Metsäuutinen on aina ilmastouutinen

Metsäalan edunvalvonta syyttää mediaa puolueellisuudesta. Se vie huomion kiusallisista vastuukysymyksistä, kirjoittaa toimittaja Karoliina Paananen.

HELMIKUUSSA uutisissa kerrottiin selvityksestä, joka koski metsäjournalismin ongelmakohtia. Keskeinen havainto oli, että metsistä kerrotaan mediassa ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin kautta, ja että ääneen pääsevät usein vihreät. Selvityksen oli laatinut eläkkeellä oleva yhteiskuntatieteiden tohtori Juhani Wiio, ja sen oli rahoittanut metsäalan etua ajava Metsämiesten säätiö. Wiion viesti oli, että asetelma oli vinoutunut. Metsätalouden näkökulma ei hänen mielestään kuulu jutuissa riittävästi.

On totta, että toimittajat uutisoivat metsistä eri sävyyn kuin ennen. Metsäteollisuudella oli yhteiskunnallisessa keskustelussa vuosikymmeniä selvä erityisasema ja sitä käsiteltiin myötäsukaisesti. Ala toi valtion kassaan verotuloja ja tarjosi paljon työpaikkoja. Uutisissa huomio oli lähinnä talous- ja elinkeinopolitiikan kysymyksissä, ja yritykset joutuivat harvemmin perustelemaan sitä, miksi metsänhoito nojaa voiton maksimointiin luonnon monimuotoisuuden kustannuksella.

Ajat ovat muuttuneet. Nyt metsäaiheilla on toimittajien keskuudessa suorastaan tulenarka maine. Metsänomistajien etujärjestöjen, metsäalan ja sen kannattajien palaute on usein hyvin kipakkaa. 

Tällä hetkellä metsiin kohdistuu ennennäkemättömän suuria muutospaineita. Esimerkiksi Suomen vuoden 2035 hiilineutraaliustavoite nojaa käytännössä metsien rooliin hiilinieluna. 

Kun aiheesta uutisoidaan mediassa, toimittajat saavat usein syytöksiä yksityisten metsänomistajien syyllistämisestä. 

Yksityishenkilöt omistavat noin 60 prosenttia Suomen metsistä, ja suuri osa heistä haluaa hakata metsiään. Pellervon taloustutkimuksen mukaan peräti 80 prosenttia teollisuuden puusta on peräisin yksityisten ihmisten omistamista metsistä. Kun mediat kirjoittavat hiilinielujen romahtamisesta ja luontokadon kiihtymisestä Suomen metsissä, jutut koskettavat vääjäämättä suurta määrää metsänomistajia. 

Metsämiesten säätiön sivuilla Wiio kritisoi mediaa yksipuolisesta uutisoinnista: ”Metsistä ja metsänomistajista on tehty ilmastomuutoksen syyllinen, kun jokaista ilmastouutisointia kuvataan avohakkuilla tai metsäkoneen jäljillä eikä kivihiilivuorella.”

MONIEN toimittajien tavoin ajattelen, että uutisoinnissa pitää kuulua niiden ihmisten ääni, joita käsiteltävät aihepiirit koskevat. En kuitenkaan usko, että edunvalvojien viestinnän motiivi on hakea huomiota metsänomistajille. Ulostulojen pyrkimys on kehystää mediasta ilmastopolitiikan osapuoli, joka vastustaa hakkuita ideologisista syistä. Samaa tekee myös Metsämiesten säätiö. 

Reilu viikko Wiion selvityksen julkistamisesta säätiön sivuille ilmestyi sanomalehti Kalevan päätoimittajan Antti Kokkosen haastattelu, jossa hän jatkoi aiheesta, mutta sanankäänteet olivat vain kovemmat. Kokkonen vihjaili esimerkiksi, että toimittajat päättävät jutun agendan etukäteen ja etsivät juttuihinsa asiantuntijoita vahvistamaan valittuja näkökulmia.

