Mitä ilmastotavoitteissa epäonnistuminen maksaa?

Suomi ei ole yltämässä ilmastotavoitteisiin, joihin se on EU:ssa sitoutunut. Long Play selvitti, mitä vaihtoehtoja Suomella on ja mitä ne maksavat.

Suomen metsien hiilinielu on heikentynyt kymmenen vuoden ajan. Se on muodostumassa ongelmaksi, sillä EU:n jäsenmaat ovat sitoutuneet huolehtimaan siitä, että maankäyttösektorin – metsien, peltojen ja muiden maiden – hiilinielu ei heikkene. Asiasta päätettiin EU:n hiilinieluasetuksessa, jonka ensimmäinen viisivuotiskausi loppuu vuoden 2025 lopussa. (Tavoite perustuu monimutkaiseen laskentaan, jossa esimerkiksi metsänielujen kehitystä verrataan siihen, miten Suomen metsiä käsiteltiin vuosina 2000–2009.)

Perinteisesti maankäyttösektori on Suomessa ollut verrattain suuri hiilinielu; se on sitonut hiiltä ilmakehästä paljon enemmän kuin se on sitä vapauttanut. Nielun heikkeneminen johtuu siitä, että hakkuumäärät ovat olleet korkeita ja metsien kasvu on hidastunut. Iso osa metsistä on ohittanut nopeimman kasvuvaiheensa ja toisaalta myös kuivat kesät ovat rokottaneet kasvua.

Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan vuosina 2021–2025 Suomi jää nielutavoitteestaan 10-40 miljoonaa hiilidioksiditonnia. 

Samaan tilanteeseen ovat joutumassa Suomen lisäksi useat muutkin maat, kuten Ranska, Tshekki ja Portugali.

Tilanne pitää jotenkin korjata. Long Play selvitti, mitä vaihtoehtoja Suomella on ja mitä ne maksavat.

1. Suomi vahvistaa hiilinieluja. 

Ilmastopaneeli on ehdottanut nielujen vahvistamiseksi keinoja, jotka voitaisiin ottaa heti käyttöön. Tällaisia ovat esimerkiksi hakkuukiertojen pidentäminen metsissä ja ilmastokestävämmät viljelytavat turvepelloilla. Merkittävin yksittäinen keino olisi hakkuumäärien vähentäminen.

Tulevaisuudessa Suomi tarvitsee nykyistä reilusti suurempia hiilinieluja kahdesta syystä: EU:n nielutavoitteet kiristyvät vuodelle 2030, ja lisäksi Suomen tulisi yltää omaan hiilineutraaliustavoitteeseensa vuonna 2035.

Nielujen vahvistaminen on kustannustehokasta ilmastopolitiikkaa. Maankäytössä ilmastotoimet ovat usein halvempia kuin esimerkiksi teollisuudessa tai liikenteessä. Esimerkiksi turvepeltojen päästöjen vähentäminen maksaisi Ilmastopaneelin mukaan vain 20–30 euroa hiilidioksiditonnilta. Teollisuudessa päästövähennysten hintaa heijasteleva päästöoikeuden hinta on tänä vuonna liikkunut 70 euron hujakoilla, ja liikenteessä päästövähennykset maksavat helposti satoja euroja hiilidioksiditonnilta.

Vaikka Suomi vahvistaisi hiilinieluja, se tuskin yltää ensi vuoden loppuun mennessä EU:n tavoitteeseen. Toimeen olisi pitänyt ryhtyä aikaisemmin. Marinin hallitus kyllä laati maankäyttösektorille ilmastosuunnitelman, mutta toimien mittakaava oli vielä melko pieni (nielua oli tarkoitus vahvistaa 2035 mennessä kolmen miljoonan hiilidioksiditonnin verran), ja toimeenpano on sakannut muun muassa rahoituksen puutteen takia. Orpon hallitus on perunut Marinin hallituksen päätöksiä esimerkiksi lakkauttamalla kosteikkoviljelyn tuen.

2. Suomi ostaa muilta EU-mailta nieluyksiköitä.

Jos Suomi ei yllä EU:n nieluvelvoitteeseensa, se voi kattaa vajetta ostamalla muilta EU-jäsenmailta vastaavan määrän nieluyksiköitä. Se on epävarma tie.

Ensinnäkin nieluyksiköiden saatavuus on kysymysmerkki. Yksiköitä voivat myydä vain sellaiset maat, jotka ovat ylittäneet oman nieluvelvoitteensa. Kuitenkin vasta vuonna 2027 saadaan lopullisesti laskettua, miten paljon yli- tai alijäämää eri valtioille on kertynyt, ja vasta silloin tiedetään, miten paljon nieluyksiköitä on myynnissä. (Tällä hetkellä näyttää siltä, että markkinoilla tulee olemaan sekä ostajia että myyjiä.)

