Yli 30 vuotta Kansallisteatteria: Päädramaturgin jäähyväiset

Päädramaturgin pieni työhuone Suomen Kansallisteatterin ylimmässä kerroksessa näyttää suunnilleen siltä kuin sen olettaisikin näyttävän.

Pitkää seinää peittää kirjahylly, jossa on ylimpänä värikoodattuja plareja eli näytelmätekstejä, niiden alapuolella painettuja draamoja, teatteriteoriaa sekä hakuteoksia ja alimpana sanakirjoja ja erilaista taustakirjallisuutta. On myös kaksi työpöytää, isompi ja pienempi, sekä puisia kierreportaita muistuttavat vanhat kirjastotikkaat.

Teatterin arkisto on remontin jäljiltä väliaikaistiloissa ”ties missä”, käytännössä pakattuna laatikoihin. Siksi Eva Buchwaldin kirjahylly palvelee tilapäisesti muutakin henkilökuntaa sekä vierailevia ohjaajia ja dramaturgeja.

Kun Buchwald aloitti Kansallisteatterissa vuonna 1992, arkisto oli vielä suuren näyttämön alla kulkevissa matalissa käytävissä, ilman ikkunoita. Buchwald työskenteli ensin teatterin vierashuoneessa ja jakoi sen jälkeen työtilan vaihtuvien ohjaajien ja dramaturgiharjoittelijoiden kanssa. Kenelläkään ei onneksi ollut niin suurta egoa, etteivätkö ne olisi mahtuneet samaan konttoriin.

Nykyistä tilannetta voi siis pitää liki luksuksena: ensimmäinen oma huone, seinän kokoinen ikkuna ja kattonäkymät!

Buchwald ei ole vielä ehtinyt tottua tähän ylellisyyteen, ja on jo luopumassa siitä. Hän jää keväällä eläkkeelle.

Kansallisteatteri menettää samalla kosmopoliitin, joka puhuu viittä kieltä, on asunut kuudessa eri maassa ja tuntee kirjallisuutta pitkältä ajalta ja laajalta alueelta.

”Saa nähdä, mitä sitten teen, en tiedä vielä. Tai tiedän ne pari keskeneräistä esitystä, jotka saattelen loppuun. Minulla on myös kaksi lastenlasta. Mutta en ole koskaan ollut hyvä tekemään suunnitelmia.”

Vaikka dramaturgi mestaroi fiktiivisten henkilöiden elämiä, omaansa hän on toteuttanut vapaasti improvisoiden, vaihtelunhalu edellä.

EVA BUCHWALD syntyi Lontoossa tammikuussa 1959. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet sinne toisen maailmansodan jälkeen, äiti Intiasta ja puolalainen isä Itävallasta. Äiti opiskeli ja työskenteli kätilönä, isä taas valmistui lopulta arkkitehdiksi vietettyään koko sota-ajan keskitysleirillä. Hän oli alle 20-vuotias Puolan vastarintaliikkeen jäsen jäädessään kiinni ja joutuessaan Mauthausen-Gusenin työleirille Itävaltaan.

”Isä ei paljon puhunut leirikokemuksistaan, ja jos puhuikin, minä en etenkään teini-ikäisenä halunnut kuunnella. Ne jutut olivat niin kauheita. Muistan sellaisen, että kun leiriin oli tullut syöpäläisiä, vartijat pakottivat kaikki nukkumaan ilman vaatteita ja petivaatteita. Aamulla puolet parakin asukkaista oli kuollut kylmyyteen.”

Lontoon Earl’s Courtissa oli tuolloin iso puolalaisyhteisö, joista monet olivat tulleet maahan laittomasti, mutta saaneet kansalaisuuden. Yhteisö kokoontui muun muassa katolisessa kirkossa, ja kirkonmenojen jälkeen syötiin puolalaisia ruokia.

