Vesa Rantaman essee: autenttisuus on rockissa tärkeää – mutta mitä se on?

Synnyin liian myöhään, että olisin ehtinyt nähdä Kingston Wallin livenä. Yhtye soitti viimeisen keikkansa Helsingin Tavastialla vuonna 5.12. vuonna 1994, jolloin olin juuri täyttänyt 11 ja hiihdin hyvin tervatuilla suksilla pitkin Kuopion metsiä.

Heti kun opin lukemaan rocklehtiä, Kingston Wallista tuli mielikuvissani kaikkein autenttisin suomalainen rockyhtye. He toivat alkuperäisen 1960-luvun hengen keskelle lama-Suomen niukkuutta.

Mutta mitä on autenttisuus? Eivätkö juuri lama ja sen mielenmaisemaan vaivatta solahtavat lapinlahdenlinnut ja kolmannetnaiset ole sitä? Perehdyttyäni asiaan muutaman kuukauden ajan tiedän, että ovat, mutta eivät kaikille. Autenttisuus riippuu sijainnistamme aikajanalla – ja ennen kaikkea omasta suhteestamme janan tapahtumiin.

Yleensä kun rockin autenttisuudesta puhutaan, jauhetaan kitaravahvistimista, laulusoundista tai musiikissa elävästä mystisestä ”rososta”. Sitä ei haluta myöntää, että ulkomusiikilliset seikat ovat näitä tärkeämpiä. Autenttisuus elää rockin mytologiasta.

1990-luvun alussa suomalainen rockmusiikki oli umpikujassa. Se ei ollut juuri ottanut hajurakoa tangokansaan, ja viimeistään siinä vaiheessa kun Oliver Stonen The Doors -elokuva (1991) tuli teattereihin, suuri yleisökin ymmärsi että rokkarin pitää sekoilla eri tavalla kuin tangokuninkaan. Sorateiden maassa ei kuitenkaan voinut tavoitella taivaita, keskiolut riitti. Kappaleessa Danny Show Freud, Marx, Engels & Jung kuvasi alan realiteetteja:

räntä lentää, oi kuinka räntä voi lentääkään
ei ole mitään muuta niin masentavaa
kuin Danny Show tiellä Kälviään

Rock on ennen kaikkea kasvavien mahdollisuuksien musiikkia, lannistuneena se menee nurkkaan ja kuolee. Jotta suomalaisen rockin saattoi pelastaa muusikoita uhkaavalta humppakeikkainfernolta, oli tehtävä täyskäännös menneisyyteen, elettävä 1960-luku uudelleen. Syntyi Kingston Wall, Suomen autenttisin rockbändi. Se lähti liikkeelle bluesista ja psykedeliasta, hylkäsi välissä olevat vuosikymmenet – ja oli mukana rakentamassa 1990-luvun uutta psykedeliaa, jota määrittivät Intian-matkailu ja tanssimusiikkikulttuuri.

Bändin keulakuva Petri Walli oli täydellinen rocktähti, joka vei kaiken asteen verran pidemmälle kuin Hendrix, Joplin ja Morrison aikoinaan. Esikuviinsa verrattuna hänen valttinsa oli myös se, että hän ei ollut eläessään suosittu. Hän oli omakustannetaiteilija, jonka yhtyeen keikat ehtivät nauttia kulttimainetta lähinnä Helsingin vaikutuspiirissä.

Sekoilu Goalla Ior Bockin kieliteorian ja psykedeelien ryydittämänä oli sekavampaa kuin 1960-luvulla ainakaan Suomessa olisi ollut mahdollista. Walli kuoli jo 26-vuotiaana, vuotta nuorempana kuin esikuvansa.

AIDOLLA HARRASTAJALLA on oltava tilaisuus sanoa: Olin siellä. Juuri paremmin ei voi erottautua niistä musatyypeistä, jotka kuuntelevat vain sitä, mikä juuri nyt sattuu olemaan pinnalla. Siksi menetetty mahdollisuus nähdä Kingston Wall livenä korpesi minua teini-iässä. Jotkut, harvat, olivat siellä. ”I Was There”, kuten LCD Soundsystem laulaa Losing My Edge -kappaleessa. Kun kappale julkaistiin vuonna 2004, minulla kesti vielä pari vuosikymmentä tajuta, että sen kertoja ei ole sankari vaan surullinen pätijä. 

