Oranssi Pazuzu – se kiinnostava suomalainen bändi

KUN ORANSSI PAZUZU julkaisi ensimmäisen levynsä nimeltä Muukalainen puhuu vuonna 2009, siitä alkoi nopeasti ilmaantua internetiin lukuisia englanninkielisiä arvosteluita.

Niiden määrä yllätti yhtyeen laulaja-kitaristi Juho Vanhasen. Levy oli äänitetty bändin rumpalin Jarkko Salon mökillä, ja sen oli julkaissut pudasjärveläinen marginaalilevymerkki.

Pian Saksasta tuli yhteydenotto ja pyyntö saada julkaista levy myös kasettina.

”Eniten olin hämmästynyt siitä, että musat oli kuitenkin suomeksi”, Vanhanen sanoo.

Siihen aikaan se oli tavatonta. Ajatus oli ollut, että ulkomailla pitää laulaa englanniksi. Niin olivat tehneet muut suomalaiset metallibändit, joiden yhteydessä tavattiin puhua ”hevibuumista”.

Vuonna 2014 Oranssi Pazuzu meni soittamaan OFF-nimiselle vaihtoehtomusiikin festivaalille Puolan Katowiceen. Paikalla oli tuhatkunta ihmistä, Vanhasen mukaan moninkertaisesti kuin “Suomessa olisi voinut edes kuvitella”. Hän ei tiedä, oliko Puolaan myyty tuolloin yhtään levyä.

”Jokaisessa pienessä tai ainakin yhtään isommassa kylässä on yksi tyyppi, joka samastuu meidän musiikkiin jollain tavalla ja saa siitä jotakin”, Vanhanen sanoo.

Lokakuun alussa Oranssi Pazuzu julkaisi jo kuudennen levynsä, nimeltään Muuntautuja.

Sen kappaleille pohjat on soittanut livenä viisihenkinen bändi. Sitten ääntä on alettu manipuloida tietokoneella niin ronskisti ja väkivaltaisesti, aina ei ole ollut yhtään selvää, mitä soitinta milläkin raidalla alun perin on ollut.

Lopputulos on kokeellista metallia, jonka riffien ohessa kuuluu paljon elektronista, jonkin verran suoranaista noiseakin mutta myös preparoitu flyygeli.

”Tuossa päädytään tosi kauas siitä, mitä ’autenttinen rock-musa’ on ollut”, Vanhanen sanoo.

Kauas on päädytty siitäkin, millainen suomalainen rock-musiikki on ulkomailla tavannut kiinnostaa.
 

UUTTA kansainvälistä populaarimusiikkia seuraavan ihmisen tutkalla Suomi on tuntunut viime ajat noin kahden bändin maalta. Toinen on Berliinissä toimiva elektroninen duo Amnesia Scanner, toinen on Oranssi Pazuzu.

Esimerkiksi Anthony Fantano on intoillut Oranssista Pazuzusta vuoden 2016 Värähtelijä-levystä alkaen. Kesällä 2020 hän julkaisi videon, jolla hän arvioi bändin Mestarin kynsi -levyn. Nimen lausuminen tuotti hankaluuksia, mutta musiikki oli lähtökohtaisesti Fantanon makuun: suoraviivaisia kappaleita, jotka voimistuivat ja kasvoivat edetessään. Hän sanoi olevansa ”ihan vaikuttunut”.

Silti videon kommenttikentässä on ”torille!” -hihkumista. 

Fantano on näet maailman vaikutusvaltaisin musiikkiarvioitsija. The Rolling Stonen tuoreen listauksen mukaan hän on jopa maailman 11:nneksi vaikutusvaltaisin influensseri. Tätä nykyä hänen The Needle Drop -kanavallaan on yli kaksi miljoonaa tilaajaa.