Perhe asui Southfieldsissä lähellä Wimbledonia, jossa vanhemmat pitivät muiden toimiensa ohessa pientä etnistä ruokakauppaa. Liikkeen nimi Peteva oli johdettu perheen lasten nimistä (Peter ja Eva), ja siellä myytiin pääasiassa intialaisia ja puolalaisia erikoisuuksia.

Kun tytär kasvoi, hänet laitettiin ranskalaiseen kouluun. Koulu sijaitsi South Kensigtonissa Luonnonhistoriallisen museon takana, ja sinne pääsi  Southfieldsista metrolla 40 minuutissa.

Kuten koko Lontoo, myös ranskalainen koulu oli ilmapiiriltään kansainvälinen. Niin oppilaat kuin opettajatkin tulivat monenlaisista taustoista ja puhuivat useita kieliä.  Siellä ei pidetty mitenkään kummallisena, että Eva ja hänen veljensä kiinnostuivat kirjallisuudesta ja folkloristiikasta.

Päätettyään koulunsa Eva Buchwald hakeutui ensin Leedsiin opiskelemaan Venäjän ja Englannin kieltä ja kirjallisuutta, mutta vaihtoi myöhemmin Lontoon yliopistoon. Siellä toimi slaavilaisten kielten ja Itä-Euroopan tutkimuksen laitos, jonka osaksi Michael ja Hannele Branch olivat perustaneet suomen kielen ja kirjallisuuden opinto-ohjelman.

Vuonna 1982 laitokselle tuli vierailevaksi opettajaksi suomalainen kirjallisuudentutkija Maria-Liisa Nevala. Kymmenen vuotta myöhemmin hänestä tuli Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja, ja hän tarvitsi assistentin.

ENNEN tätä Eva Buchwald oli ollut kielikurssilla Moskovassa ja törmännyt  turistihotellin baarissa, kuinka ollakaan, humalaiseen miesporukkaan Suomesta. Hän alkoi jutella insinöörin kanssa, joka näytti olevan hivenen selvempi kuin muut seurueessa.

Mies kaipasi kirjeenvaihtotoveria, jonka kanssa voisi harjoitella englantia. Buchwald päätyi kirjoittelemaan Tapion kanssa pari vuotta ja vietti sen jälkeen kesän tämän luona Purnujärven kylässä lähellä Imatraa.

Kylä oli pikkiriikkinen, ehkä kuusi tai seitsemän taloa. Mutta Buchwald ihastui! Ei Tapioon, he pysyivät vain ystävinä, mutta kesän kuulaaseen valoon, männynrunkojen punaruskeisiin sävyihin ja kielen puhtaisiin vokaaleihin. Erityisen mieleenpainuva elämys oli ravustaminen keskellä yötä.

”En ole koskaan kohdannut sellaista vieraanvaraisuutta”, Buchwald sanoo.

Palattuaan Purnujärveltä Lontooseen hän alkoi opiskella suomea, ensin iltakurssilla aikuisopistossa, sitten yliopistolla. Välillä hän opiskeli puoli vuotta ruotsia Tukholmassa – mutta Suomi, se oli kohtalo.

Kävi ilmi, että Buchwaldin veli oli lukenut Kalevalaa, että heidän isoisällään (joka asui Buchwaldeilla lasten isoäidin kanssa) oli hyllyssään Sinuhe, ja että isäkin oli purjehtinut nuorukaisena Puolasta Suomeen.

Yliopistolla opetus oli systemaattista. Michael Branch, folkloristi, opetti Kalevalaa ja hänen vaimonsa Hannele Branch suomen kielioppia. Eva Buchwald innostui opiskelusta aina siinä määrin, että päätyi tekemään väitöskirjaa.

”Ihan omasta kiinnostuksesta, ilman mitään urasuunnitelmaa. Pidin akateemisesta maailmasta. Tykkäsin hirveästi siitä, että sain tutkia asioita ja kirjoittaa niistä, mutta olin tosi huono pitämään esitelmiä ja verkostoitumaan. Verkostoituminen on minusta ylipäätään ihan kammottava asia!”

