Vertaillaan: Ranskalainen työväenluokkaisuus on karmeampi kokemus kuin suomalainen

Länsimaissa varallisuuserot ovat kääntyneet jyrkkään nousuun 1980-luvulta alkaen ja luokkaistuminen kärjistyy. Kirjailijat, eritoten Ranskassa, ovat reagoineet tähän käsittelemällä luokkasuhteisiin ja -identiteettiin käsitteleviä kysymyksiä – tunnetuimpina esimerkkeinä Annie Ernaux, Édouard Louis sekä ekonomisti Thomas Piketty. Suomessa Emilia Kukkalan ja Noora Vallinkosken kaltaiset kirjailijat ovat luoneet uutta työväenkirjallisuutta.

Millainen kuva luokkasuhteista piirtyy, kun vertailee ranskalaista ja suomalaista teosta? Kiinnostavan näytteen tarjoavat Didier Eribonin muistelma Paluu Reimsiin (2009, suom. Timo Torikka 2024) ja Niko Hallikaisen romaani Suuri märkä salaisuus (2023).

Kirjoissa luokka on ruumiillista todellisuutta, köyhyyttä ja puutetta. Eribon kuvaa ankaraa elämää Reimsin työväenluokkaisilla asuinalueilla. Hän kirjoittaa isovanhempiensa lukutaidottomuudesta, tehdastyön huonoista olosuhteista, perheenjäsenten heikosta terveydestä. Hallikaisen romaani on ”omistettu kaikille, joilla oli todella huonoa onnea 1996–2005”. Omistus ohjaa tulkitsemaan Itä- ja Pohjois-Helsingin lähiöihin sijoittuvaa kertomusta kuvauksena laman jälkeisen yhteiskunnan eriarvoisuudesta.

Romaanin minäkertoja viettää jo pienenä viikonloput yksin kotona, karkit ja videot lohtunaan, yksinhuoltajaäidin tehdessä pitkiä työvuoroja. Alkoholisti-isä hakee lahjaksi antamansa Nintendon rahapulassa takaisin. Pieni poika kohtaa naapurustossaan jatkuvasti väkivaltaa. Erään kerran hän keskustelee huoltajiensa riitelyä pihalle karanneen naapurin pojan kanssa: ”Kysyn, lyöks ne ikinä sua, ja poika sanoo, joo joo, niin kuin se olisi väistämätön osa kaikkea elämää.”

NÄILLÄ poiminnoilla saattaa saada vaikutelman kurjuuskuvauksista, mutta kumpikaan teos ei mässäile ankeudella. Eribon hyödyntää Paluussa Reimsiin tunnustuskirjallisuutta ja esseistiikkaa luodakseen sosiologista analyysia ranskalaisen yhteiskunnan tilasta. Suuri märkä salaisuus puolestaan käyttää omintakeista kerrontaa etäännyttämisen keinona: romaanin kasvukertomuksen välittää minäkertoja, joka ei kuitenkaan ole samanikäinen kuin päähenkilö, vaan kertoo tämän havainnoista, haaveista ja fantasioista eri ikätasojen läpi suodatettuna. Kerronta on fragmentaarista ja varioi kielen eri rekistereitä.

Yksi rekistereistä on luokkien väriset hierarkiat paljastava ironia. Hallikaisen kertoja esimerkiksi flirttailee 1800-luvun realismin yhteiskuntakuvauksille nimeämällä sivuhenkilöt vanhempiensa ammatin mukaan, ”kodinkonemyyjän tytär”, ”tuomarin tytär”, ”karkkikauppiaan poika”. Himoitsemalleen nuorisopapille teini-ikäinen päähenkilö antaa ”täyslaidallisen tragediaa, joka koettelee hänen uskoaan”.

Ylempien luokkien ylenkatse paljastuu, kun päähenkilö pääsee vierailemaan rikkaiden koulukavereidensa hulppeissa kodissa. Erään kaverin siskon mielestä on hauskaa, että hänen lukiossaan on tyttö, ”joka on niin köyhä, et sen perhe on käskeny sen käydä suihkus liikuntatunneil, ku ne haluu säästää vesilaskussa”. Toisen kaverin syntymäpäiviä emännöivä äiti taas sanoo nenäänsä pitkin, kuinka ”täällä meillä oppii käytöstapoja samalla”.

Hauskimmillaan romaanin luokkatietoinen eetos purskahtaa eroottis-poliittiseksi kapinaksi. Päähenkilön kyläillessä ihastuksensa, vauraan urheilijanuorukaisen kotona, hän huomaa imukupilla kiinnitetyn hammasharjan vessan seinässä: ”Jos hivutan persereikäni sen ympärille, nussisiko urheilijan talo mua hänen suunsa puhtaudella?”

