Porilainen mies sai keskipalkan neljäksi vuodeksi

Isto Hiltunen uhosi vuonna 2019 Helsingin Sanomien haastattelussa julkaisevansa kymmenen levyä vuodessa. Niitä ei koskaan tullut.

Mutta porilaisen Mika Rätön, 51, voi uskoa tekevän jotain sellaista oikeasti.

Viime joulukuussa Rättö nousi otsikoihin Koneen säätiön myöntämän apurahan vuoksi. Porissa ilmestyvä Satakunnan Kansa julkaisi jutun porilaistaiteilijasta, joka sai otsikon mukaan ”yli 100 000 euron apurahan – tähän raha menee”. Rätön apuraha ylitti uutiskynnyksen myös Helsingin Sanomissa, joka julkaisi saman jutun omilla sivuillaan. SK ja HS kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

Olen tullut Poriin tapaamaan ihmistä, josta nämä klikkiotsikot tehtiin.

Mika Rättö ei muista puhelimessa treenitilansa osoitetta, mutta se on kuulemma ihan siinä Sokoksen vieressä. Hän lupaa etsiä osoitteen tekstiviesteistään.

Pääsemme yhteisymmärrykseen koordinaateista ja tapaamme Sokoksen ja eroottisen liikkeen risteyksessä. Rätön omintakeinen moottoriturpa käynnistyy jo kätellessä, kun hän valittelee kipeää jalkaansa. Hän ehdottaa kauppareissua ennen kuin istumme alas.

Rättö ostaa kaupasta pienen olutpaketin ja tertullisen banaaneja.

Jaa, siis tällaiseen hulttioelämään apurahat menevät!

Porissa on pimeää ja uskomattoman liukasta. Mutta liukastumisen takia Rättö ei linkuta. Hän on ollut rakentamassa Porin taidemuseon Circle-näyttelyä. Sitä tehdessä hänellä on mennyt jalasta läpi pieni pala vaijeria. ”Joku musta piste siellä näkyy!”

Rättö yritti saada vaijeria jalastaan pois bändikaverinsa Pekan kanssa nastaa käyttämällä. Hän kertoo erikoisesta operaatiosta erotiikkaliikkeen takana sijaitsevan treeniksen sohvalla ja hotkaisee suuhunsa jo toisen banaanin.

JOS jotain ihmistä voi kerrankin kutsua vitsailematta taiteen moniottelijaksi, porilainen Mika Rättö on sellainen. Hän on koulutukseltaan automaatioasentaja, omien sanojensa mukaan ”robottien ohjelmoima sähkömies, joka ei saa edes puhelinta päälle”. Hän on jo kolme vuosikymmentä toiminut eri taiteiden marginaalissa: musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa, elokuvassa, teatterissa.

Musiikista hänen tunnetuimmat yhtyeensä ovat uutta levyä tekevä Kuusumun Profeetta sekä Jussi Lehtisalon perustama kokeellista rockia soittava Circle, jonka uusin aluevaltaus tänä keväänä on suuri Piste-installaatio Porin taidemuseossa. Rättö on julkaissut yhteensä neljä romaania sekä näytellyt pääroolin maailman ainoassa porilaisessa samurai-elokuvassa.

Koneen säätiön apurahasta vedetyt otsikot huvittivat Rättöä, ehkä vähän ärsyttivätkin. Ne kuulostivat jopa vääristeleviltä. Siltä, että yli sata tonnia olisi kaadettu Rätön syliin kertalaakista kuin lottovoitto. Kyse on oikeasti neljälle vuodelle jakautuvasta kuukausiapurahasta eli kuin kerran kuussa maksettavasta palkasta taiteilijalle.

Apurahajärjestelmän ymmärrystä klikkiotsikot tuskin edistävät. 

Ehkä tämä ei vain olisi ollut kovin hyvä otsikko: Porilainen mies sai keskipalkan neljäksi vuodeksi.

RÄTÖN apurahahakemuksen tiivistelmää lukiessa tulee nauru ja hiki. Neljän vuoden työsuunnitelmaan kuuluu esimerkiksi kolmentoista eri albumin tekeminen, kaksi romaania, yksi novellikokoelma, näytelmä, animaatio ja kuvataidenäyttely.

