Valtaa vailla vastuuta?

Lokakuussa 2024 pohjoisamerikkalainen Tyler Mitchell istuu Valokuvataiteen museon K1-gallerian aulassa ja vastailee yleisön kysymyksiin rennosti. Tilaisuus on tuttavallinen, suomalaiset mediat kirjoittavat taiteilijan Wish This Was Real -näyttelykokonaisuudesta mukavasti. Megatähti Beyoncé mainitaan, samoin perinteisen mustan kulttuurin kuvaston rikkominen.

Sanomatta jää, että afrikkalaisamerikkalaisen Mitchellin näyttely on tosiasiassa harvoja Suomessa nähtäviä kokonaisuuksia, jossa esillä ovat mustan taiteilijan tekemät vain mustuudesta tai mustista kehoista koostuvat työt.

“Muutokset ovat harvoin suoraviivaisia. Muutosliikettä moniäänisyyteen löytyy myös suomalaisen taiteen kentällä, mutta samaan aikaan esimerkiksi vihapuhe lisääntyy”, sanoo Remi Vesala. Hän toimii freelance-kuraattorina muun muassa perustamassaan helsinkiläisessä Lou-galleriassa, jota tukee Koneen säätiö. Vesala työskentelee myös Kiasman yleisötyön yksikössä suunnittelijana.

Valokuvataiteen museon näyttelykuraattorin Orlan Ohtosen mukaan vähemmistöjen representaatiossa nähtiin globaali käännekohta parempaan kymmenen vuotta sitten. Suomessa muutos on näkynyt näyttelyohjelmistoissa paljon hitaammin.

”Vielä viisi vuotta sitten olin aika turhautunut.”

KANSAINVÄLISET museot, galleriat ja taideinstituutit ovat olleet muutoksessa etenkin vuonna 2020 tapahtuneen George Floydin murhan ja Black Lives Matter -liikehdinnän jälkeen. Kun yhdenvertaisuutta vaativa ja afroamerikkalaisten oikeuksia ajava protestiaalto ravisteli Pohjois-Amerikkaa, sen jälkimainingeissa kritiikkiä saivat osakseen etenkin suuret museot, kuten Solomon R. Guggenheim New Yorkissa. Museonjohtajien ja kuraattorien kattoyhdistyksen CiMAM:n mukaan moni museo joutui kohtaamaan syytöksiä rasistisesta ilmapiiristä ja siitä, että valitsivat tiloihin pääasiassa valkoisia taiteilijoita. Instituutiot reagoivat syytteisiin lupauksilla parantaa tilannetta. Moni sitoutui jatkossa käsittelemään rotusyrjintää instituutioiden sisällä.

Eräänlaisena kotimaisena virstanpylväänä voidaan pitää vuotta 2016, jolloin pitkään alan reunoilla työskennelleet, etnisistä, seksuaalisista ja sukupuolivähemmistöistä tulevat taiteilijat alkoivat saada tunnustusta säätiöiltä. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun rahallisia tunnustuksia jaettiin useammille pienille, marginaalissa toimiville tekijöille”, Ohtonen sanoo.

Ohtonen aloitti taiteen parissa työskentelyn työparinsa Selina Vähäheikin kanssa nynnyt-nimellä kymmenen vuotta sitten. Keskustelulähtöinen praktiikka pyrki purkamaan suomalaisen taiteen kentän homogeenisuutta. ”Taiteen tekijäkaarti oli moninaista, mutta se ei näkynyt museotasolla, joka oli valkoinen, heteronormatiivinen ja hyvin yhtenäinen. Erilaisuus ei yksinkertaisesti ulottunut mainstream-tasolle, massojen eteen”, Ohtonen kertoo.

”Me emme todellakaan olleet ainoita, jotka pitivät ääntä, mutta uskalsimme muiden rinnalla haastaa instituutioita siitä, miksi näkymä oli niin yksitoikkoinen.”