PALUU REIMSIIN on Suuren märän salaisuuden tavoin kasvukertomus, jossa olennaiseksi teemaksi nousee yhteiskuntaluokan periytyminen. Eribon kirjoittaa yhtäältä oman kokemuksensa kautta, toisaalta sosiologin näkökulmasta. Köyhyydestä pois rimpuileminen on hänen mukaansa Ranskassa vaikeaa, ellei mahdotonta, sillä esimerkiksi yliopisto-opinnot sijoittuvat kokonaan toiseen maailmaan, joka on työläisnuoren näkökulmasta saavuttamaton. Tämä ”maailmanjärjestys” sanelee yksilön paikan, eikä muunlaisesta elämästä pysty edes haaveilemaan. ”Eikä pysty näkemään miten tämä järjestys toimii, koska se edellyttäisi itsensä näkemistä ulkopuolelta, kykyä katsoa omaa ja muiden elämää yläpuolelta.” Eribon itse on vaivalloisen luokkanousun tehneenä säännön vahvistava poikkeus.

Hallikaisen romaanin erityinen kertojaratkaisu taas mahdollistaa sen, että ymmärrys yhteiskuntaerojen uusintamisesta esitetään köyhän perheen lapsen havaintoina. ”Kerätäkseen näin paljon rahaa on etukäteen oltava liikaa mahdollisuuksia”, kertoja ajattelee kaverinsa kotona. Ja kun koululuokan oppilaat viedään luokkaretkelle vedenpuhdistamoon, hän ihmettelee: ”Miksi meitä kierrätetään tunneleissa eikä teknologiayhtiöiden pääkonttorien katolla, kuin meitä yritettäisiin murtaa?” Koululuokan kokoa, 32 oppilasta, toistetaan konkreettisena osoituksena eroja purkavien resurssien puutteesta.

Paluu Reimsiin ja Suuri märkä salaisuus eroavat yhteiskuntakuvauksessaan sikäli, että edellinen esittää eri asuinalueiden eriytymisen totaalisena, siinä missä jälkimmäisessä eri taustosta tulevat lapset kohtaavat samassa koululuokassa. Eribonin kuvauksessa segregaatio tuottaa kurjuutta melkeinpä deterministisellä vääjäämättömyydellä:

Tilastollisesti katsoen rikollisuuden kierteeseen joutuminen oli yleistä kulmakunnan nuorten keskuudessa, niin kuin se on edelleen niillä alueilla, jotka perustuvat yhteiskunnalliseen ja kaupunkisuunnittelulliseen erotteluun, eikä voi olla hämmästymättä siitä, miten toisteista historia tässä suhteessa on.

Hallikaisen romaanissa taas eletään aikaa, jolloin Helsingin asuinalueet eivät vielä olleet yhtä eriytyneitä kuin nykyisin:

00930:n postinumeron sisään mahtuu omakotitaloja, rivitaloja, kerrostaloja, kerhotiloja, kodittomia, puutarhoja. Jotkut päätyvät nukkumaan lehtiroska-astioihin, ja jotkut valtion sadan rikkaimman listalle, ja he kaikki asioivat yhdessä samassa supermarketissa palauttamassa panttipullonsa.

Sosiologinen tutkimus on osoittanut, että eri taustoista tulevien lapsien kohtaaminen on olennaista yhteiskunnallisen liikkuvuuden kannalta. Hallikaisen romaanin päähenkilölle luokka ei pienituloisuudesta huolimatta ole loukku: neuvokas äiti väärentää harrastuneisuutta osoittavat dokumentit, jotta poika pääsisi taidelukioon.

KIINNOSTAVIN ero Hallikaisen ja Eribonin teoksissa on niiden antama käsitys puhetavan, käytöstapojen ja maun kaltaisista symbolisten resurssien merkityksestä. Ranskalaisessa yhteiskunnassa keski- ja yläluokkaisuus vaatii tietynlaista käyttäytymistä ja makua jopa siinä määrin, että luokkasuhteet näyttävät elämäntyyliin liittyviltä valinnoilta:

Miten se, että liikun porvarillisissa tai keskiluokkaisissa piireissä, on saanut minut kieltämään perheeni ja tuntemaan näin suurta häpeää. Miksi olen sisäistänyt koko kehooni sosiaalisen maailman hierarkiat, kun älyllisesti ja poliittisesti väitän taistelevani niitä vastaan? – – Olin poliittisesti työväenluokan puolella, mutta inhosin kiinnittymistäni heidän maailmaansa.

