ja seurasin läheltä suurta kotimaista suojelutyön voittoa: naalin paluuta pesimään Suomeen. Sen mahdollisti valtava operaatio. 

Aikoinaan Suomen, Ruotsin ja Norjan tunturialueella eli tuhansia naaleja, ja paljakalla kulkija tapasi niitä tämän tästä. Toiseen maailmansotaan mennessä kolmen maan yhteinen naalikanta oli kuitenkin ajettu täysin nurkkaan, ja lopullisen katoamisen partaalle Fennoskandian naalit päätyivät 1990-luvulla. Suomessa naali pesi viimeisen kerran Utsjoella vuonna 1996. Tuloksena oli vain yksi poikanen.  

Siitä lähtien Suomi, Ruotsi ja Norja ovat voimallisesti tekohengittäneet naalipopulaationsa rippeitä. Tuntureilla on ahkeroinut pesien kartoittajia, ruokinta-automaattien valmistajia ja täyttäjiä, tutkijoita sekä naalin kilpailijan eli punaketun metsästäjiä. 

Takana on suunnaton työmäärä. Parikymmentä vuotta, tuhansia pesätarkastuksia, lukemattomia säkkejä koiranruokaa. Kerättyä rahaa, lahjoitettua rahaa, valtioiden rahaa. Vapaaehtoistyötä, jolle ei ole laskettu hintaa. Satojen ihmisten pienempi tai suurempi panos. Kolme maata, kymmeniä vaikeakulkuisia vuoristo- ja tunturialueita. Käveltyjä ja moottorikelkalla ajettuja kilometrejä ei ole laskenut kukaan. 

Kesällä 2022 naalien auttajat olivat tavalliseen tapaan tunturissa, kun eräs heistä pääsi todistamaan iloista yllätystä: yhdestä pesäkolosta kurkisti pikkunaalin pää. Sitä seurasi vielä kaksi sisarusta. Naalit olivat palanneet pesimään Suomeen, ja ne jäivät.  

Nyt Fennoskandian tunturialueella elää yli 400 aikuista naalia. Viime kesänä Suomessa syntyi jo ainakin 25 uutta pentua. Se on vielä varsin vähän verrattuna menneeseen, mutta sentään jonkinlainen alku. 

Jos suojelu olisi aloitettu ensimmäisten hälytysmerkkien ilmaantuessa, kaikki  olisi ollut paljon helpompaa. Näin se menee aina: sukupuuttojen torjunta olisi halvempaa ja onnistuisi useammin, jos ihmiset tarttuisivat asiaan tarpeeksi aikaisin. Se ei kuitenkaan ole kovin suosittua. Päinvastoin, usein ihmiset vastustavat sitä hämmästyttävän kiivaasti ja aivan viime hetkeen asti.
 

JOULUKUUSSA 2023 ympäristöministeriön asettama Luontopaneeli julkaisi raportin luontokadon tilasta Suomessa. Raportti koski maaekosysteemejä, joista suurin osa on metsää ja suota. 

Raportin mukaan luonnon tila on heikentynyt hyvin laajalla alueella, mutta huolestuttava kehitys olisi vielä mahdollista pysäyttää lisätoimilla kuten hakkuiden vähentämisellä, ennallistamisella ja suojelulla. Luontopaneeli arvioi monimuotoisuutta raportissaan niin sanottuina luontotyyppihehtaareina. Jos alue on luonnontilainen ja monimuotoinen, luontotyyppihehtaarin arvo on 1. Jos alueella ei ole enää jäljellä lainkaan alkuperäistä luontoa, on arvo 0. Näiden laskelmien mukaan Suomen luonnon monimuotoisuutta oli hävitetty ja heikennetty 68 prosentilla jo ennen vuotta 2000. Sen jälkeen huono kehitys on jatkunut. 

Raportin viesti oli hieman vaikeaselkoinen. Siinä sanottiin, että ”Suomen luonnon tilasta oli hävitetty 68 prosenttia, mikä muuttui sosiaalisessa mediassa nopeasti virheelliseen muotoon, jonka mukaan paneeli olisi väittänyt, että 70 prosenttia Suomen luonnon pinta-alasta on kadonnut kokonaan. Etenkin viestipalvelu X:ssä heräsi vilkas keskustelu.  

Akavan entinen puheenjohtaja Sture Fjäder päätteli lentokoneesta käsin, että luontokato on potaskaa: ”Minusta Suomessa riittää metsää ja luontoa paljon. Kun lentää koneella Lappiin näkee todella paljon metsää ja luontoa. Eli mikä ihmeen luontokato. On selvää että meidän on huolehdittava että eläimillä on alueita missä olla. Ja sitä riittää.” 