“Tuntui, että kotimaisen taiteen kentällä alkoi vihdoin laaja-alaisesti tapahtua”, Ohtonen sanoo ja viittaa siihen, että samalla kun nynnyt sai tukea, myös Ruskeille tytöille myönnettiin säätiörahoitusta.

“Mutta kun ei-valkoinen representaatio nousee, myös rasismi kohottaa päätään ja kulttuuri taantuu.”

Ihmisoikeuskysymykset, kuten rasismi ja syrjintä, ovat yhä oleellisia ajassa, jolloin myös kulttuuri- ja taideala elävät leikkausten keskellä. Periksi ei saisi antaa.

Aalto-yliopiston vuonna 2018 julkaisema Curating as Anti-racist Practice -antologia peräänkuuluttaa etenkin museoiden vastuuta kolonialistisen historian purkajana. Kirja korostaa kuratoinnin kykyä edistää yhdenvertaisuutta antirasistisen toiminnan kautta.

SE EI tarkoita vain vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden esille asettamista, kuten Päiviö Maurice Omwami kirjoittaa esseessään Eettiset muumiot, valkoiset tilat – Museoiden dekolonisaatiosta Suomessa (osa Khaos Publishingin julkaisemaa teosta Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia). Omwami käsittelee esseessään muun muassa Espoon modernin taiteen museossa Emmassa toukokuuhun asti esillä olevaa Tschabalala Selfin näyttelyä. Afrikkalaisamerikkalainen naistaiteilija on ”paperilla täydellinen kiinnitys nykytaiteen museolle, joka pyrkii representaation laajentamiseen”. Omwamin mukaan Emmassa käy kuitenkin päinvastoin. Kun teokset asetetaan valkoisiin tiloihin pääsääntöisesti valkoiselle yleisölle keskellä kantasuomalaista kulttuuria, joka kieltäytyy käymästä keskustelua kolonialismista, teokset eivät enää tutki ihmisyyttä, vaan asettuvat ”valkoisen katseen eksotisoimiksi”.

Kuraattorien odottaisi siis osallistuvan julkiseen keskusteluun siitä, kuka ja ketkä museoissa näkyvät ja miten. Kuraattorien vastuulla on valita, kuka suomalaisissa museoissa, gallerioissa ja näyttelytiloissa saa näkyä ja miksi.

Ohtosen mukaan harva museokävijä edes tietää, mitä kuratointi on. ”Museossa näemme taidetta, joka on sillä hetkellä niin sanotusti ’relevanttia’. Mutta se, mitä moni ei ymmärrä on, että esillä on taidetta, joka on relevanttia juuri kuraattorin mielestä.”

Kuraattori on useimmiten kantakulttuurissa kasvanut ja kantasuomalainen henkilö. ”Muutos on ollut radikaalin hidasta koskien kuraattorien taustaa. Kollegaani Päiviö Maurice Omwamia lukuun ottamatta museoissa vakipaikalla työskentelevät kuraattorit ovat valkoisia.”

Mennessämme museoon me siis näemme usein valkoisen ihmisen valitsemaa taidetta – ja sillä on merkitystä.

”Musta kuraattori ei ole automaattisesti mustan taiteen asiantuntija, mutta monesti oma kokemus ohjaa kiinnostusta”, Ohtonen sanoo. ”Olen itse tietääkseni Suomessa ensimmäinen vakinaisen kuraattorin paikan saanut transhenkilö. Se näkyy varmasti myös siinä, mitä kävijä kohtaa saapuessaan Valokuvataiteen museoon.”

REMI VESALAN mukaan liian usein keskustelematta jää, millä perusteella päätöksiä tehdään. Kuratoinnin päätösprosesseista tulee mystiikkaa, jos ne perustellaan esimerkiksi ”intuitiolla” eikä pohdita tarkemmin, mitä se tarkoittaa.

”En usko, että kovin monet kuraattorit todella kaivelevat sitä, miltä pohjalta valintoja tehdään. Tuntuu, että alalla vallitsee paljon sanomattomia asioita, ja se kertoo mielestäni positiosta, josta kuraattorit operoivat”, Vesala sanoo.

