Taiteessa on edelleen epäselvää, mikä ilmastokriisi on

JUHLAVIIKKOJEN TANSSITAPAUS oli vierailuesitys Jungle Book reimagined Tanssin talossa. Esityksiä oli peräti neljä. Teos on uudelleenkirjoitus Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta, koreografia suurta arvostusta nauttivan Akram Khanin käsialaa.

Vaikka kyse on tanssiesityksestä, teoksessa on runsaasti puhetta. Tarina käsittelee ilmastopakolaisuutta ja ihmisen vieraantumista luonnosta. Esityksen alussa lapsi joutuu eroon perheestään ja päätyy asumaan eläinten kanssa. Vahvan opettavaista selviytymiskertomusta siivitetään seinälle ja lavan eteen heijastetuin animaatioin, jotka kuvaavat muun muassa veden alle jääviä monumentteja.

Häiritsevintä teoksessa oli, että taitava tanssi jäi täysin selittävän kertomuksen jalkoihin. Lopputuloksena oli stereotyyppisten asetelmien varaan rakentunut moraliteetti, joka ei onnistunut kertomaan mitään sellaista, mitä kaikki uutisia edes joskus lukevat eivät tietäisi.

Ihminen on tuhoamassa yhteisiä elinolosuhteitamme ennennäkemättömällä nopeudella. Olisikohan jossain skumppaa?

AUSCHWITZIN JÄLKEEN runouden kirjoittaminen muuttui barbaariseksi, kulttuuriteoreetikko Theodor Adornon kuuluisa lausunto kuuluu. (Myöhemmin hän pehmensi sitä.) Itse tulkitsen hänen sanojaan niin, että holokaustin jälkeen jotain koko ihmiskunnassa oli niin perustavalla tavalla toisin, ettei entisenlainen esteettinen ymmärrys ollut enää mahdollinen.

Myös ilmastokatastrofi on kriisi, jonka takia mikään ei ole niin kuin ennen. Taiteessa ilmastonmuutos on kyllä framilla – teoriassa. Ongelma on, että se on vain harvoin mitään muuta kuin aihe; päälle liimattu kuvitus, joka voitaisiin korvata jollain muulla aiheella, kuten muuttolinnuilla tai polyamorialla.

Adorno määrittelee Esteettisessä teoriassa taiteen ongelmaksi muun muassa sen, että se jää sivurooliin yhteiskunnassa ja mahdollistaa status quon, vallitsevan järjestyksen tilan. Sellainen olo minulle ilmastonmuutosta käsittelevistä teoksista usein tulee.

Jungle Book reimagined -esityksen lisäksi tänä vuonna suuria, ilmastonmuutosta käsitteleviä satsauksia ovat olleet esimerkiksi &Festillä vieraillut Peeping Tomin esitys S 62° 58’, W 60° 39’ ja Savonlinnan oopperajuhlien uusi Nabucco-versio. Molemmissa teoksissa on paljon ansioita. Mutta onko silti mikään perimmäisellä tavalla muuttunut?

Peeping Tomin viihdyttävässä ja paikoin virtuoosisessa esityksessä uppoava laiva toimii lähinnä taustakankaana myöhäismodernin ihmisen identiteettikipuilulle. Todellinen kuva ilmastokriisin totaalisuudesta se ei ole. Nabuccon kierrätysmuovista tehty lavaste ei kompensoi sitä, että tuhansien vuosien takaiseen Babyloniaan sijoittuvat tapahtumat eivät oikein istu ilmastokatastrofin kuvaamiseen. Kaikki ei oopperassakaan ole ikiaikaista tai toimiva symboli ihan mille tahansa.

ONGELMA ON MIELESTÄNI tässä: suurin osa valtavirtataiteesta heijastelee yhä sellaista maailmaa, joka on merkittävin syypää katastrofiin, jonka läpi koetamme elää. Loputtomaan kasvuun uskovaa, yksilö-, ihmis- ja hierarkiakeskeistä yhteiskuntaa.

Täydellinen toisinkatsominen, elämän totaalinen uudelleen opettelu, tekee kipeää. Adornokin pohdiskeli joskus, olisiko ollut parempi vain päätyä uuniin. Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun näyttämöversio Helsingin Vuosaaressa päättyy kohtaukseen, jossa mies huutaa ”Haluan kuolla kommunistina! Haluan kuolla kommunistina!” veren roiskuessa katosta hänen ylleen. Ehkä mekään emme vain osaa luopua.

Viime vuosina nostalgia on ollut taiteessa läsnä vielä enemmän kuin aiemmin. Turbulenssien keskellä ihminen kaipaa turvaan, vaikka se tarkoittaisi itsepetosta. Kuten kirjailija László Krasznahorkai sanoi Johanna Osváthin kirjoittamassa haastattelussamme muutama viikko sitten: ”Se, että pidämme luontoa kauniina ja paratiisinomaisena, on mahdollista vain siksi, että olemme luoneet sivilisaation, joka palvelee ihmisen itsesuojelua.”

Välähdyksiä siitä, miltä erilainen estetiikka voisi näyttää, olen löytänyt esimerkiksi Aleksijevitšin dokumenttiromaanien moniäänisyydestä, Elfriede Jelinekin teoksista (aiheesta lisää parin viikon päästä ilmestyvässä Maria Säkön kirjoittamassa jutussamme), Clara Iannottan musiikista, koreografi Florentina Holzingerin esityksistä Tanz, Sancta ja Ophelia’s Got Talent sekä Kaija Saariahon kuoroteoksesta Reconnaissance.

Näitä teoksia yhdistää se, että ne rikkovat hierarkioita ja suhtautuvat yksilöön jonain muuna kuin päähenkilönä.

TÄNÄÄN ILMESTYNEESSÄ Karoliina Paanasen kirjoittamassa jutussamme arkkitehti Selina Anttonen arvelee, että lopulta ilmastokatastrofi muuttaa myös esteettisiä mieltymyksiämme. Hän sanoo, että tulevaisuudessa kulutuskulttuuria henkivää arkkitehtuuria enemmän saattavat viehättää rakennukset, joissa säästeliäisyys materiaalien käytössä näkyy.

”Alamme arvostaa ehkä tietynlaista kollaasinomaisuutta ja pirstaleisuutta”, Anttonen toteaa.

Epäilemättä sama pätee ennen pitkää myös muuhun kuin rakennustaiteeseen. Ajatus on lohdullinen, kunhan alkaminen tapahtuu mahdollisimman nopeasti. Mieluiten heti.