Fantanon lisäksi Oranssin Pazuzun levyjä ovat kiitelleet amerikkalaiset musiikkimediat Pitchfork ja Stereogum. Konsertteja bändi on soittanut niin Roskilden festivaalilla kuin Primavera Soundissa Barcelonassa, ja sen levyt julkaisee saksalaisjätti Nuclear Blast, jonka katalogi venyy Nightwishistä äärimetalliin.

Kun Muuntautuja ilmestyi lokakuun alussa, se keräsi musiikin arviointisivusto Rateyourmusicissa muutamassa päivässä lähes tuhat arvostelua oikein hyvällä keskiarvolla: lähes 3,9 tähteä viidestä. Sivuston käyttäjien mieleen ovat erikoiset ja kokeelliset genret, ja Oranssi Pazuzu on sen selvästi suosituin suomalainen nykybändi – ja löytää saamiensa korkeiden arvosanojen ansiosta yhteisöstä varmasti uusia kuuntelijoita.

”Me ollaan siinä mielessä internetin aikainen bändi, että eihän tätä olisi tapahtunut ilman sitä”, Vanhanen sanoo.

”En ole myöskään semmoinen [piraattisovellus] Napsteristä valittaja, koska se on mahdollistanut meille myös fyysistä myyntiä.”

Vientijärjestö Music Finlandin toiminnanjohtaja Mikko Manninen sanoo, että popin megatrendejä ovat yleisöjen pirstoutuminen ja globalisaatio. Marginaalisellekin musiikille voi löytää yllättävän paljon kuulijoita, jos markkina-alue on koko maailma eikä genreihin enää suhtauduta uskontunnustusmaisesti.

Suomenkielistä erikoista metallia kuuntelevat samat ihmiset kuin guatemalalaista taidepoppia tai kenialaista ambientia.

Samaan aikaan globaalin poptähteyden jahtaaminen sen perinteisimmässä merkityksessä tuntuu Mannisesta hieman vanhentuneelta. Ruotsinkin viime vuosien suurimmat kansainväliset menestystarinat ovat hänen mielestäään marginaaligenreistä. Esimerkiksi käy vaikka kymmenisen vuotta sitten perustettu kokeellinen räppilevy-yhtiö Year00001, jonka tunnetuimmat nimet ovat Yung Lean ja Bladee.

”Marginaaligenressä voit olla todella suuri ilman, että Suomessa kukaan tuntee sua”, hän sanoo.

Uutta levyä promotoidakseen Oranssi Pazuzukin on antanut haastatteluita harva se päivä pitkin Eurooppaa ja maailmaa: Britanniaan, Puolaan, Saksaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ainakin.

JUHO VANHANEN on hymyilevä mies, jonka farkkutakissa on pentagramminepit.

Seinäjoella kasvanut Vanhanen soitti parikymppisenä Kuolleet intiaanit -nimisessä yhtyeessä, joka vetosi varsinkin taidelukioissa. Bändi soitti psykedeelistä rockia, jossa kuului nuorten miesten erikoisuudentavoittelu. Eräänkin kappaleen nimi oli Kukaan ei voi elää ilman aivoja, paitsi hullut.

Vanhaselle ja muille Kuolleiden intiaanien jäsenille kävi kuin monille: black metal alkoi kiinnostaa, fiksaatioksi asti. Lisäksi innosti Saksassa 1970-luvulla tehty, mekaaninen ja jumittava krautrock, varsinkin sen jamittavin edustaja Can sekä samoja muotoja hyödyntänyt porilainen Circle.

Piti päästä soittamaan.

Syntyi Oranssi Pazuzu. Juho Vanhasesta tuli Jun-His.

Muidenkin jäsenten etunimet väännettiin musiikkiin sopiviksi. Toni Hietamäestä tuli Ontto, Jarkko Salosta Korjak, Ville Leppilahdesta Evil ja Timo Alatalosta Moit.

Niko Lehdontie, jonka studiolla Helsingin Pitäjänmäessä hän ja Vanhanen antavat haastattelua, liittyi yhtyeeseen kitaristiksi Moitin tilalle vuonna 2016 ja sai nimen Ikon.