Kingston Wallin legendalla oli tilaa kasvaa käytännössä rajattomasti – nykyään ulkomaisetkin psykerockin harrastajat tietävät bändin, vaikka sitä ei koskaan ole heille markkinoitu. Kimmo Aroluoma kirjoittaa teoksessaan Kingston Wallin perintö radanvarsikaupungin lamanuorista, jotka matkustivat yhdessä bändin keikoille Helsinkiin. Myöhemmin monet ajautuivat syvälle taloudelliseen kurimukseen ja päihdeongelmiin, mutta Aroluoman mukaan Kingston Wall on myös pelastanut henkiä – ja vaikuttanut laajemmin jälkeensä tulleeseen musiikkiin kuin moni tiedostaa.

Sillä autenttista on se, minkä pariin voi aina palata, vuosikymmenestä riippumatta.

KUN SANAKIRJAVALMISTAJA Merriam-Webster valitsi adjektiivin 'authentic' vuoden 2023 sanaksi, perusteena oli termin hankaluus. Sanakirjan toimitus käytti esimerkkinä ”autenttista ääntään” tai ”autenttista itseään” etsineen Taylor Swiftin tapausta. Koska autenttisuus herättää aina keskustelua – ja epäilyksiä – sitä kirjoitetaan paljon hakukoneisiin. Lisääntyneistä sanahauista myös sanakirjan toimitus sen poimi.

Yleensä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että rockmusiikissa autenttisuus on tärkeä asia. Sanan merkitys on suhteellisen helppo todeta: aito, väärentämätön, luotettava, sanoo Kielitoimiston sanakirja.

Tähän yksimielisyys päättyy. Käsitteen sovellusalue on käytännössä rajaton. Filosofi Maurice Blanchot’n mukaan ’autenttinen’ on kaikista sanoista epäautenttisin.

Suomeksi sana 'autenttinen' on kapulakielisempi kuin 'aito', mutta ehkä juuri siksi se kantaa enemmän merkityksiä. Aito kuulostaa kouriintuntuvalta, autenttisuus puolestaan voi olla täysin virtuaalista, epätodellista, ja silti vaikuttaa kaikkeen maailmassa.

Musiikin maailmassa rockin ja hiphopin kuuntelijat ovat tottuneet omimaan autenttisuuden, ja lajien historia on täynnä erilaisia paluita ”aitoon asiaan”. Kriitikko ja tutkija Simon Frith kirjoitti vuonna 1987, että koko rockin estetiikka riippuu autenttisuusväitteen varassa: hyvä musiikki ilmaisee jotakin aitoa – persoonallisuutta, ajatusta, tunnetta, jaettua kokemusta, Zeitgeistia.

Esimerkiksi oululainen Blind Channel, jota on lievää suomiaksenttia lukuun ottamatta erittäin vaikea erottaa amerikkalaisista esikuvistaan, lähtee Helsingin Sanomien jutun mukaan tauollaan ”hakemaan autenttisuutta musiikkiinsa muun muassa bändin alkulähteeltä Oulusta”. 

Tässä tapauksessa sanan ”autenttinen voisi aivan hyvin korvata puhumalla ”kadonneesta kipinästä”. Keikkatauon tarkoitus on vakuuttaa yhtyeen jäsenet, että tällaista musiikkia kannattaa esittää, ja tehdä yhtyeestä jälleen persoonallinen, ilmaisuvoimainen.

Huono, epäautenttinen musiikki taas ei ilmaise mitään, se on pliisua (bland) – mikä Simon Frithin mukaan on rockjournalismissa pahin mahdollinen rike. Suomeksi voi sanoa myös ihan kiva.

KULTTUURINTUTKIJA Salli Anttonen on tutkinut populaarimusiikin autenttisuusdiskursseja. Hän on tarkastellut esimerkiksi kanadalaisen Nickelbackin ja suomalaisen Sunrise Avenuen vastaanottoa. Niitä kun pidetään varsin yleisesti ’epäautenttisina’ yhtyeinä, joten juuri siksi niistä voi oppia autenttisuudesta.

Uudessa Metamodernismi-kirjoituskokoelmassa Anttonen soveltaa autenttisuuden käsitettä Maustetyttöihin, jotka kaupallisena tuotteenakin tuntuvat elävän epäkaupallisuuden mielikuvista. Yhtye todistaa esimerkiksi, että ironia ja autenttisuus eivät ole vastakohtaisia: ”Maustetyttöjen tuotannossa ja vastaanotossa nähdään uusia tapoja rakentaa autenttisuutta: metamodernismin viitekehyksessä keinot kuten intertekstuaalisuus, etäännyttäminen, deadpan-tyyli tai minimalismi voivat olla autenttisuutta tuottavia, eivät sitä purkavia ilmaisutapoja, mikä näkyy myös yhtyeen autenttisuutta korostavassa mediavastaanotossa.”