Toinen kysymysmerkki liittyy rahaan. Arviot nieluyksiköiden hinnasta ovat vielä hyvin laveita. Jos EU-maat kokonaisuutena ylittäisivät maankäyttösektorin kauden 2021–2025 nieluvelvoitteensa, nieluyksiköitä voisi tulla tarjolle enemmän kuin niille on kysyntää, ja silloin niiden hinta voisi jäädä alhaiseksi. Ja päinvastoin: jos nieluvelvotteisiin ei ylletä, tulee paljon kilpailua ja hinnat nousevat. Talouspolitiikan arviointineuvoston raportissa nieluyksiköiden hinta-arvioksi on esitetty 10–100 euroa hiilidioksiditonnilta. Samaa hintahaarukkaa käytti raportissaan myös maa- ja metsätalousministeriön asettama selvitysryhmä. 

Jos nieluyksikön hinta olisi kymmenen euroa ja Suomen nieluvaje Luonnonvarakeskuksen laskelmien alapäästä (kymmenen miljoonaa hiilidioksiditonnia), nieluyksiköiden ostaminen maksaisi Suomelle sata miljoonaa euroa. Mutta jos yksi nieluyksikkö maksaisikin sata euroa ja Suomen nieluvaje olisi arvion yläpäästä (40 miljoonaa hiilidioksiditonnia), hintalappu nousisi jo neljään miljardiin euroon. 

Parhaassa tapauksessa nieluyksiköiden ostaminen voisi siis tulla jonkin verran halvemmaksi kuin ilmastotoimien tekeminen maankäyttösektorilla. Toisaalta se voisi tulla myös hyvin paljon kalliimmaksi. Kansantalouden näkökulmasta nieluyksiköiden ostaminen ulkomailta on joka tapauksessa huono vaihtoehto. Maksoipa Suomi nieluyksiköistä mitä hyvänsä, kaikki raha menee ulkomaille. 

3. Suomi tekee ylimääräisiä päästövähennyksiä liikenteessä.

Jos Suomi ei yllä hiilinielutavoitteeseensa, on olemassa kiertotie. Hiilinielujen vajetta voidaan korvata tekemällä ylimääräisiä päästövähennyksiä ”taakanjakosektorilla”. Taakanjakosektori on EU-jargonia ja tarkoittaa liikennettä, rakennusten erillislämmitystä ja tiettyjä maatalouden päästöjä. Niille on EU:ssa oma päästövähennystavoitteensa. Suomen pitäisi siis tehdä näillä aloilla ylimääräisiä päästövähennyksiä ensi vuoden loppuun mennessä. Sekään ei ole helppo tie.

Suuren nieluvajeen kattaminen taakanjakosektorin lisätoimilla on ”käytännössä mahdotonta”, todetaan tuoreimmassa Ilmastovuosikertomuksessa. Vaikeus johtuu siitä, että taakanjakosektorin päästöjen vähentäminen edellyttää kajoamista bensan hintaan. Se ei kansaa miellytä, ja poliitikot tietävät sen. Orpon hallitus on perunut bensan hintaan vaikuttavia ilmastotoimia, joista Marinin hallitus oli jo ehtinyt päättää.

Liikenteen ilmastotoimet ovat myös kalliita. Maa- ja metsätalousministeriön asettama selvitystyöryhmä on arvioinut, että ylimääräiset päästövähennykset liikenteessä voisivat tulla Suomelle kalliimmaksi kuin nieluyksiköiden ostaminen muilta EU-mailta. (Tosin lisää päästövähennyksiäkin on jossain vaiheessa tehtävä; Ilmastopaneelin mukaan Suomella on vaikeuksia yltää vuoden 2030 päästövähennystavoitteeseen taakanjakosektorilla, koska Orpon hallitus on heikentänyt keskeisiä liikenteen ilmastotoimia.)

4. Suomi ostaa muilta EU-mailta päästöyksiköitä.

On olemassa vielä yksi takaportti. Jos hiilinielujen alijäämä siirretään taakanjakosektorille – eli kiristetään päästövähennytavoitetta liikenteessä – voi käydä niin, että Suomen taakanjakosektori ei pääse päästövähennystavoitteeseensa. Silloin Suomi voi kattaa tuota vajetta ostamalla vastaavan määrän päästöyksiköitä muilta EU-jäsenmailta. Päästöyksiköt ovat kuin nieluyksiköitä; niitä voivat myydä maat, jotka ovat ylittäneet oman päästövähennystavoitteensa. 