MICHAEL BRANCH olisi toivonut lahjakkaasta opiskelijastaan folkloristia, mutta Buchwald halusi tutkia Venäjän ja Suomen kirjallisuutta ja sen naiskuvaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sitä varten hän matkusti pariin otteeseen pitemmäksi aikaa Suomeen ja hankki lisäansioita  kaupallisilla käännöstöillä.

Helsingissä Buchwald majoittui opetusministeriön hallinnoimassa soluasunnossa Koskelassa. Käytävän toisella puolella oli parvekkeellinen bilekämppä, jossa muuan tietojenkäsittelytieteitä opiskeleva Matti valmisti olutta ja tuijotti jalkapalloa. Suomi–Saksa -matsia kutsuttiin katsomaan koko kerrostalo.

”En olisi mennyt, koska inhoan jalkapalloa enkä pidä oluestakaan, mutta saksalainen solunaapuri sai minut ylipuhuttua. Matti ei kiinnostanut minua lainkaan, en saanut edes selvää hänen suomestaan.”

Niinpä niin. Heistä tuli pari, ja pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä.

Samana vuonna esikoisen kanssa syntyi väitöskirja. Tytär oli kuusiviikkoinen, kun perhe matkusti Lontooseen väitöstilaisuuteen.

Buchwaldin tutkimus käsitteli sattumoisin juuri sitä historian vaihetta, jolloin perustettiin kansallisidentiteettiä rakentanut Suomen Kansallisteatteri. Kun Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Maria-Liisa Nevala aloitti Kansallisteatterin johtajana, hän pyysi teatterin henkistä historiaa tuntevan Buchwaldin kirjalliseksi avustajakseen.

Buchwaldin tehtäväksi tuli lukea etenkin ulkomaista draamaa, joka voisi kiinnostaa suomalaisia, ja kirjoittaa jokaisesta lukemastaan näytelmästä raportti pääjohtajalle.

Sen sijaan että teatterilta olisi matkustettu katsomaan esityksiä eri puolille Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, merkittävin tietolähde olivat ulkomaiset teatterialan julkaisut. Tämä sopi Buchwaldille hyvin. Hän luki, ja teksti oli hänelle tärkeämpi kuin jonkun siitä tekemä tulkinta.

Osa Buchwaldin valikoimista näytelmistä päätettiin kääntää ja ottaa ohjelmistoon, toiset jätettiin lepäämään, jotkut hylättiin.

Hän myös tarkisti englannista, ranskasta ja venäjästä tehdyt näytelmäkäännökset.

Samoihin aikoihin teatterin dramaturgeina toimivat Seija Holma sekä vastikään tehtävään nimitetty Michael Baran, joka otti vastuuta kotimaisesta näytelmäkirjallisuudesta ja kirjoitti ja ohjasi itsekin.

Uuden johtajan myötä omaksutut uudet käytännöt ja työtavat näkyivät nopeasti myös ulospäin. Se Kansallisteatteri, joka vielä edellisen johtajan, Kai Savolan aikaan näytti ainakin nuorista katsojista toivottoman ummehtuneelta, muuttui yhtäkkiä ajassa eläväksi, kiinnostavaksi ja kansainväliseksi.

KANSALLISTEATTERI kouli Eva Buchwaldista dramaturgin kantapään kautta, ja ensimmäisen dramatisointinsa hän teki vähän vahingossa.

Vuonna 2010 näyttelijä-ohjaaja Janne Reinikainen oli sovittamassa ja ohjaamassa  pienelle näyttämölle Dostojevskin Idioottia, mutta ajautui vaikeuksiin romaanijärkälettä dramatisoidessaan. Kun Reinikainen pyysi teatterinjohtajalta neuvoa, tämä kehotti kysymään Buchwaldilta.