”Kyllä mä Onttoa joskus sanon Ontoksi, ja sekin sanoo mua Jun-Hisiksi”, Vanhanen sanoo.

”Mutta me ollaan varmaan ainoat.”
 

AJAN HENKI on Oranssin Pazuzun puolella, mutta kuinka kaupallista sen outo ja kokeellinen metalli voisi edes olla?

No, ei kovin.

Vaikka bändi kymmenkertaistaisi striimaajamääränsä viime vuosien hypetetyimmän uuden metallibändin, amerikkalaisen Blood Incantationin tasolle, mittaluokka olisi silti puolet kotimaisten valtavirtatähtien, mirellojen ja kuumaiden, kuukausittaisista striimaajista. Tilannetta kompensoi se, että vinyylit ja hieman yllättäen myös cd:t myyvät Lehdontien ja Vanhasen mukaan tuhatmäärin ympäri maailmaa.

Päivätyöksi yhtyeestä ei ole ollut, varsinkin kun keikkoja he haluavat soittaa niin vähän, että ne pitävät ”varpaillaan”. Lehdontie ja Vanhanen ovat opiskelleet ammattikorkeakoulussa musiikkituottajiksi ja tekevät studiotöitä freelancereinä. Lisäksi Vanhanen on antanut kitaratunteja.

He sanovat, että nykyinen suosio on silti tehnyt Euroopan kiertämisestä ”mahdollisempaa”, vaikka keikkailu on muuttunut koko ajan kalliimmaksi. Varsinkin, kun Oranssin Pazuzun kiertäminen tarkoittaa ”pyörimistä lentokentillä 14 matkatavaran kanssa”, koska kitaroiden lisäksi on roudattava syntetisaattoreita, pädejä ja pedaalilautoja.

Paljon niistä olisi korvattavissa tietokoneilla, mutta sitä bändi ei halua tehdä.

”Tämä bändi on aina ollut sellainen, että bisnesasioita ei oikeastaan ole ajateltu, kun on aika kovaakin pidetty kiinni siitä, että minkäänlaisia kompromisseja ei tehdä”, Lehdontie sanoo.

MUUSIKOILLEEN Oranssi Pazuzu on seikkailu ja tutkimusmatka.

”Päämäärä on se, että sä jahtaat koko ajan parempaa ja parempaa musiikkia. Se on koukuttavaa”, Lehdontie sanoo.

”Se on tutkimusmatkailua siinäkin mielessä, että kenelläkään ei ole visiota kohteesta, johon mentäisiin väkisin, vaan se, mikä johtaa seuraavaan suuntaan, on aina matkan varrella”, Vanhanen sanoo.

”Ihminen on hyvin virheellinen kone, jossa on orgaaninen riippakivi. Samastuttavuus tulee siitä, että on yhdistelmä konemaisuutta ja hyvin hauras olemassaolo siinä samassa.”

Kriitikko Simon Reynolds puhuisi tutkimusmatkailemisen sijaan astronauttien musiikista. Siitä hän on käyttänyt esimerkkinä varsinkin Oranssia Pazuzuakin inspiroinutta 1970-luvun Saksaa: krautrock-bändit halusivat päästä soittamalla paikkoihin, joissa kukaan toinen ei ollut vielä käynyt.

Christopher Dallachin kirjoittamassa tuoreessa krautrock-historiikissä Neu Klang levy-yhtiöjohtaja Siegfried Loch tiivistää mielenmaiseman: ”Mitä enemmän autonomiaa sinulla on, sitä enemmän tulevaisuutta saat”

Kun internet poisti musiikin kuuntelusta ajan ja paikan luomat rajoitteet, yhtäkkiä bändeillä ja artisteilla oli käsillään koko popin historia, jota penkoa ja postimerkkeillä sen sijaan, että niiden olisi enää tarvinnut keksiä uutta.

Astronautit katosivat, tilalle tuli arkeologeja.

