Hetki hetkeltä -uutisointi tekee tartunnasta katastrofielokuvan

Ei syytä paniikkiin! Niin mediassa nyt toistellaan koronaviruksen suhteen. Mutta sitä on joskus vaikea uskoa, kun samanaikaisesti asialle omistetaan aukeama toisensa jälkeen, päivästä toiseen. Pieni ääni mielen perällä kysyy: Jos asia ei ole niin vakava eikä pelkoon syytä, miksi siitä sitten uutisoidaan näin?

Olen perehtynyt näihin juttuihin varsin hyvin. Olen nimittäin malliesimerkki koronavirusjournalismin kohderyhmästä. Minulta löytyy perussairauksia, jotka nostavat riskiä. Lisäksi olen taipuvainen huolehtimiseen ja pakkoneuroottisuuteen, joten mikä tahansa mahdollisuus ennakoida ja tarkkailla maailmaa on aivoilleni aina yhtä tervetullut.

Kuten sanottu, olen kohderyhmää. Mutta koska olen sitä, olen miettinyt paljon uutisoinnin vaikutuksia. Imen kyllä itseeni kaiken tiedon, mitä annetaan. Mutta se, mitä ihminen haluaa, ei aina ole hyväksi hänelle itselleen saati muille. Onko minulle todella hyötyä siitä, että luen joka päivä aukeamakaupalla yhden taudin etenemisestä?

Toimituksissa tämänkaltaiseen kritiikkiin vastataan, että ihmisiä kiinnostaa ja heillä on oikeus tietää. Mitä pahaa on tiedossa? Toki niinkin. Mutta ajattelen, että hyvin paljon riippuu siitä, millä tavoin ja millä volyymilla se tieto jaellaan.

Olen tunnistanut omassa hermoilussani yhden selvän pelonaiheuttajan. Se on asian hetki hetkeltä -seuranta. Kun tähän lisätään vaikkapa  tiedotustilaisuuden kuvaaminen livenä, alkaa jännittää oikeasti. Eihän nyt hyvänen aika tiedotustilaisuuksia yleensä liveraportoida ja kuvata? Eikö se ole merkki poikkeustilasta?

Päivittyvä seuranta luo mielikuvan kehittyvästä draamasta, jossa on käänteitä ja jokin tuloillaan oleva kliimaksi. Ja tämä puolestaan on oikein tuttua vaikkapa katastrofielokuvista.

Nyt raitiovaunussa yskähtävä kanssakulkija alkaakin äkkiä vaikuttaa siltä pahaenteiseltä ”ensimmäiseltä yskähtäjältä” elokuvassa, jonka alussa on vielä pystyssä toimiva yhteiskunta ja lopussa enää yksi amerikkalainen ydinperhe koirineen. Sitä voi vain toivoa, ettei ole yksi tarinan sivuhenkilöistä.

Vitsailen. Mutta olen myös tosissani: epidemian rakentuminen jännitysnäytelmäksi ei ole harmitonta. Siitä voi seurata, että ihmiset tyhjentävät kauppoja ja palvelut ruuhkautuvat.

Puhumattakaan ihmisryhmien välisestä kyräilystä. Jotkut ihmiset välttelevät nyt kiinalaisissa ravintoloissa syömistä, aivan kuin koko Kiinan kansa olisi satumaisesti sairastunut ihan vain syntyperänsä ansiosta. Kuulin lapsesta, jota oli kiusattu koulussa koronaviruksesta koska hän on aasialaistaustainen.

Uuden tiedon tuuttaaminen tunti tunnilta antoi myös mielikuvan, että on jokin tietty piste, jossa tilanne keikahtaa. Keskiössä oli viruksen pysäyttäminen.

Se taas tuntui minusta pelottavalta, koska se vaikutti niin mahdottomalta. Taudin oireet ovat samat kuin kausi-influenssassa. Lisäksi iso osa taudin kantajista on oireettomia tai hyvin lievästi oireilevia. Mistä ihmeestä minä tietäisin, olenko joutunut kontaktiin sellaisen ihmisen kanssa?

Tuntui oudolta seurata päivittyviä tartuntatietoja, kun samalla vaikutti aika epätodennäköiseltä, että tämä olisi asia, jota voi kovin järkevästi siihen tapaan seurata.

The Atlantic rauhoitti mieleni. Se nimittäin julkaisi jutun, jonka otsikko kuului ”You’re Likely To Get the Coronavirus”, eli todennäköisesti saat koronaviruksen.

Juttu vahvisti pelkoni: koska valtaosa tartunnoista on lieviä tai oireettomia, taudin eristäminen on aika epätodennäköistä. Esimerkiksi lintuinfluenssa oli ihan erilainen operaatio, koska tartunnansaaneet olivat todella sairaita ja heidät havaittiin nopeasti. Harvardin epidemiologian professori Marc Lipsitch sanoo The Atlanticin haastattelussa, että koronavirusepidemiaa tuskin voidaan pysäyttää. Hän arvioi, että vuoden sisällä noin 40–70 prosenttia maapallon ihmisistä saa tartunnan.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että heidän käy hullusti. Osa ei edes tiedä olevansa kipeitä, osalla oireet ovat vähäiset. Ratkaisu on silloin taudin ehkäisy ja hoito.

Toimittaja James Hamblin kirjoittaa: ”Tietyt rajoitustoimet ovat tarpeen, mutta laajamittainen matkustuskielto, kaupunkien sulkeminen ja resurssien hamstraaminen eivät ole realistisia ratkaisuja vuosia kestävään epidemiaan.”

Huomasin erikoisen jutun The Atlanticia lukiessani: kun ajatusten aikajana ei ollutkaan ”hetki hetkeltä” vaan ”seuraavat kaksi vuotta”, kierrokset laskivat heti. Ei kukaan jaksa kahta vuotta istua eristyksissä ja hamstrata käsidesiä ja säilykkeitä.

Yhteiskunnan tasolla se tarkoittaa varautumista ja ennaltaehkäisyä. Yksilön kannalta se tarkoittaa samaa. Pitää pestä käsiä, olla pärskimättä toisia päin, pysyä kotona jos sairastuu. Ja lopettaa naaman räplääminen.

Tuo neljäs on muuten yllättävän vaikea pala. Olen tässä uutisia lukiessani huomannut, että räplään naamaani tauotta.

Mutta kun yritän tsempata tämän asian kanssa, tapahtuu jotakin hyödyllistä: koen tekeväni sen muita ihmisiä varten, ja itse asiassa se tuntuu aika hyvältä. Ääritaudeissa ja äärisäissä on sellainen ominaisuus, että ne voivat luoda yhteisyyden tunnetta.

Sen sijaan, että selviämme nyt säilykepurkkien ja käsidesin voimin seuraavaan päivään, voisimme ajatella, että ihmiskunnalla on edessä vuosia, joiden aikana pitäisi ajatella kollektiivisesti kaikkien hyvinvointia.

Itse asiassa sille olisi muutenkin tilausta.

Juttua on korjattu 2.3. 2020 klo 9.00. Toisin kuin jutussa aiemmin virheellisesti väitettiin, Marc Lipsitch ei ole epistemologian vaan epidemiologian professori.