Tahti on älytön, mutta ei yllätä. Pelkästään keskustellessa tuntuu, että Rättö ei hellitä hetkeksikään. Tunteja kestävän keskustelun aikana hän ei haukottele kertaakaan. Hän elehtii käsillä ja kasvoilla kuin olisi näyttämöllä. Katseessa tuikkii lapsenomainen innostus.

Rättö sanoo, että hänellä on taiteessa vain kaksi asetusta. Joko tehdään täysillä tai ei tehdä ollenkaan. Se on helppo uskoa. 

Aamuisin Rättö laittaa kauhuvideopeli Silent Hillin soundtrackin relaxing-version soimaan ja alkaa nytkyttää tekstiä kahdella sormella. Sitten illalla on kenties bänditreenit ja sitten pötkötellään. Seuraavana päivänä sama uusiksi.

Yhtenä Rätön innoittajana on toiminut Franz Kafka. Hän alkaa puhua vimmaisesti inspiroivasta Prahan-matkasta, jonka aikana hän kävi Kafka-näyttelyssä. Rättö teki muistiinpanoja Kafkan kotikaupungin pienistä ja pimeistä kaduista, jotta pystyi palaamaan niiden aiheuttamaan tunnelmaan.

”Puujaloilla kulkeva lyhdynsytyttäjä käy laittamassa vähän valkeaa, yksi epävireinen huilu soi, pianisti soittaa kadulla Penderecki-tyylistä musiikkia ennen kuin jäätyy talvipakkasilla flyygeliinsä kiinni.”

Tällaisia kuvia hän visioi viimeisimpään näytelmäänsä Kansalaisia ikuisen yön kaupungissa, jonka Rätön ja muiden porilaisten taiteilijoiden ryhmä Moderni Kanuuna esitti viime vuonna. Näytelmässä traumatisoituneet taiteilijat ja pienet taideryhmät kamppailevat kaupungissa, jossa ei ole ollut sähköä 30 vuoteen. He elävät pimeydessä ja yrittävät selvittää, mikä omassa elämässä meni vikaan.

Mutta yhtenä aamuna kaikkein pahiten traumatisoitunut hahmo nimeltään Viitakoski raahataan taidegalleria Golgataan Valo-festivaalin avajaisiin ja alkaa traumojen tilitys. Hänen läsnäolonsa saa auringon nousemaan yhdeksi päiväksi ja siinä hurmoksessa kaikki ihmiset alkavat sanoittamaan omia haavakohtiaan.

”Sen yhden päivän jälkeen aurinko taas laskee, mutta ihmiset ovat saaneet sisälleen pienen valon kipinän, jonka kanssa he voivat yrittää taas askeleen eteenpäin. Se on tuollainen kafkalainen metafora.”

Tätä samaa teemaa käsitteli myös Rätön ja Harri Sippolan viime vuonna julkaistu albumi Kansalainen – Ikuisen yön kaupungissa.

Katsotaanpas: traumatisoituneiden pimeä kaupunki, jossa ei ole aurinkoa. Ettei nyt vaan ensisijaisesti Rättö olisi inspiroitunut kuitenkin Prahan sijaan kotikaupungistaan Porista?

Hän nauraa ja nostaa käden pystyyn: ”Guilty!”

”Mut vähän oon sieltä Prahasta hakenut polttoainetta ja sadun hohdetta. Mut Porihan se nyt tietenkii!”

RÄTTÖ heräsi kirjallisuuteen vasta myöhemmällä iällä. Hänellä on silmänpohjan rappeuma, mikä on tehnyt lukemisesta hankalaa. 15 vuotta sitten hän sai Celian äänikirjaston käyttöön. Hän sanoo alkaneensa saman tien kahlata kirjastoa järjestelmällisesti läpi. Ensin Vanha testamentti, sitten Uusi testamentti, sitten Harry Potterit…

”Sitten sieltä tuli jotain sissien muistelmia, joo kaikki tänne vaan. Sitten oltiin jossain romantiikassa, Enni Mustosta, jotain pikku pirttiä pidettiin, oli pitsitehdasta ja leipomoa, kaikki vaan saatana sinne, mä tykitin puoli kirjastoa läpi!”

Ensimmäisen kirjansa käsikirjoituksen Rättö lähetti noin kymmeneen eri kustantamoon. Vain Teos ja Sammakko olivat kiinnostuneita. Sammakko pyysi Rättöä poistamaan käsikirjoituksesta puolet. Teokselta pyydettiin kirjoittamaan puolet lisää. Viides Teoksen kustantama kirja ilmestyy tänä keväänä.

