”Näyttötaakka on uhrin näkökulmasta kohtuuton.”

Alle puolet poliisin selvittämistä raiskauksista etenee oikeuteen asti, käy ilmi Long Playn sunnuntaina ilmestyvästä jutusta ”Sana sanaa vastaan”. Toimittaja Jeanette Björkqvist, mistä se johtuu?

Haasteena on näytön arviointi. Se on ihan ymmärrettävää. Raiskauksissa joudutaan usein puntaroimaan kertomusten uskottavuutta, muuta todistusaineistoa on vähän tai ei lainkaan. Valtionsyyttäjän linjauksen mukaisesti syyttäjät eivät lähde ajamaan syytettä, jolla ei ole läpimenon mahdollisuutta oikeudessa, vaikka uhrin kertomus olisikin uskottava. Nykytilanne on kuitenkin eriarvoistava, sillä asuinpaikka voi vaikuttaa siihen, miten tutkinta hoidetaan. Esimerkiksi Helsingissä eri viranomaiset ovat panostaneet seksuaalisen väkivallan uhrien tunnistamiseen, mikä on hienoa. On mietitty, miten uhri kohdataan, miten asiaa selvitetään, keneltä kysytään mitäkin ja millä tavalla. Mutta tilanne ei ole yhtä hyvä kaikkialla, ja se on todella ongelmallista. Avainroolissa tässä ovat tietenkin poliisi ja terveydenhuolto – heidän työnsä pohjalta syyttäjäkin toimii.

Miksi halusit tehdä jutun raiskauksista?

Raiskauksen uhrien näkökulmat ovat jääneet julkisessa keskustelussa mielestäni liian vähälle huomiolle. Uhrin asema on kiinnostanut minua pitkään. Se johtunee siitä, että olen seurannut vuosikausia Ruotsissa aiheesta käytyä keskustelua. Juttuani varten kävin läpi noin 150 käräjäoikeuden tuomiota ja haastattelin myös sellaisia naisia, joiden tapaukset eivät edenneet oikeuteen asti. Heidän kertomuksensa olivat jutun kannalta todella arvokkaita ja sain heiltä käyttööni myös kuulustelupöytäkirjoja ja syyttämättäjättämispäätöksiä, joita on harvemmin käsitelty julkisuudessa.

Mikä sinut yllätti juttua tehdessä?

Oli jonkinlainen yllätys, miten käräjäoikeudet lähtevät näitä tapahtumia arvioimaan.  Toisinaan esimerkiksi naisen kertomus siitä, että hän on ollut vahvassa humalassa riittää täyttämään laissa määritellyn avuttoman tilan kriteerin. Mutta joskus oikeus arvioi vastaavanlaisen kertomuksen pohjalta, ettei nainen ole ollut tarpeeksi humalassa eikä siis avuttomassa tilassa. Maaliskuussa julkaistussa Amnestyn raportissa todettiin, että uhrin oikeuksien toteutuminen näyttää olevan Suomessa sattumanvaraista. Näyttötaakka on uhrin näkökulmasta katsottuna usein kohtuuton.

Mitä asioita toivoisit nostettavan nykyistä vahvemmin esiin, kun julkisuudessa puhutaan raiskauksista?

Raiskaus on rikollisuuden lajina tyypillisesti piilorikollisuutta: suurin osa tapauksista ei tule edes poliisin tietoon. Uhritutkimusten perusteella on arvioitu, että Suomessa noin 350 000 naista joutuu elämänsä aikana kokemaan seksuaalista väkivaltaa. Olisi hyvä muistaa, että nämä rikokset eivät katso taustaa tai sosiaaliluokkaa – niitä tapahtuu kaikenlaisissa ympyröissä. Se tarkoittaa sitä, että uhriksi voi joutua kuka vaan, mutta myös sitä, että tekijä voi olla kuka hyvänsä.

Eduskunta saa tulevalla kaudella käsiteltäväksi Suostumus2018-kansalaisaloitteen. Siinä vaaditaan lain muuttamista siten, että raiskaus määriteltäisiin suostumuksen puutteen eikä pelkän väkivallan tai sen uhan perusteella. Kävit Long Playn juttua varten läpi uusien kansanedustajien vaalikonevastauksia, ja niiden pohjalta näyttää siltä, että uusi eduskunta kannattaa selvin numeroin suostumuspykälän lisäämistä lakiin. Toisaalta moni kansanedustaja katsoi, että suostumusta olisi vaikea todistaa oikeudessa. ”Tekisikö esimerkiksi aviopari kirjallisia sopimuksia lauantaiseksistä, todistajien läsnäollessa?” kysyi perussuomalaisten Tom Packalén. Mitä mieltä itse olet suostumuspykälästä?

Suostumuksesta puhuttaessa kuulee usein tuon tapaista hassuttelua, että kuka muka tekee kirjallisen kontrahdin seksistä. Tässä jutussa kuvatut tapaukset ja tutkimusnäyttö näyttävät kuitenkin varsin selvästi, miksi nykytilanne on kestämätön. Naisen passiivisuutta joudutaan käytännössä pitämään merkkinä siitä, että raiskausta ei tapahtunut. Tilanne voi olla arkijärjellä tarkastellen aivan selvä raiskaus, ja uhri on toiminut vaaraan joutuneelle nisäkkäälle täysin luontaisella tavalla, mutta syytettä ei voida nostaa. Tästä herää tietenkin myös kysymys siitä, miten ylipäänsä arvioimme seksuaalista kanssakäymistä. Itse näkisin, että jos nainen (tai mies) makaa aktin aikana täysin passiivisena tai puolitajuttomana, niin kyseessä ei ole molemminpuolinen teko. Tämä on keskustelu, jota pitäisi käydä myös poikien ja miesten kanssa.