Satu Rämön Hildurin näytelmäsovitus ei ole pelkkää ”resurssien tuhlaamista”

TEATTERIKRIITIKKO Maria Säkö kirjoitti viikonloppuna Helsingin Sanomiin kritiikin Satu Rämön hittidekkarisarjaan perustuvasta näytelmästä Hildur, joka pyörii parhaillaan Turun kaupunginteatterissa. Säkö oli esitystä kohtaan erittäin kriittinen. Tähtiäkin tuli vain kaksi.

Kritiikki on perusteellisesti laadittu ja siinä on hyviä havaintoja. Säkö kirjoittaa, että dekkarisarja, josta teos on dramatisoitu, ei sovi näyttämölle.

Suuri ongelma on huono kieli. ”Olen miettinyt pääni ruvelle” -repliikin voi ehkä lukea kirjasta ihan sujuvasti, mutta kun kuulen isolta näyttämöltä tämänkaltaista kieltä, en oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Säkö moittii myös lavastusta. Näyttelijäntyötä hän kehuu.

Kritiikki loppuu: Ymmärrän, että Rämön dekkareiden maailmaan hurahtaneet haluavat ehkä katsoa sitä myös teatterissa. Minusta esitys on kuitenkin resurssien tuhlausta.

Jäin miettimään kysymystä resursseista. Esitys on nimittäin myynyt erittäin hyvin. Syksyn esitykset ovat lähes täynnä. Resurssien tuhlauksella ei tässä tapauksessa siis viitata siihen, että esitys jäisi pienen piirin puuhasteluksi, vaan siihen, että Säkön mielestä esitys oli niin huono, ettei siihen olisi kannattanut käyttää resursseja – siitä huolimatta, että Hildur kiinnostaa yleisöä.


KESKUSTELUA SIITÄ, mikä on riittävän hyvää taidetta julkisin varoin tuettavaksi, on käyty ennenkin. Suomen Kansallisoopperassa pyörii jälleen Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus. Kun se otettiin ohjelmistoon lähes kymmenen vuotta sitten, oopperapiireissä nuristiin, että näin kaupalliset tuotannot eivät kuulu Kansallisoopperaan. Haastattelin samoihin aikoihin oopperan silloista taiteellista johtajaa Lilli Paasikiveä Helsingin Sanomiin. Paasikivi sanoi: ”Oopperan kummitus on yksi tapa laajentaa meidän yleisöpohjaamme. Toivottavasti moni ensikertalainen tulee oopperaan uudelleenkin sen nähtyään.”

Samaa argumenttia voi ajatella sovelletun myös Turun kaupunginteatterin päätöksessä ottaa ohjelmistoonsa teos, jolla on jo valmiiksi erittäin suuri yleisöpotentiaali.

Turun kaupunginteatteri on niin kutsuttu VOS-laitos eli se saa valtiolta rahoitusta taiteensa tekemiseen. Rahoituksen perusteet löytyvät laista, jonka nimi on Laki esittävän taiteen edistämisestä.

Lain mukaan julkisella rahalla tulee edistää

1) korkeatasoista ja ammattimaista esittävää taidetta;

2) väestön yhdenvertaisia mahdollisuuksia sivistykseen;

3) hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta.

Lain näkökulmasta on siis perusteltua sanoa, että resurssien käyttö huonoon esitykseen on tuhlausta. Mutta yhtä lailla lain näkökulmasta on perusteltua, että mahdollisimman monella ihmisellä on pääsy valtion tukemien teosten äärelle. Näin ajatellen Rämön dekkarisarjan teatterisovitus ei olekaan resurssien hukkaa vaan niiden oikeanlaista kohdentamista.

(Tässä kohtaa on huomautettava, että en ole nähnyt esitystä enkä ota kantaa sen laatuun. Oman kaupungin lehti Turun Sanomat oli kritiikissään eri mieltä kuin Hesari: heidän kriitikkonsa mielestä esitys oli ”pelkistetyn tyylikäs”.)


KUN AIKOINAAN haastattelin Lilli Paasikiveä, hän huomautti, että Kansallisoopperan ohjelmistossa on paljon muutakin kuin Oopperan kummitus – esimerkiksi huomattavasti pienemmän yleisön Nenä, joka perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novelliin. Musiikki on Dmitri Šostakovitšin. (Oopperan kummitusta en ole nähnyt, mutta Nenän näin. Olen todella iloinen, että se tehtiin.)

Myös Satu Rämö huomautti Säkön tekstiä kritisoineen julkisen Facebook-päivityksensä erään jaon kommenteissa, että Hildurin teatterille tuottamilla rahoilla voi tehdä pienemmän yleisön juttuja. 

Toivottavasti näin myös tapahtuu. Ihan vielä Turun kaupunginteatterin oma ohjelmisto ei vakuuttanut minua tästä näkökulmasta, mutta ensi vuonna on uusi ohjelma. Keskiarvo – siis massa – ei koskaan ole kertonut koko totuutta siitä, mikä on tärkeää. Myös laissa sanotaan, että julkisen rahoituksen tehtävänä on ”taiteellisista lähtökohdista edistää esittävän taiteen monimuotoisuutta ja kulttuurista moninaisuutta”.  Julkista tukea saavien kulttuuri-instituutioiden velvollisuus on palvella muutakin kuin massaa. 


YKSI ESIMERKKI keskiarvojen vallasta löytyy tänään ilmestyvästä Venla Rossin kirjoittamasta jutustamme. Siinä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esihenkilö Aino Miikkulainen perustelee lehden tapaa kirjoittaa lastenkulttuurista: ”Mä luulen, että jos me ruvettaisiin analysoimaan vaikka niitä kuvituksia [lastenkirjoissa], niin se on kyllä aika pieni joukko, joka niistä ois kiinnostunut. Että suurempi osa varmaan haluaa, että näitä katsotaan tällaisina kokonaispaketteina.”

Toinen vaihtoehto olisi vastata: teemme kulttuurisivuille suuren yleisön viihdepainotteisia juttuja, jotta voimme julkaista toisinaan analyyttistä kritiikkiä esimerkiksi lastenkirjallisuudesta.

Yksityisen toimijan velvollisuus ei tietenkään ole samanlainen kuin julkisrahoitteisen. Siitä huolimatta olisi mukava kuulla esimerkiksi Satu Rämön kustantamon WSOY:n painottavan julkisesti, että Rämön megamenestys mahdollistaa osaltaan kunnianhimoista käännöskirjapolitiikkaa ja kokeellisen kirjallisuuden julkaisemista.