Olen arvioinut useammankin Rätön kirjan. Eivät ne mestariteoksia ole, mutta on helppo nimetä niiden yhteinen paras piirre: mielikuvituksellisuus. Ne ovat kuin aikuisten satuja surrealistisella kierteellä. Esimerkiksi Se jokin (2018) oli allegorinen yhteiskuntasatiiri kapitalismin kiihdyttämästä ilmastonmuutoksesta sekä luokkayhteiskunnasta.

Mielikuvituksellista maailmaa täydentää Rätön kirjoihin tekemä kuvataide. ”Se on vähän sama kuin vaihtaisi rummuista kitaraan. Samaa musiikkia siinä tehdään”, hän sanoo.

Kirjojen kirjoittaminen tarkoittaa Rätölle yksinäisempiä juttutuokioita, kun taas musiikissa hän etsii yhteistä kieltä kavereiden kanssa. Toisinaan Rätölle ihmetellään, että miksi hän tekee niin paljon. Kuten kavereidensa kanssa levyn yhdessä viikonlopussa. 

”Ne ovat vain puheenvuoroja, ei kaiken tarvitse olla loppuun asti viritettyjä viiden tähden ferrareita, joiden kanssa on tapeltu viisi vuotta ja ajatuskin on vanhentunut jo neljä vuotta sitten. Osa onnistuu, osa ei. Kirja voi olla tuhatsivuinen tai nopeampi sepustus ajatuksista, mutta molemmat ovat vain kommunikaatiota.”

Nyt kun Rätöllä on vaijeria jalkapohjassaan, hän sanoo ymmärtävänsä paremmin rakennusalan duunareita, jotka vaikuttavat toisinaan työmailla tekevän hommia aika verkkaiseen tahtiin. Parin viikon näyttelyn rakentamisen jälkeen paikat ovat niin kipeänä, että jos samaa pitäisi jaksaa jatkaa 30 vuotta, ei ehkä onnistuisi.

Mutta samaan tapaan jos raksaduunarin istuttaisi koneen ääreen kirjoittamaan kirjaa, ei sekään ihan niin helppoa olisi kuin mitä ulkopuolelta voi arvostella.

Haastattelun keskeyttää Pasi Salmi, joka on tullut yhteiseen treenitilaan viimeistelemään porilaisen punkbändin Kadonneen tulevaisuuden ep:tä. Salmi ja Rättö ovat soittaneet yhdessä esimerkiksi Eleanoora Rosenholm -yhtyeessä ja ties missä muissa. Bändejä Porissa riittää, ja jäsenet ovat usein samoja.

Rättö ehdottaa, että jatkamme haastattelua paikallisessa kulttuurikapakassa eli Irkussa.

PORISSA kävellessä Rättö kertoo tarinoita paikallislegendoista ja osoittelee paikkoja: tuossa oli elokuvaohjaaja Visa Mäkisen grilli, tuolla Rätön isä soitti tanssikeikkoja, tuo on se puisto jota Jussi Hakulinen katseli kirjoittaessaan Joutsenlaulua, tuon peitetyn ikkunan takana on bändikaveri Jussi Lehtisalon nykyinen työhuone. ”Ennen tuota se teki 10 vuotta töitä vaatekomerossaan. Perse vaan näkyi!”

Rättö kertoo Visa Mäkiselle soitetusta puhelusta, jossa tätä oli yritetty houkutella paikalliseen elokuvatapahtumaan esiintymään. Tarinan mukaan Mäkinen oli vastannut puheluun: minä olen kuollut.

Elämä on kuolemista ja päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Pori tuntuu suorastaan dynaamiselta kaupungilta, jossa vastakohdilla on tilaa törmätä. Keskustasta pääsee yhtä nopeasti joko kauniille Kirjurinluodolle tai loputtomalta tuntuvalle teollisuusalueelle. Porilaiskirjailija Juha Seppälän kirjoissa on yhtä aikaa tylyä rujoutta ja Suomen kauneinta lausetta.

Totta kai Dingon säihkyvä ja eskapistinen synapop on lähtöisin täältä, jossa sellaista on ollut kova tarve ympärilleen kuvitella. Rättö puolestaan tekee taiteessaan pimeästä kaupungista oman mielikuvituksellisen fantasiamaailmansa.

