Hallitus sanoo tekevänsä uutta, mutta toistaa vanhaa

Juha Sipilän hallituksen ohjelman keskeisin teonsana on uudistaminen. Se mainitaan 85 kertaa (ja Anu Vehviläinen on paitsi kunta- myös uudistusministeri). Mutta vaikka hallitus antaa ymmärtää olevansa erilainen kuin aiemmat hallitukset, sen politiikan perussuunnassa ei ole mitään uutta. (Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa uudistamisesta muuten puhuttiin yli 150 kertaa.)

Kun lukee hallitusohjelman rinnalla Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjaa Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton (2013) havahtuu siihen, miten perinteisiä uusina esitetyt visiot valtion ketteryydestä ovat. Sipilän hallitus jatkaa olennaisin osin edellisten hallitusten viitoittamalla tiellä: se purkaa ja pienentää valtiota, ja muokkaa sitä yritykseksi. Samasta oli kyse jo Harri Holkerin hallitusohjelman vuonna 1987 visioimassa julkisen sektorin uudistamisessa ja 1990-luvulla vakiintuneessa kehityksessä, jossa valtion ohjaus on jatkuvasti vähentynyt ja kuntien toimintavapaus kasvanut.
Vuoden 1993 valtionosuusuudistus tarkoitti kustannussidonnaisista, korvamerkityistä valtionosuuksista luopumista, minkä seurauksena kunnat ottivat itse vastuun palveluistaan. Kun kunnat hakivat suuntaa olemassaololleen ja toiminnalleen, konsulteilla oli tarjota ratkaisumalli: jatkuva muutos, Kuusela ja Ylönen kirjoittavat. Viime vuosikymmeniä onkin hallinnut ajatus, että hallintokulttuurin syvällisistä myllerryksistä huolimatta tarvitsemme jatkuvasti ”vallankumouksellisia muutoksia”.
Jatkuvan muutoksen tarve on kansainvälistä konsulttikieltä ja avainkäsite uusia hallintomalleja markkinoiville tahoille, kuten Sitralle (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto).
Suomen tapauksessa ”uusia vallankumouksellisia” ovat olleet myös patruunakerholaiset eli ministeriöiden kansliapäälliköiden ja virastojen päälliköiden muodostaman verkoston jäsenet. Heidän lausunnoistaan ja Sitran raporteista on luettavissa kaikki Sipilän hallituksen keskeiset ideat: hallinnon siilomaisuuden ongelma, ministeriöiden lakkauttaminen ja ”strategisen ketteryyden” korostaminen. Konsulttidemokratia näyttää, miten Sitra OECD:n sivustatuella tuotti mallin valtionhallinnon konserniohjaukseksi.

Uudistamisinto, sääntelyn purkaminen, insinöörijärki ja yritysjohtajakokemus palautuvat Sitran yritysretoriikkaan. Hallituksen puhe strategisesta johtamisesta puolestaan nojaa kahteen edellisten hallitusten tekemään hallinnolliseen uudistukseen, jotka tapahtuivat kuin huomaamatta.
Jyrki Kataisen hallitus antoi keväällä 2014 asetuksen julkisen talouden suunnitelmasta (JTS). Se asemoi valtiovarainministeriön valtiokonsernin johtoon, teki siitä politiikan alaa määrittävän ”tilannekuvan” auktoriteetin ja asetti Valtiontalouden tarkastusviraston valvomaan suunnitelman toteutumista. Samalla se määritteli politiikan alan uudelleen.
Kuten professori Matti Wiberg (HS 2.4.2015) on todennut, JTS on poliittisesti paljon merkityksellisempi kuin yksikään puolueohjelma, koska se ”rajoittaa ja suuntaa kaikkea julkispolitiikkaa koko vaalikauden ajan”.
Siitä ei kuitenkaan käyty julkista keskustelua, kuten ei käyty myöskään Henna Virkkusen käynnistämästä ja tammikuussa 2015 suosituksensa esittäneestä Valtion ohjausjärjestelmän kehittämishankkeestakaan (OHRA).
Näissä kahdessa toisiinsa liittyvässä uudistuksessa on kyse vallankumouksista: suurista valtaa, demokratiaa ja politiikan alaa määrittävistä linjauksista – siitä, kuka päättää, koska ja mistä.

Näiden mullistusten jäljet näkyivät Sipilän hallitustunnustelijana eduskuntaryhmille esittämissä kysymyksissä selvästi.
Kaksi kysymyksistä peräänkuulutti ryhmien uskollisuutta JTS:n ja OHRA-hankkeen periaatteille: ”Yhdyttekö valtiovarainministeriön 19.3.2015 esittämään tilannekuvaan Suomen taloudellisesta tilasta ja valtiovarainministeriön esittämästä sopeutustarpeesta?” ja ”Oletteko sitoutuneita strategiseen hallitusohjelmaan ja sen edellyttämään hallitustyöskentelyn uudistamiseen?”
Tilannekuva ja strateginen johtaminen eivät ole uutta poliittista sanastoa, vaan konsulttien myymää konsernikieltä, jonka virkamiehet ovat omaksuneet. Näitä hankkeita olivat toteuttamassa Kataisen ja Stubbin hallitusten kuusi puoluetta: kokoomus, sosialidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto, ruotsalainen kansanpuolue ja kristillisdemokraatit. Saamattomaksi moititut hallitukset saivatkin isot uudistukset aikaan. Sitä ei vain huomattu. Politiikan tilan kapeneminen ei kiinnostanut sen enempää nykyisiä kuin entisiä hallituspuolueita. Media vaikeni, ja keskittyi seuraamaan sille tarjoiltuja päivänpolitiikan kysymyksiä.

Poliitikkojen naiiviuden ja median sokeuden myötävaikutuksella suomalainen poliittinen keskustelu on taas vanhassa tutussa nollapisteessä: hallitus esittää politiikkaansa ainoana vaihtoehtona. Liki 30 vuoden hallinnollisten uudistusten ja valtiovarainministeriön vallan kasvun tuloksena hallitus on entistä selkeämmin Suomi-konsernin johdossa.
Politiikan tila on vastaavasti kutistunut. Norminpurku, sitraistuminen ja edellisten hallitusten uudistukset varmistavat, että valtaa on siirretty entistä enemmän poliittisesta päätöksenteosta valtionvarainministeriön virkamiehille.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuuluu. Kauppisen juttu ilmestyy sunnuntaina 4.10. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä:

Kun hallitus purkaa normeja, se purkaa oikeasti palveluita
Hallitusta ajaa tieto, paitsi silloin kun sitä ajaa ideologia
Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?
Hallitus luuli, että maahanmuutosta voi puhua numeroilla. Se erehtyi.