”Kuraattorien toimijuuden käsittely ei ole instituutioiden sisällä mikään kahvipöytäkeskustelu. Jos kysyy, että ’miltä pohjalta teet näitä valintoja’ niin liian usein vastaus on, että taiteen kenttää seuraamalla. Mutta miten pääsit siihen pisteeseen, että olet tekemässä näitä valintoja?” Ohtonen kysyy.

”Olen käynyt kuraattorien kanssa paljon keskusteluja, joissa sanotaan, että ’haluaisin kyllä toimia eri tavalla, mutta en tiedä, mistä näitä taiteilijoita löytää’. Mistä sitten etsit? Valtaan ja vastuuseen tulisi liittyä se, että tutkitaan – oikein kaivetaan – mihin oma katse perustuu”, Ohtonen sanoo.

MUTTA KUKA uskaltaa ajaa vähemmistöjen asiaa, kun rahoituksesta leikataan ja taide joutuu selittämään olemassaoloaan?

”Kritiikin ei ole missään nimessä tarkoitus hajottaa, vaan tämä on solidaarisuuden hetki. Keskustelu vallasta on yhteisvastuullisuutta ja se on kaikkien etu. Kenenkään ei tulisi ottaa keskustelunavausta niin, että ihmisiä halutaan vain syöstä vallasta”, Ohtonen vakuuttaa.

Vesalan mukaan yleinen oletus on, että taiteen kentällä toimivat ihmiset ovat ennen kaikkea kiinnostuneita taiteesta ja suhtautuvat työhönsä intohimolla. Voisi siis olettaa, että kaikki haluaisivat osallistua alaa koskevaan keskusteluun, johon liittyy myös puhe vallasta.

Näyttelykuraattorina työskentelevän Ohtosen mukaan kritiikki ei pyri lopettamaan töitä, vaan parantamaan työn laatua. Jos joku on valmis kertomaan, miten työtä voisi tehdä paremmin, se on välittämistä.

”Museot ovat asiantuntijaorganisaatioita, mutta jos asiantuntijana kyseenalaistan kollegani asiantuntijuutta, tuntuu että ihminen helposti ajattelee, että kyseenalaistan hänen kykyään tehdä työtä, vaikka ehdotan vain uutta. Eikö asiantuntijuus ole juuri uuden oppimista?” Ohtonen sanoo.

Vesala muistuttaa, että valtaa harvoin vain hamutaan itselle. Valtapositioon päästään myös muiden valtaapitävien, yhteisön tuen ja ympäröivien rakenteiden avulla. ”Jos vallan olemassaolo on tiedostettua, voimme aktiivisesti tehdä toisin ja horjuttaa ajatusta, että valta on pysyvää ja muuttumatonta.”

TAIDE- JA KULTTUURIKENTÄN valtapositiot ovat harvassa, ja niihin sisältyy usein etuja, kuten hyvä palkkataso, oikeus työterveyteen ja erinomaiset mahdollisuudet verkostoitua. Harva on valmis luopumaan niistä. Siksi monella voi olla keskustelun edessä uhattu olo, etenkin jos töitä on tehty samasta positiosta jo monta kymmentä vuotta. Vaihtuvuus alalla on hidasta.

Sekä Vesala että Ohtonen toivovat, että vakaan paikan taiteen kentällä saaneet ihmiset kantaisivat enemmän vastuuta edistyksestä.

Yhdenvertaisuuskysymyksiä ovat taiteen kentällä vuosia ajaneet haavoittuvimmassa asemassa olevat freelancerit. Samalla instituutioiden ulkopuolella vaikuttavat toimijat asettavat itsensä helposti epätoivottuun asemaan. Jos suutaan soittaa liikaa, työt loppuvat. ”Positioni kuraattorina Valokuvataiteen museossa on taivaan lahja, sillä eihän minun kanssani kukaan halua tehdä töitä, koska olen puhunut niin paljon politiikasta”, Ohtonen sanoo ja naurahtaa.