Pori myös jakaa mielipiteitä. ”Kyl se vähän naurattaa ja en ihmettele, kun monet sanoo, että ei pysty tähän helvettiin, mutta itselle se on jotenkin ihan luontevaa, viihdyn omissa oloissani. Se on vähän ku Rambo kakkosessa se joku eversti sanoo toiselle, että se mikä on sinulle helvetti, on Rambolle koti.”

”Onhan tää Pori helposti tyly jos on tottunut vähän pehmeempään otteeseen.”

Rättöä huvittaa myös ajatus, että 1960-luvulla keksittiin tuoda ajan modernein musiikki nimenomaan Poriin. Siitä kaupunki nyt tunnetaan. Kaupungin tunnelma ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ole kovin jazz. ”No ei todellakaan. Kyllä se on humppaa ja mollissa mennään. Mutta niin vain täällä on milesdavisit ja muut käyneet soittamassa tuolla koripallotelineiden alla.”

IRKUSSA, oikealta nimeltään One For The Road, on torstaisena iltana tyhjää. Istumme nurkkapöydän hämärään valoon.

Tällä hetkellä Rättö viimeistelee seuraavaa kirjaansa, Muistoja visiotehtaan kellarista. Se käsittelee unelmia ja sitä, miten harvoin jos koskaan ne toteutuvat siinä muodossa kuin on alun perin haaveillut. Kirjassa elokuvaohjaaja saapuu kaupunkiin suurieleisesti ja esittää näkemyksensä työryhmälle, joka yksimielisesti torppaa ohjaajan ajatukset. Rättö on hakenut kirjaan inspiraatiota ”näistä meidän omista projekteista”.

Porilaisten oli tarkoitus tehdä esimerkiksi toinenkin elokuva Samurai Rauni Reposaarelaisen lisäksi. Sillä oli monta nimeä, joista yksi Töölön silkkimuna. Eiköhän anneta miehen itsensä kertoa:

”P.D. on kuuluisan suomenruotsalaisen jättisuvun viimeinen ainokainen. Vanhemmat kuolleet, ja hänet oli kasvattanu sellanen Setäeno, en mä tiedä miks se sen niminen oli, mut se oli Setäeno, ja sil oli Töölössä kattolukaali. Sit P.D. tulee käymään, se tanssahtelee ja jakaa ihmisille kadulla rahaa spittareissaan, syöksyy tammiovista sisään ja yläkertaan. Matot ja eteinen on peittynyt laskuihin ja P.D. sukeltaa suoraan seeprakuvioisen sohvan yli ja pistää ravit pyörii ja vedonlyönnin käyntiin. Hän puhuu Setäenolle niitä näitä, kunnes tajuu että Setäeno on sikari kädessä kuolleena ja tuijottaa maisemaikkunasta. Hänet on lavastettu syylliseksi Setäenon murhaan ja hän joutuu absurdille pakomatkalle, jossa on kymmenen eri tehtävän rata. Siinä täytyy oppia mahdollisimman nopeessa ajassa maailman harvinaisin kieli, jota puhuu ainoastaan kolme ihmistä maailmassa. Sit siihen kuuluu myös englantilainen nyrkkeily puolalaisessa rahtilaivassa. Tehtäväradan idea oli pikakouluttaa rikkaan suvun viimeinen perillinen, joka jatkaisi sitä sukua ylevästi paratiisisaarella neitsyiden kanssa. Kunnes elokuvan lopussa P.D. kattoo suoraan kameraan ja sanoo: äsh, mä oon snadisti gay.”

”Kun filmiä suunniteltiin, niin pojat sensuroi ton lopun ihan välittömästi!”

Töölön silkkimuna jäi tekemättä. Sekopäiseltä kuulostavan juonen sisällöllisenä ajatuksena oli, että sukupolvet haluavat jättää lapsilleen sairaita ylläpidettäviä perintöjä ja rakenteita, kun saattaisi olla mielekkäämpää pyrkiä kohti jotain uutta.

”Uusi sukupolvi haluaa aina oman kuolemattomuutensa ja sotansa, ellei vanha sukupolvi ole tehnyt niin hyvää järjestelmää, ettei tarvitse. Mutta pidämme yllä järjestelmää, joka jatkaa samaa helvetinperinnön konetta. Joku maailma meidän pitäisi seuraavalle sukupolvellekin jättää, mutta päättäjät ovat enemmän huolissaan kuluttamisesta kuin siitä, että olisi edes joku paikka, jossa kuluttaa.”