”Puhuimme Idiootista Jannen kanssa, jonka jälkeen lupasin tehdä hänelle demon siitä, miten teksti toimii. Janne oli niin innoissaan siitä demosta, että pyysi minua tekemään koko sovituksen. Tein sen ensin englanniksi, ja sitten suomensimme sen yhdessä. Se oli tosi kivaa!”

Buchwaldin toimenkuva alkoi muuttua. Samoihin aikoihin Maria-Liisa Nevala ryhtyi tilaamaan näytelmiä nuorilta kirjoittajilta, kuten Sofi Oksaselta, Heini Junkkaalalta ja Paavo Westerbergiltä. Sitten Nevala, Baran ja Buchwald lukivat niitä ja keskustelivat yhdessä, jonka jälkeen Nevala antoi palautetta kirjoittajille.

Teatterissa toimi myös keskimäärin kerran kuukaudessa kokoontuva suunnitteluryhmä, jossa näyttelijät, hallituksen jäsenet ja eri henkilöstöryhmien edustajat keskustelivat teatterin taiteellisen johtoryhmän kanssa ohjelmistosta ja mahdollisista aiheista. Siinä oli mahdollisuus kartoittaa myös eri puolilla yhteiskuntaa käytäviä arvokeskusteluja ja pinnanalaisia virtauksia, niin Suomessa kuin Suomen ulkopuolellakin.

Kun Nevalan tilalle teatterinjohtajaksi tuli Mika Myllyaho, painopiste siirtyi selvemmin kotimaiseen draamaan. Buchwaldin ehdottamat ulkomaiset näytelmät alkoivat jäädä jalkoihin, mutta hänelle avautui mahdollisuus tehdä aikaisempaa enemmän dramatisointeja.

Hän on sovittanut muun muassa Ian McEwanin Lauantain, Maxim Gorkin Pohjalla, Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian sekä Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian. Hänet on palkittu yhdessä muun työryhmän kanssa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esityksestä.

Buchwald on myös kääntänyt englanniksi yli kolmekymmentä näytelmää, muun muassa Sofi Oksasen Puhdistuksen, Juha Jokelan Fundamentalistin ja Sirkku Peltolan Suomenhevosen.

Lisäksi hän on englannintanut ihailemansa Leena Krohnin proosaa sekä L. Onervan Mirdja-romaanin vuodelta 1908. Mirdjasta on tulossa kriittinen editio arvostetulle brittiläiselle MHRA-tiedekustantamolle, ja syksyllä 2026 se nähdään Buchwaldin sovittamana Kansallisteatterissa. Ohjaajana on Liila Jokelin.

”On ollut todella kiinnostavaa työskennellä ohjaajien kanssa, mutta olen tykännyt työssäni kaikesta muustakin. Rakastan koko prosessia: lukemista, tutkimista, uusien tekstien kehittelyä, taustalla toimimista. Nautin vaihtelusta.”

Vaihtelua tarjosi myös puolison työ IT-alalla. Se vei perheen pariksi vuodeksi Kaliforniaan ja muutamaksi vuodeksi Kiinaan. Buchwald oli vuoroin virkavapaalla, vuoroin etätöissä.

Harva asia on jäänyt harmittamaan häntä, vaikka koronan, teatterirakennuksen pitkittyneen remontin ja budjettileikkausten vuoksi monia produktioita jäikin toteuttamatta. Ohjelmiston kokoaminen on niin vaativa palapeli, että aina hyvätkään teokset eivät päädy tuotantoon. Joskus aika tai aihe on väärä, aina ei ole sopivia näyttelijöitä tai oikeita ohjaajia.

EVA BUCHWALD on ehtinyt tehdä Kansallisteatterissa yli 30-vuotisen uran. Kun hän eläköityy, Kansallisteatterissa on yksi dramaturgi vähemmän, kiitos budjettikiristysten.

Jälkikäteen ajatellen suurin muutos yli 30 vuoden aikana ei Buchwaldin mielestä ollut se, että systemaattinen Maria-Liisa Nevala vaihtui impulsiivisempaan Mika Myllyahoon vaan pikemminkin se, miten samaan yhteyteen osunut kotimaisen draaman painottaminen vei tilaa klassikoilta ja ulkomaisilta nykynäytelmiltä.