Päästöyksiköihin liittyy samoja epävarmuuksia kuin nieluyksiköihin. Vielä ei tiedetä, onko niitä saatavilla ja mitä ne maksavat. Päästöyksiköt tulevat todennäköisesti olemaan huomattavasti kalliimpia kuin nieluyksiköt. Valtionvarainministeriö on käyttänyt laskelmissaan yhdelle päästöyksikölle 30–300 euron hintahaaarukkaa. Jos Suomen arvioitu hiilinieluvaje siirtyisi täysimittaisena taakanjakosektorille ja se katettaisiin ostamalla päästöyksiköitä, lasku voisi siis olla mitä tahansa 30 miljoonan euron ja 12 miljardin euron väliltä.

5. Suomi joutuu rikkomusmenettelyyn. 

Jos Suomi ei osta tarpeeksi päästöyksiköitä yltääkseen ensi vuoden loppuun mennessä taakanjakosektorin tavoitteeseensa, EU käyttää keppiä: vaje siirtyy seuraavan asetuskauden tavoitteisiin kahdeksan prosentin korolla. Ja jos Suomi ei vielä seuraavallakaan kaudella yllä tavoitteeseen, EU-komissio voi käynnistää rikkomusmenettelyn Suomea vastaan ja viedä asian EU-tuomioistuimeen. 

Rikkomusmenettely on villi kortti, sillä komissio ei kerro sen yksityiskohdista etukäteen. Voi olla, että komissio harkitsisi Suomelle merkittäviä taloudellisia seurauksia. Toisaalta voi myös olla, että se olisi komissiolle poliittisesti riskialtista ja seuraamukset olisivat lähinnä symboliset.

Mitä Suomi tekee?

Long Play kysyi maa- ja metsätalousministeriön johtavalta asiantuntijalta Lotta Heikkoselta, mitä Suomi aikoo tehdä, jos se epäonnistuu täyttämään nieluvelvoitteensa.

Heikkonen sanoo, että ensinnäkin on syytä olettaa, että kasvihuonekaasujen laskentamenetelmiin on tulossa vielä lisää muutoksia. (Laskentamenetelmiä on jo päivitetty, ja sen myötä esimerkiksi ojitetuista turvemaametsistä on tullut aiempaa suurempi päästölähde.) Muutosten myötä myös Suomen nieluvelvoite päivittyy, ja se voi vaikuttaa alijäämän suuruuteen.

Suomi päivittää parhaillaan energia- ja ilmastostrategiaa. Hallitus alkaa tehdä siihen liittyviä päätöksiä kevättalvella.

”Siinä yhteydessä tarkastellaan kaikkien sektoreiden ilmastotoimia”, Heikkonen kertoo.

Maa- ja metsätalousministeriön asettaman selvitysryhmän mukaan hiilinielukaupankäynnin taloudellisia riskejä voisi hillitä tekemällä mahdollisten myyjämaiden kanssa hyvissä ajoin esisopimuksia. Tällä hetkellä Suomi ei kuitenkaan käy virallisia keskusteluja nieluyksiköiden kaupasta minkään valtion kanssa. Heikkosen mukaan Suomi seuraa muiden EU-maiden tilannetta ja sitä, miten yli- ja alijäämät kehittyvät.

”Meillä ei ole signaalia poliittiselta tasolta vielä saatu, että lähdettäisiin ostamaan yksiköitä.”

Heikkonen sanoo, että viimeisimmän arvion mukaan esimerkiksi Saksassa, Romaniassa ja Espanjassa voisi olla syntymässä nieluylijäämää. Toisaalta Saksassa metsien kasvu on hiipunut, ja Heikkosen espanjalaiset kollegat puhuvat kuivuudesta ja metsäpaloista. Näidenkin maiden ylijäämät voivat siis vielä sulaa myöhemmissä laskelmissa.

Miten suuri on riski siitä, että ostot eivät onnistukaan ja nieluvaje siirtyy taakanjakosektorille katettavaksi?

”Se on ihan validi riski. Onko se fifty-sixty vai onko se jotain muuta, niin tosi vaikea tietää, koska tilanne elää niiden lukujen valossa. Hirveän vaikea sanoa.”

Heikkonen kertoo, että Suomi myös käy EU-komission kanssa keskusteluja siitä, miten voitaisiin ottaa huomioon Ukrainan sodan vaikutus puun tuontiin Venäjältä. Suomen nykyinen nieluvelvoite perustuu vuosien 2000–2009 tietoihin ja sen aikaisiin oletuksiin siitä, miten puumarkkinat tulisivat kehittymään. Nuo odotukset eivät toteutuneet. Puun tuonti Venäjältä väheni yli kymmenen vuoden ajan ja loppui kokonaan Venäjän hyökättyä täysimittaisesti Ukrainaan. Osittain tämän seurauksena hakkuut ovat Suomessa lisääntyneet. 

Suomi siis vetoaa Venäjän tuonnin loppumiseen ja toivoo näin saavansa jonkinlaista helpotusta nieluvelvoitteeseen.
 

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.