Rättö jatkaa, että julmasti sanoen hänen mielestään tällä menolla ihmiskunta absoluuttisesti ansaitsee oman sukupuuttonsa.

RÄTTÖ käyttää puheessaan useasti kafkamaisen koneen käsitettä. Se on Rätöstä edelleen käyttökelpoinen, koska niin kafkamaista todellisuus tuntuu olevan. Järjestelmä jauhaa toimivasti ja ottaa uhrejaan satunnaisesti eikä kukaan tiedä miksi. ”Mukademokraattisen järjestelmän kruununjalokiveksi nostetaan aivan umpinarsisti hullu ja sitten me ollaan sen armoilla.”

Sodassa näkyy ihmisen kilpailuvietti, Rättö sanoo. Hänen mielestään elämme narsistisessa kulttuurissa, jossa kilpaillaan keskenään. Se tuntuu vieraalta. Itseään hän ei pidä lainkaan kunnianhimoisena tai kilpailullisena.

”Sen takia varmaan urheilu jäi jo nuorena. Pitäisi juosta joku aika nopeammin kuin joku toinen. What’s the point? Mä en nähny mitään järkeä siinä. En halua voittaa mitään. Mutta mä haluun saada aikaiseksi jotain, joka tuntuu elävältä liekiltä. Harva meistä on niin hyvä, ettei tarvitse muuta kuin hämmästellä omaa peilikuvaansa.”

Rättö pitää itseään laiskana, joka tuskin tekisi mitään, elleivät kaverit repisi liikkeelle ja kysyisi mukaan. Hän on omien sanojensa mukaan ostanut elämässään ehkä kolme levyä itse, muuten kaverit ovat sivistäneet häntä. Circlessä hänen piti olla ensin tuuraaja, mutta se on muuttunut yli 25 vuoden vakipestiksi. ”En mä tiedä, olenko mä kieltäytynyt koskaan oikein mistään. Sille tielle oon jäänyt. Jussin [Lehtisalo] kanssa ollaan jo puolikärttyinen aviopari, niin paljon värkätty keskenään!”

Hänestä on harmillista, että ihmisillä on tässä ajassa taipumus vaipua omien poteroidensa pessimismiin. Pohjimmiltaan ihmiset haluavat kuitenkin olla yhdessä ja rakentaa. ”Sen huomasi sitä Rauni-elokuvaakin tehdessä. Koko ajan tuli jostain puskasta joku auttamaan!”

Rättöä auttoi musiikin tielle aikanaan esimerkiksi hänen enonsa, jotka soittivat bluesia. Rättö innostui kovasti rumpujen soittamisesta, mutta hän halusi soittaa koko ajan ainoastaan sooloja. Armeijan soittohuoneessa hän piipahti sen verran, että totesi siellä soitettavan ainoastaan nuoteista. Se ei käynyt, oli löydettävä muut väylät.

Rättö sanoo, että hänen maailmassaan menestys tarkoittaa, että saa sanoa haluamiaan asioita valitulla tavalla. ”Ja siinä mielessä olen onnekas. Ei niinkään, että olen onnistunut sen sanomaan, vaan että ympärillä on niin paljon ihmisiä, että niiden kanssa voi sanoa kaikenlaista.”

SEURAAVANA aamuna viimeisessä haastattelusessiossa juomme Rätön luona kahvia ja pelaamme samurai-peliä Ghost of Tsushima. Tehtävien suorittamista tärkeämpänä Rättö pitää pelin tunnelmasta ja maailmasta nauttimista. Moderni klassinen soi kuin japanilainen puutarha, välillä miekkasankarien ryhmä ilmestyy puiden välistä riitaisat aikeet mielessä.

Rätölle pelin maailmassa oleminen on joskus todellisempaa kuin ulkona oleva todellisuus. Soihdun kantaminen metsässä Skyrim-pelissä tuntuu elävämmältä ja tärkeämmältä muistolta kuin valomainosten välke keikkamatkalla New Yorkissa.

Eteisessä on Rätön tekemä maalaus nimeltään Istuva Samurai nutturalla. Herkillä viivoilla maalattu teos on hyvin abstrakti ja ei-esittävä. En sano mitään. Rättö alkaa selittää kysymättä, missä samurain piirteet menevät, hän piirtää sormillaan kuin teosta uudestaan: siinä se on mättäällä, tuossa ovat silmät ja suu.

”Kaikki ei sitä samuraita siinä näe.”