Oranssi Pazuzu onnistuu löytämään molempien ajattelutapojen parhaat puolet. Bändin puheet seikkailusta ovat astronauttien musiikkia, vaikka sen jäsenet käyttäytyvät kuin arkeologit – siis ovat musiikkinörttejä.

Treeniviikonlopuista yllättävänkin suuri osa kuluu ”taidefiilistelyyn”, joka ennen muuta opettaa kriittisyyttä myös oman taiteen suhteen, Lehdontie kertoo.

”Uuden levyn tekemiseen kuuluu aika oleellisesti, että me tuodaan sinne palikoita, joista ollaan inspiroiduttu ja jaetaan niitä koko ryhmän kesken.”

Silti voi kysyä, missä kohden Muuntautujaa kuuluu häneen suuresti vaikuttanut uusi tanssimusiikki, kuten flamencosta inspiroitunut katalonialainen megatähti Rosalía tai vuonna 2020 traagisesti edesmennyt tuottaja Sophie.

Vanhanen sanoo suoraan, että Muuntautujan on paljon samaa kuin tuottajasuuruus Daniel Lopatinin Oneohtrix Point Neverin konseptuaalisessa elektronimusiikissa.

”Siinä orgaaniset asiat vääntäytyvät yhtäkkiä kyborgeiksi. Se kuuluu tuohon meidän levyyn mielikuvallisella tasolla. Sen nimikin on Muuntautuja. Asiat muuntautuvat koko ajan, joko nopeasti tai pikkuhiljaa. Yhtäkkiä mietit, oliko siellä joku melodia äsken vai onko se mun päässä”, hän sanoo.
 

ORANSSIN PAZUZUN verkkosivuilla on slogan: sounds from the dark corners of space and mind.

Lehdontie ja Vanhanen kertovat, että kauhun pohtimisesta on tullut yhtyeessä vuosi vuodelta olennaisempaa. Mitä se on ja ennen muuta: millaista kauhua he haluavat musiikkiinsa kanavoida.

”Se ei ole koskaan personoitua, vaan aina eksistentiaalista tai psykologista. Jos puhutaan kosmisesta kauhusta, että tulee vaikka kivi, joka tuhoaa tän pallon. Se on kauheaa ja pelottavaa, mutta ei se ole mikään Saatana”, Vanhanen sanoo ja kuulostaa siltä kuin analysoisi kauhuelokuvia.

Mutta ehkä juuri kauhuelokuvista on kyse.

Muuntautujan nimikappaleen on tarkoitus kuulostaa kolmen ja puolen minuutin kohdalta ysärivampyyrielokuva Bladen alun kuuluisalta verireivikohtaukselta.

Lisäksi Muuntautujaa ovat inspiroineet mielikuvat Ari Asterin modernista klassikosta Hereditary. Pazuzukin on vanha mesopotamialainen tuulen jumala, mutta myös Regan-tyttöä riivaava demoni Manaajassa.

Tällaisia mielikuvia kohti bändi soittaessaan pyrkii – siihen saakka, kunnes analyyttisyys ja sanat katoavat. Äänestä tulee yhtä vision kanssa.

Kun musiikki on valmis, basisti Ontto kirjoittaa siihen sanat. Ääneksi muunnettu elokuvakohtaus koodataan uudelleen tekstiksi.

Vanhanen rääkyy sen levylle.

Muuntautuja, salakulkija / Olet sumua, jota ei näe.

Kauhua seuraa katarsis.

Vanhanen on jaksanut ihmetellä, kuinka ihmiset, jotka asuvat toisella puolella maapalloa eivätkä ymmärrä Suomea, ovat silti saaneet kiinni, mistä Oranssin Pazuzun musiikissa on kyse.

Onhan musiikki abstraktia, lopulta vain ääniaaltoja korvissa.

Hänen mielestään se kertoo siitä, kuinka kovin samanlaisia ihmiset lopulta ovat.

”Että tällaiseenkin ihmislaji on kykeneväinen.”