MTV:n politiikan toimittaja Vesa Kallionpää teki johtopäätöksiä luontopaneelin asiantuntijoiden kahvilamieltymyksistä: ”Suomen luonto’paneeli’ on onnistunut hävittämään 70 %:a Suomen luonnosta. Onkohan sen jäsenistä käynyt monikaan kehä kolmosen ulkopuolella viime aikoina tai edes Kallion lattebaarien viereisissä puistoissa? Joku tolkku tähän luontohätätilahörhöilyynkin!” 

Yleisradion Luontoillasta aikoinaan tunnetuksi tullut Seppo Vuokko kommentoi aihetta Metsälehden kolumnissa. Vuokko väitti, että luontokatoa ei ole todistettu tieteellisesti ja että Suomen metsissä ei ole mitään vialla. 

”Olen koko ikäni kulkenut metsissä, enimmäkseen talousmetsissä mutta myös ’koskemattomissa’ metsissä, enkä ole nähnyt mitään merkkejä siitä, että metsät olisivat jollakin lailla heikentyneitä ekosysteemejä.” 

Luontopaneeli on asiantuntijaelin, jossa on jäseniä eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista ympäri Suomen. Sen tehtävä on koota tieteellistä tutkimustietoa päätöksenteon tueksi. Luontokatoa on tutkittu maailmanlaajuisesti paljon: siitä on julkaistu kymmeniä tuhansia tieteellisiä artikkeleita, jotka sisältävät satoja tuhansia havaintoja. Näihin tutkimuksiin Luontopaneelikin näkemyksensä perustaa. Monien luontotyyppien tila heikkenee häkellyttävän kovaa vauhtia eri puolilla maailmaa. 

Luontokato ei tarkoita sitä, että luonto häviäisi kokonaan. Se tarkoittaa luonnon köyhtymistä. Suomessa on edelleen metsiä ja järviä, mutta ne ovat yksipuolisempia kuin ennen. Monimuotoisuus hupenee, kun muutamat ihmisen toiminnasta hyötyvät lajit valtaavat tilaa, ja lukuisat muut lajit (usein pienet ja huomaamattomat) vähenevät tai katoavat kokonaan.
 

POPULISMIN PERUSKEINOIHIN lukeutuu omien havaintojen käyttö poliittisten kannanottojen perusteena: Jos ei ole omin silmin havainnut jotain, sitä ei tarvitse uskoa.  

Se toistuu luontokatokeskustelussa tämän tästä. 

Kaava tuntuu kovin tutulta, sillä se on ollut käytössä epämiellyttävien totuuksien kanssa ennenkin. Luontokatokeskustelu muistuttaa kovasti parin vuosikymmenen takaista keskustelua ilmastonmuutoksesta.  

Luontokadon kieltäjät käyttävät täsmälleen samoja aseita kuin ilmastonmuutosdenialistit: tutkijoiden asiantuntemuksen vähättelyä, asiantuntijatiedon kumoamista omilla henkilökohtaisilla havainnoilla (”Onhan ulkona nytkin lunta”) ja keskustelun ohjaamista henkilökohtaisuuksiin. 

Osa luontokadon kieltäjistä haluaa aidosti uskoa, että ongelmaa ei ole. Osa taas haluaa ohjata huomion pois siitä, mikä katoa aiheuttaa. 

Luontopaneelin tuloksista käyty keskustelu toi mieleeni niin sanotun muuttuvan perustason syndrooman. Se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että silmä tottuu. Luontokato tapahtuu niin vaivihkaa, että ihmisten on vaikea huomata sitä. Siksi hälytyskellot eivät soi ajoissa.  

Esimerkiksi käy hömötiaisen kohtalo. Lintu lasketaan nykyisin Suomessa erittäin uhanalaiseksi, koska yksilöiden määrä on vähentynyt rajusti. Hömötiaisia elää kuitenkin edelleen koko Suomessa, ja metsissä kulkija tapaa niitä säännöllisesti.  

”Hömötiaisen tapaa yhä jokaisella metsäretkellä”, Seppo Vuokko kirjoitti muutama vuosi sitten kolumnissaan Maaseudun tulevaisuudessa. Hän katsoi, että  hömötiaista ei pitäisi laskea uhanalaiseksi, vaan käsite tulisi varata lajeille, joita on selvästi vähemmän.  

Näin muuttuvan perustason syndrooma vaikuttaa: Tähän mennessä jokainen ihmissukupolvi on hävittänyt enemmän lajeja kuin edeltäjänsä. Silti jokainen sukupolvi pitää normaalina sitä todellisuutta, jossa se itse elää.
 

EI NYKYIHMINEN MUISTA, että uhanalaiset saimaannorppa ja järvilohi ovat olleet Suomessa tuiki tavallisia otuksia. Joskus on ollut myös aika, jolloin maailman kaikki kurkilajit olivat elinvoimaisia, eikä niiden ympärillä hyörinyt linnuiksi pukeutuneita ihmisiä opettamassa selviytymistaitoja.  

