”Armoa ja rakkautta julistavassa kirkossa väärinkäytökset tuntuvat erityisen irvokkailta”

Suomen ortodoksisessa kirkossa on viime vuosikymmenen aikana ollut lukuisia työsuhderiitoja ja talousepäselvyyksiä, joista osa on päätynyt oikeuteen asti. Toimittaja Outi Salovaara perehtyi eri tapauksiin asiakirjalähteistä ja haastattelemalla kymmeniä ihmisiä. Samalla selvisi, että arkkipiispa Leon johtamassa Karjalan kielen seurassa ei ole kaikki kunnossa. Long Playn juttu ”Monia armorikkaita vuosia” ilmestyy 24. toukokuuta.

Outi, mistä idea juttuusi tuli?

”Olen vuosien varrella tehnyt muutaman ortodoksiseen kirkkoon liittyvän jutun. Jo ne herättivät minussa ihmetystä siitä, että kirkon piirissä näytti olevan niin paljon erilaisia työsuhde- ja muita riitoja ja oikeudenkäyntejä. Kaikissa yhteisöissä on ristiriitoja, mutta pienessä ortodoksisessa kirkossa niitä tuntui olevan suhteettoman paljon.

Oudolta tuntui myös se, että arkkipiispa Leo on lähes kategorisesti kieltäytynyt median haastattelupyynnöistä. Kenenkään ei sinänsä ole pakko antaa haastattelua, mutta julkisyhteisöjen valtaapitävillä on myös vastuuta, johon liittyy tiedotusvelvollisuus.

Viime vuoden puolella sain useammalta ihmiseltä viestiä ortodoksiseen kirkkoon ja Karjalan kielen seuraan liittyen. Jotkut näistä viestittelijöistä tiesin ennestään, joitakin en, ja he ottivat minuun yhteyttä toisistaan tietämättä. He puhuivat hieman eri asioista ja näkökulmista, mutta kaikki olivat väsyneitä tai vihaisia joistakin ortodoksiseen kirkkoon tai seuraan liittyvistä asioista.”

Miksi tällä aiheella on väliä?

”Myös uskonnollisten auktoriteettien ja heidän yhteisöjensä toimintaa on tarkasteltava kriittisesti. Ortodoksinen kirkko on julkisyhteisö, jota tuetaan verovaroin. Jo sen vuoksi kirkon ja sen arkkipiispan tekemiset kuuluvat periaatteessa kaikille suomalaisille, eivät vain ortodokseille. Myös Karjalan kielen seura on saanut yli miljoona euroa julkisia tukia, joten senkin toiminta on mitä suurimmassa määrin kansalaisille kuuluva asia.

Juttua tehdessä ongelmien laajuus ja mittakaava yllättivät minut sekä se, miten suurta tyytymättömyyttä ja miten rumia tapauksia kirkon sisällä on ollut. Kirkko tai seurakunta on myös kohdellut kaltoin ihmisiä. Heitä on käytännössä jätetty yksin kärsimään ja autettu vain näennäisesti, mikä on johtanut pitkiin ja kipeisiin prosesseihin, jotka ovat vuosia varjostaneet näiden ihmisten elämää. Ihmiset sanoivat, että kirkon tekojen ja sen saarnaamien arvojen välillä on räikeä ristiriita.”

Onko mahdollista, että kirkon ongelmat ratkeavat?

”Tavallaan olen huolissani siitä, että tästä ei seuraa ortodoksisessa kirkossa mitään sen vuoksi, että ortodoksinen kirkko on hallinnollisesti vaikeasti muutettava. Monet sen hallintoon liittyvät asiat eivät ole Suomen ortodoksisen kirkon päätettävissä, vaan vaativat kaikkien ortodoksikirkkojen yksituumaisuutta ja kirkolliskokouksen päätöstä. Lisäksi kirkon tradition ja maallisen lainsäädännön välinen ristiriita vaikeuttaa ongelmien ratkaisemista. En ole myöskään varma, ovatko valtaapitävät halukkaita muutokseen.

Toisaalta keskustelemalla olisi mahdollista ratkaista ongelmia, jos halua ja kykyä todelliseen avoimeen keskusteluun olisi.

Kirkon sisällä on tullut myös tavaksi pimittää julkisia asiakirjoja perusteetta jopa koomisuuteen asti. Tämä lienee osa yleistä keskustelemattomuuden ja pimittämisen kulttuuria, ja avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen on jokaisen kirkkoherran, piispan ja papin asia.”

Muuttiko juttu omia näkemyksiäsi?

”Mielikuva ortodoksisesta kirkosta mystisenä ja lempeänä yhteisönä muuttui kriittisemmäksi, ja suhtaudun uskonnollisiin yhteisöihin vieläkin kriittisemmin kuin aiemmin. Missä hyvänsä yhteisössä kaltoinkohtelu, väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuus ovat tietysti tuomittavia, mutta armoa ja rakkautta julistavassa kirkossa ne tuntuvat erityisen irvokkailta.”

Outi Salovaaran juttu ”Monia armorikkaita vuosia” löytyy täältä.