”Voimakas julistaminen kotimaisen kirjallisuuden puolesta tuntui minulle henkilökohtaisesti vähän vaikealta. Mietin, onko tämä pakko tehdä juuri nyt, kun perussuomalaiset nousevat. Eikö olisi tärkeää, että kulttuurissa pysyttäisiin avoimena maailmalle?”

Buchwaldin ajattelussa parhaiden ulkomaisten näytelmien ottaminen mukaan ohjelmistoon ei olisi pois suomalaiselta kirjallisuudelta, vaan nostaisi kotimaisen draaman rimaa ja tasoa. Tutkimuksensa pohjalta hän tietää senkin, että suomalaisen kulttuurin luova kulta-aika 1900-luvun alussa oli hyvin avoin kansainvälisille virtauksille.

Suomen Kansallisteatteri on 33 vuodessa käynyt läpi useita remontteja, menettänyt näyttämöitä ja saanut uusia. Lavaklubikin syntyi ja kuoli. Buchwald suree eniten pienestä Omapohja-näyttämöstä luopumista.

”Se oli minusta erinomainen tila aloitteleville tekijöille, niin kirjailijoille kuin ohjaajille, näyttelijöille ja muillekin. Vuosi sitten siellä tehdystä Sarvivälke-esityksestä tuli todella hieno – monen nuoren tekijän taidonnäyte. Onneksi siihen tulee uusi hyvä toimija, teatteri Avoimet Ovet.”

Se, mikä ei ole muuttunut, on suomalainen suhtautuminen näytelmiin kirjallisuutena. Suomessa draama ajatellaan ennen kaikkea osaksi esitystä, ja näytelmiä painetaan kirjoiksi kenties vähemmän kuin missään muualla Euroopassa. Jos niitä painettaisiin ja luettaisiin enemmän, draamaa todennäköisesti kirjoitettaisiinkin osin eri tavalla.

”Teksti voi olla taidokas ja palvella esitystä todella hyvin, mutta monia niistä on vaikea kuvitella tehtäväksi uudelleen 20 vuoden kuluttua, tai jonkun toisen ohjaamana edes nyt. Ne ovat enemmänkin tekijänsä visio näyttämötulkinnasta kuin kestävää kirjallisuutta. Parenteesien kirjoittamisestakin on tullut epämuodikasta, vaikka ne voisivat olla kiinnostavia nimenomaan lukijalle.”

Iso ja mahdollisesti pysyvä muutos on myös teknologian lisääntyminen teatterissa. Tuotannoista on tullut paljon aikaisempaa isompia, kalliimpia ja monimutkaisempia, koska käyttöön on otettu videota, äänentoistoa ja jatkuvasti vaativampaa valo- ja näyttämökalustoa. Tähän tarvitaan myös enemmän suunnittelijoita. Ja se maksaa.

”Upea valosuunnittelu voi tietenkin olla todella vaikuttava osa näyttämöteosta. Ja joskus on vain hienoa, että teksti on osa kokonaisuutta, jossa kaikki toimii saumattomasti yhteen. On silti ihmeellistä, miten voi väsyä vaikkapa videoon tehokeinoa, mutta jos neljä ihmistä istuu huoneessa puhumassa, kukaan tuskin ajattelee, että tämähän on jo nähty.”

Asuttuaan Suomessa yli 30 vuotta Buchwald ei edelleenkään tunne itseään suomalaiseksi. Brexit pakotti hänet anomaan Suomen kansalaisuutta – nyt hänellä on sekä Suomen että Britannian passit – mutta hän ajattelee olevansa ensi sijassa eurooppalainen.

”Toisaalta en ole hirveästi miettinyt näitä asioita vaan mennyt sinne, missä on tuntunut hyvältä olla.”