Muuttuvan perustason syndrooma ei hämärrä ainoastaan käsitystä siitä, mikä on normaalitila. Se hämärtää myös sen, mikä on ”paljon”. Onko useampi satatuhatta hömötiaista paljon? Riippuu siitä, mihin vertaa. 

Kun Seppo Vuokko kohtaa hömötiaisia metsässä, hänen havaintonsa on tosi: lintuja näyttää riittävän. 

Lintulaskenta-aineistot kertovat kuitenkin, että hömötiaisia on jäljellä enää puolet siitä mitä vain pari vuosikymmentä sitten. Muutos on ollut hälyttävän nopea. 

Uhanalaistuminen alkaa aina pienillä muutoksilla. Lajien yksilöiden määrä vähenee hitaasti. Ensin niitä alkaa huveta yhdestä paikasta, lopulta toisesta ja kolmannesta. Kun ensimmäinen tai toinen esiintymisalue tyhjenee kokonaan, harva on huolissaan. Onhan lajia jäljellä vielä muualla.  

Uhanalaisilla lajeilla on usein kytkös talouteen – Suomessa erityisesti metsätalouteen. Luontopaneelin mukaan Suomen suurin luontokadon aiheuttaja on metsätalous. Koska maassa on paljon metsää, on täällä myös paljon metsissä eläviä uhanalaisia lajeja. Niiden lisäksi metsätalous on vaikuttanut negatiivisesti myös soiden ja vesistöjen asukkaisiin. Tällaisten lajien suojelu on Suomessa hyvin poliittista, sillä se liittyy kannattavaan taloudelliseen toimintaan.  

Muuttuvan perustason syndrooma on keino olla näkemättä valinnan paikkoja.  

Hömötiainen etsii talvella ruokaa vanhoista havupuista, ja kesällä se haluaa kaivertaa pesänsä lahoon lehtipuupökelöön. Kumpiakin on nykyisissä talousmetsissä sille liian vähän. Kieltämällä hömötiaisen hätätilan voi kieltää myös sen, että aina ei ole mahdollista saada samasta metsästä sekä maksimaalista puuntuotantoa että monimuotoista lajistoa.
 

NAALIEN HÄTÄTILA ehti Suomessa edetä niin pitkälle, että Suomen uhanalaisin nisäkäs tarvitsee tekohengitystä vielä pitkään. Liian pieneksi huvenneen populaation pelastaminen on äärettömän epävarmaa puuhaa. 

Valtavasta suojelupanostuksesta ja yleisestä positiivisesta suhtautumisesta huolimatta edes naalin elinalueet eivät ole tulevaisuudessa turvassa. Ilmastonmuutos on nykyisin naalin pahin uhka, mutta lisäksi on muutakin. 

Lajin potentiaaliset pesimäpaikat sijaitsevat Suomessa suojelualueilla, mutta se ei takaa mitään. Esimerkiksi kaivosteollisuus yrittää tunkeutua suojelualueille monin paikoin Suomessa, myös Saamenmaalla. Enontekiön Hietakerolla on Akkerman Finland oy:n kaivosvarausilmoitus, jonka Tukes hyväksyi vuonna 2020. Alue on yksi harvoista Suomen erämaa-alueista, ja se on suojeltu myös Natura-alueena. Tämä ei ole kaivosvarausta estänyt. 

Jokainen yksittäinen populaatio tai elinalue, joka uhrataan luonnonvarojen käytön tai maankäyttöhankkeiden tieltä, on osa luontokatoa. Siksi jokaisen hankkeen kohdalla pitäisi kysyä, onko menetetty populaatio sopiva vai liian suuri hinta.  

Tämä ei koske ainoastaan Fennoskandian naalin tai Siperian lumikurjen kaltaisia, äärimmäisen harvinaisia lajeja. Se koskee myös tavallisia lajeja joiden nopea alamäki on vasta alkanut – kuten Suomen metsien hömötiaisia. 

Usein tehokkain tapa auttaa on jättää jotain tekemättä: jättää osa elinalueista tuhoamatta, antaa lajin olla rauhassa. Päätösten aika olisi kuitenkin jo kauan ennen kuin viimeiset yksilöt taistelevat olemassaolostaan.  

Varmin tapa kiihdyttää luontokatoa ja hävittää lisää monimuotoisuutta (niin lajeja, populaatioita, yksilöitä kuin geenejäkin) on kieltää koko ongelma. 

Fennoskandian naaleja olisi pitänyt auttaa jo 1900-luvun alussa. Sen sijaan esivanhempamme tekivät niistä hattuja. 

Saa nähdä, kuinka hömötiaiselle käy.