Anttosenkin mielestä koko autenttisuuden käsite natisee liitoksistaan. Mutta vaikka postmodernismin oletettiin tappaneen autenttisuuden jo aikoja sitten, Anttosen mukaan siitä on tullut vain entistä vahvempi. Kuin antiikin hirviö Hydra, autenttisuus näyttää kasvattavan lisää päitä sitä mukaa kuin niitä putoilee. (Anttonen on tiivistänyt autenttisuuden lukuisat sisäiset laadulliset erot hienoon kuvioon, jota voi tutkia tässä artikkelissa sivulla 75).

Käsitteen monikäyttöisyydestä todistaa, että sille voi ajatella keskenään melko päinvastaisia asioita tarkoittavia vastakohtia. Yksi ilmeinen vastakohta on kaupallis-pinnallinen, mutta toinen voisi olla takavuosien rockjournalismin ylikäyttämä sana ”tekotaiteellinen”.

Tekotaiteellinen tekijä ei taiteella ilmennä omaa persoonallisuuttaan vaan jäykkää pyrkyryyttä – kukapa aitouden markkinoilla kilpaileva rokkari sellaista tuomiota haluaisi.

Mutta autenttisuuden pintaa ei tarvitse paljon raaputtaa todetakseen että tekotaide voittaa aina. Kaikki taide todellakin on tehtyä, jopa tekemällä tehtyä.

Brittiläinen musiikkikriitikko Simon Reynolds kirjoittaa Pitchforkissa, että monet nykyisin autenttisina pidetyt asiat – kuten särökitarat ja vintage-vahvistimet – ovat olleet aikanaan samanlaisten syytösten kohteena kuin Autotune-efekti 2000-luvulla.

VUONNA 1965 folklaulaja Bob Dylan konsertoi Newportin folkfestivaalilla äänekkään, sähköisen bändin kanssa. Folkyleisölle se oli autenttisuuden vastakohta ja Dylan epäaito petturi.

Manchesterin Free Trade Hallissa toukokuussa 1966 pidetyssä konsertissa yleisön jäsen kutsui Dylania kovaan ääneen Juudakseksi. Hän oli myynyt sielunsa kovaäänisinä huutaville markkinoille.

Yhden feikki on toisen aito asia: juuri kovaääninen vastustus todistaa sen. Myöhemmin Free Trade Hallin konsertin bootleg-nauhoituksesta tuli nousevan rock-kulttuurin pyhä esine, jota tietäjät metsästivät kamelien ja elefanttien kanssa.

Vuosikymmeniä kestäneessä hötäkässä autenttisuus heitti monta kertaa häränpyllyä. Konsertti sai kiertävissä bootlegeissa nimekseen ”The Royal Albert Hall Concert”, vaikka se oli nauhoitettu satojen kilometrien päässä Lontoon kuulusta konserttisalista.

Rokkareiden mielestä juuri se, että Dylan jatkoi sähköistä metelöintiään Juudas-huutojen ja kovaäänisen vastustuksen keskellä, todisti hänen olevan aito asia. Vuonna 2023 yhdysvaltalaisartisti Cat Power alkoi esittää ”The Royal Albert Hall Concertia” kokonaisuudessaan livenä. Konserttia on, totta kai, ehditty jo moneen otteeseen kehua autenttiseksi Dylan-kokemukseksi.

Epäselvää on ainoastaan, mitä se enää voisi tarkoittaa.

AUTENTTISUUS ON marinoitunut vuosikymmenten roudarinhiessä – mutta kenen kamoja roudataan? Kirjassaan Major Labels kriitikko Kelefa Sanneh kuvaa rockin yrittäneen jo 1970-luvulta lähtien luoda omia klassikoitaan uudelleen. Paikan kaanoniin voi saada, kun jäljittelee hyväksyttyä jatkumoa. Se on tehnyt koko lajista turvallisen ja arvattavan.

Aikana, kuten omamme, jolloin kaikkea on tarjolla mutta muutamalla valtavirran nimellä on kaikki kuuntelijat, autenttisuuteen vaaditaan kenties vähemmän kuin ennen. Samalla uusien toimijoiden on hyvin hankala tulla markkinoille, sillä kaikkiin aikoihin on jo palattu.