Nämä rivit ovat nähdäkseni muistelman olennaisimmat, sillä niihin kiteytyy nykyvasemmiston suurin ongelma: Vasemmiston ohjelma ja retoriikka puhuttelevat länsimaissa pääasiassa akateemisesti koulutettuja naisia. Heillä tuskin on ymmärrystä köyhän ihmisen todellisuudesta, oli taustalla Eribonin kuvailemaa inhoa tai ei. Luokkanousun tehneissä ihmisissä voisi ajatella olevan muutosvoimaa eriarvoisuuden korjaamiseksi, mutta koska luokka niveltyy niin vahvasti maun kaltaiseen symboliseen pääomaan, on luokkaretkeilijän vaikea astua työläisen saappaisiin:

Työväestön elämänpiiristä puhutaan harvoin, mutta kun puhutaan, puhuvat siitä ihmiset, jotka ovat onnistuneet pääsemään niistä oloista pois ja haluavat tunnustaa sen, miten onnellisia asiasta ovat, mikä taas tekee yhteiskunnallista vääryyttä ihmisille, joita nimenomaisesti puhutellaan, kavaltamalla – tosin asianmukaisen kriittisellä ja arvioivalla tavalla – epäoikeudenmukainen yhteiskunnallinen asema, johon nuo ihmiset on pakotettu.

Suuressa märässä salaisuudessa tätä ”kavaltamisen” tuntua ei ole, sillä siinä ei ylenkatsota työväenluokkaista kulttuuria, joka konkretisoituu romaanin maailmassa roskaruoan syömisenä ja saippuasarjojen katsomisena. Hallikaisen on sanottu nostalgisoivan 1990–2000-luvun vaihteen lapsuutta, Frisco-limsaa, ufo-karkkeja, tiettyjä elokuvia ja pop-kappaleita, mutta nämä voi nähdä myös kulttuurisina symboleina, joiden kautta työväenluokkainen nuori hakee kuuluvuutta muihin ja toisaalta rakentaa omaa identiteettiään: ”Mulle tulee söpö olo itsestäni, kun mä syön karkkeja, mä ansaitsisin olla näin söpö aina.” Välituntikarkit ovat romaanin maailmassa myös konkreettista pääomaa, jota parempien perheiden lapset päähenkilöltä kadehtivat.

HALLIKAISEN kirjassa työväenluokkaisuus ei siis ole tila, josta tulee pyrkiä pois. Ongelma on eriarvoisuus, ei työläisten kulttuuri tai oletettu kulttuurittomuus. Romaanin poliittisuus on siinä, että se palauttaa luokkaerot aina symboleista konkretiaan: ”Jos meidän luokkalaisemme laittaisi järjestykseen hampaiden valkoisuuden perusteella, se rivi olisi samalla rikkausjärjestys.”

Eribonin poliittisuus on ohjelmallisempaa. Hän pyrkii osaltaan ylittämään maun ja elämäntyylin kysymykset etsimällä suuntaa vasemmistolaiselle puheelle, joka voisi jälleen käynnistää luokkamobilisaation. Ratkaisu ei ole marxismi, ainakaan ”se marxismi”, johon Eribon itse kiinnittyi opiskeluaikanaan, sillä se idealisoi työväenluokan ”myyttiseksi entiteetiksi”. Luokkasuhteiden teoreettinen jäsennys on kuitenkin välttämätöntä:

Yksilön paikka yhteiskunnassa tai työelämän järjestämisessä ei yksinään riitä määrittämään luokkaintressiä tai käsitystä tästä intressistä. Välitykseksi tarvitaan teorioita, joiden kautta jokin yhteiskunnallinen liike tai puolue maailmankäsitystään tarjoaa.

Tällä hetkellä suosituinta teoriaa myyvät oikeistopopulistit, jotka ovat syrjäyttäneet luokkajaon rasistisella jaolla, korvanneet ”työläisen” tai ”vasemmistolaisen” identiteetit ”ranskalaisuudella”. Tai unkarilaisuudella, perussuomalaisuudella, Amerikan uudelleen suureksi tekemisellä...

On sanomattakin selvää, että eriarvoisuuden ja luokkaistumisen ongelmaa laitaoikeistolainen politiikka ei ole halukas ratkaisemaan. Tarvitaan uutta vasemmistolaista ajattelua, jossa uudelleenjako on politiikan keskiössä. Eribonin ja Hallikaisen tapaisten kirjailijoiden tarjoama ymmärrys luokkasuhteista voisi näyttää sille suuntaa – tai ainakin tarjota virikkeitä poliittisen mielikuvituksen herättelemiseksi.