”Toimijuus voidaan nähdä rajuutena – se taas on omiaan sulkemaan ovia työmahdollisuuksilta”, Vesala sanoo.

Miksi museot ja taideinstituutiot, joiden oletetaan kuuluvan kaikille, pysyvät hiljaa, kun pienemmät toimijat hakevat muutosta?

Vesalan mukaan vapaalla kentällä toimimiseen kuuluu muutoksen ajaminen. Instituutioiden ulkopuolella uusia kokeiluja saadaan käytäntöön nopeasti. Museoiden aikajänne ja tuotantorakenne taas on erilainen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ruohonjuuritason toimijoiden vaateet välittyisi myös instituutioille. Usein kokeilut siirtyvät vuosien syklillä myös suurempiin organisaatioihin.

”Tämän kanssakäymisen tiedostaminen on mielestäni tärkeää. Vapaan kentän aktiivinen muutoksen ajaminen kuuluu asiaan. On eri asia, miten instituutiot näihin sitten reagoivat: totuttua järjestystä horjuttavana uhkana vai mahdollisuutena luoda uutta. Jos instituution sisällä on kova tarve pitää kiinni tietyistä periaatteista, kuilu vapaa kentän toimijoihin voi kasvaa suureksi”, Vesala avaa.

JOS ISOMMASSA instituutiossa esillä oleva näyttely käsittelee vaikka moninaisuutta, jäävät teemat usein ohjelmatasolle. Taiteilija kantaa vastuun näyttelystä ja sen seuraamuksista, kuten julkisesta keskustelusta ja kommentoinnista. Pahimmassa tapauksessa taiteilija jää yksin myös näyttelystä syntyneen vastareaktion kanssa. Taiteilija siis joutuu tekemään valinnan, jossa töiden tekeminen instituution kanssa mahdollistaa toimeentulon, mutta jättää esimerkiksi vähemmistöön kuuluvan yksin jälkipyykin kanssa.

Ainakin tätä taakkaa tulisi kuraattorien jakaa.

”On tärkeää kuunnella ja suojella ihmistä, joka on arjessaan jo epäyhdenvertaisuuden tai syrjinnän kohteena. Kun hän antaa instituutiolle lahjan taiteen muodossa, on tärkeää varmistaa, ettei hän kohtaa samoja syrjiviä rakenteita instituution sisällä”, Ohtonen sanoo.

Vesalan mukaan taiteilija ei useinkaan voi hallita, mitä elementtejä työstä nostetaan esille. Vaikka transihmisyys tai mustuus ei olisi teoksen tai näyttelyn aiheena, se on kuitenkin asia, joka usein nostetaan esiin.

Kaiken lisäksi sitä taide juuri nyt janoaa, identiteetin käsittelyä. Haastateltavien kuraattorien työn alla olevat, vuoden 2025 temaattiset lähdöt ovat ruumiillisia, usein vähemmistöidentiteettiä avaavia. Taiteilijat pyrkivät rakentamaan ja kuvittelemaan itsensä uudelleen. Se on Ohtosen mukaan ollut ”kansainvälinen trendi jo hetken aikaa”.

Valokuvataiteen museolla se tarkoittaa muun muassa ryhmänäyttelyä nimeltä Näkymätön rotu. Lou-galleria taas nostaa sisällöllään esiin queer- ja transtaiteilijoita, ”eli käytän paljon valtaani siinä”, Vesala toteaa.

Näyttelyiden valinta on näkyvää, konkreettista valtaa. Näkymätöntä vallan käyttöä voisi olla esimerkiksi yhdenvertaisuuden edistäminen työyhteisön sisällä tai taiteilijoiden sopimusten muokkaaminen. Ohjelman ja asiantuntijoiden moninaistaminen. Työtä, jota kuka tahansa instituutioiden sisällä voi tehdä.