Autenttista on sellainen musiikillinen toiminta, joka on jo jatkunut jo hyvin kauan – ja tulee todennäköisesti jatkumaan tulevaisuudessakin. Kaupallisista tai muistakaan realiteeteista sen ei tarvitse välittää – tai ainakaan esittää välittävänsä. Kaikkein autenttisin on yhtye, joka jatkaa, vaikka se olisi kohdannut kuolemantapauksen tai bändin sisäisen avioeron – mielellään molemmat.

Ikoninen esimerkki eromusiikista on Fleetwood Mac, jonka musiikkia lukuisat coveryhtyeet soittavat sitä täysille saleille ympäri maailmaa. Suomeen syyskuun alussa saapunut The Rumours of Fleetwood Mac on saanut autenttisimman mahdollisen suosituksen Fleetwood Macin ainoalta alkuperäisjäseneltä rumpali Mick Fleetwoodilta, jonka mukaan koko yhtye on nimetty.

Vaikka en kuullut Kingston Wallia vuonna 1994, hätä ei ole tämän näköinen. Vuonna 2024 näin monta autenttista esiintyjää, melkein jopa Kingston Wallin.

Autenttinen on esimerksiksi (ehkä ainoa) edelleen esiintyvä roots reggae -legenda Horace Andy, joka Korjaamolla esittelee jokaisen Dub Asante Bandinsa jäsenen: ”A Living Legend!” Autenttinen on jono Korjaamolle, jossa suomalaiset rastapäät vaihtavat Jamaikan-muistojaan.

Autenttinen on basistinsa Cliff Burtonin vain 23-vuotiaana menettänyt Metallica soittamassa avausnauhanaan Olympiastadionilla takavuosien kilpakumppaninsa AC/DC:n kappaletta It’s A Long Way to the Top (If You Wanna Rock’n’Roll):

Gettin' robbed
Gettin' stoned
Gettin' beat up
Broken-boned

Autenttinen on Judas Priestin ainoa alkuperäisjäsen, basisti Ian Hill, joka seisoo Nokia-areenan lavalla kunniapaikalla ja nyökyttelee solisti Rob Halfordin muistoille Saarijärven juhannusjuhlilta vuodelta 1976. Autenttinen on alkunauhana soitettu Black Sabbathin War Pigs, joka ankkuroi yhtyeen Birminghamin työväenluokkaiseen perintöön ja sodanvastaisuuteen.

Autenttinen on PJ Harvey, joka palauttaa sodanjälkeisenä todellisuuspakona syntyneen rock’n’rollin viattomuuden keskelle nykyisen sodan musertavuutta: ”What if I take my problem to the United Nations”.

Autenttinen on Pulpin Jarvis Cocker, jolla on Flow-lavalla mielessä vuoden 1996 Ruisrock ja death metal -versio The Curen kappaleesta A Forest (sen esitti Waltari, mitä Cocker ei muista).

Autenttinen on kaikkien aikojen erolevyn Souvlakin yli 30 vuotta sitten tehnyt Slowdive Turun Kesärauhan lavalla, jolla entinen pariskunta Rachel Goswell ja Neil Halstead viihtyvät sulassa sovussa. Autenttiset ovat Pink Floydin ensimmäisen solistin Syd Barrettin kasvot, jotka heijastetaan taustalle tämän kirjoittaman kappaleen Golden Hairin aikana.

Autenttinen on Kingston Wallin rumpali Sami Kuoppamäki, joka paiskoo Jimi Hendrixin Firea yhtä antaumuksella kuin 30 vuotta aiemmin, Kesärauhan lavalla tuntia ennen Slowdiven keikkaa.

Kuoppamäellä ja Kingston Wallin Jukka Jyllillä tulee aina olemaan kysyntää yhtyeen musiikin esittäjinä. Tämän viikon torstaina, kun alkuperäiskokoonpanon viimeisestä keikasta tulee kuluneeksi 30 vuotta, he nousevat nimekkäine kollegoineen Helsingin jäähallin lavalle. Ajastaan jälkeen jäänyt on usein myös aikaansa edellä.

Sillä autenttista on se, mikä voi aina tulla takaisin entistä suurempana – ja samalla esiintyä altavastaajana. Lama ja humppainferno kun uhkaavat meitä edelleen.

JJylli & Kuoppis – Music of Kingston Wall -konsertti Helsingin jäähallissa 5.12.