Tällaiset puheet ovat esittäjälleen käteviä. Kun toimittajien ja tutkijoiden integriteetti asetetaan kyseenalaiseksi, huomio kääntyy pois ongelmista, joiden ratkominen vaatisi edunvalvojilta näkökulman muutosta. 

Yksi ajankohtainen kysymys on muun muassa se, kuinka metsien ja etenkin talousmetsien resilienssi kestää lähitulevaisuudessa, kun ilmastonmuutoksen myötä luonnossa leviää aiempaa enemmän tuholaisia. Esimerkiksi laajojen metsätuhojen aiheuttajana tunnettu kirjanpainaja viihtyy juuri sellaisissa vähälajisissa kuusimetsissä, joita Suomeen on istutettu paljon. (Aiheesta voi lukea lisää tästä Long Playn jutusta.) Kirjanpainaja tuhoaa yhä enemmän ja enemmän myytäväksi kasvatettuja puita, ja yksityisille metsänomistajille menetykset ovat pahimmillaan valtavia. Asiantuntijat ovat varoittaneet jo pitkään yksipuolisen metsänhoidon riskeistä, mutta heitä ei ole kuunneltu.

Tuholaisongelmat ovat vain yksi esimerkki monista seurauksista, joita vanhoihin metodeihin ripustautuminen aiheuttaa. Keskustelu siitä, miksi ekologia ja riskianalyysit on ohitettu metsätaloudessa niin pitkään, olisi tärkeää käydä. 

Edunvalvojien viestinnässä ydinongelmat kuitenkin edelleen vaietaan, mikä heijastuu myös metsänomistajien toimintaan. Esimerkiksi Etelä-Suomen uusista taimikoista selvä enemmistö on edelleen kuusimetsää.

EDUNVALVONTAORGANISAATIOILLA on oikeus esittää median toiminnasta kovaakin kritiikkiä. Se, että jutuissa puhutaan viimeinkin ilmastonmuutoksesta tai luontokadosta, ei kuitenkaan ole kritiikin aihe, vaan merkki siitä, että journalismissa on otettu askel oikeaan suuntaan. Kun jossain puhkeaa kriisi, medialla on velvollisuus olla hereillä, oli kyse sitten pandemioista tai sodista. 

Ilmastokriisi vaikuttaa paitsi talouteen, myös ihmisten terveyteen ja henkeen. Ennen uutisissa voitiin käsitellä metsiä pelkkänä vientivalttina, mutta niiden aikojen kuuluukin jäädä historiaan. 

Jos metsäjournalismista haluaa käydä kriittistä keskustelua, aiheita kyllä on. Merkittävä ongelma on esimerkiksi se, että jutuissa keskitytään edelleen lähinnä ongelmien toteamiseen ja raportoimiseen sen sijaan, että kysyttäisiin vastuun perään. Ajankohtainen esimerkki: Luonnonvarakeskus julkaisi äskettäin arvion maankäyttösektorin, elimaa- ja metsätalousmaiden käytöstä syntyvistä päästöistä. Arvion mukaan maankäyttösektori näyttäisi pysyvän merkittävänä päästölähteenä vielä vuonna 2035. Asia nousi uutiseksi, mutta kukaan ei selvittänyt, mitä siitä seuraa. 

Se, ettei päästöjä saada kuriin, tarkoittaa sitä, että metsien hiilinielujen rooli ilmastopolitiikassa korostuu entisestään. Hakkuumäärät ovat kuitenkin niin suuria, etteivät nielut tule yksinkertaisesti riittämään.

Tilanne on kestämätön, ja toimitusten olisi tärkeää selvittää, miten päättäjät ja alan suuret yritykset ristiriidan ratkaisevat. Tällaista keskustelua ei julkisuudessa kuitenkaan käydä. Sitä voi pitää journalismin epäonnistumisena.