Perheenjäsen

MIKÄ ON ORKESTERI? Miksi se on? Tällaisiakin kysymyksiä Pekka Kuusisto joskus ajattelee. Juuri nyt siihen ei ole aikaa, sillä hänen pitäisi johtaa Feeniks-lintu siivilleen noin kolmenkymmenen tunnin päästä.

On tiistai 14. toukokuuta ja Helsingin kaupunginorkesteri harjoittelee Musiikkitalon suuressa salissa seuraavan päivän konserttia varten. Päävierailija Pekka Kuusisto on aloittanut Thea Musgraven vuonna 1997 valmistuneella teoksella Phoenix Rising.

Teos on orkesterille erittäin vaativa. Kuusisto tietää, että jos keskittyminen herpaantuu, ”60–70 ihmistä voi äkkiä olla skutsissa”.

Hän on viettänyt kymmeniä tunteja tutkien partituuria. Opetellut ulkoa, perehtynyt 95-vuotiaan* Musgraven elämään, niin kuin hän useimmiten johdettavien teosten kohdalla tekee. Hän on kuunnellut toimittaja Tom Servicen podcastin BBC:ltä. Siitä hänelle muodostui kuva jämerästä ja periaatteellisesta ihmisestä, jolla olisi ollut lahjoja moneen muuhunkin kuin säveltämiseen. Häntä ilahdutti huomata, että Musgrave oli 1900-luvun merkittävimmän musiikkipedagogin Nadia Boulangerin oppilas niin kuin moni muukin Philip Glassista Quincy Jonesiin ja Daniel Barenboimista Henryk Szeryngiin.

Idean Phoenix Risingiin Musgrave sai erään kahvilan kyltistä.

”Teoksessa on kyse timpanin ja käyrätorven suhteesta”, Kuusisto sanoo orkesterille. Musgrave kirjoittaa teosesittelyssään, että timpani eli patarumpu kuvastaa pimeyden voimia, lavan ulkopuolelta soittonsa aloittava käyrätorvi etäistä toivoa, joka lopulta voimistuu uudelleensyntymäksi ja elämäksi.

Ennen paussia Kuusisto pyytää viulisti Teppo Ali-Mattilaa kuuntelemaan balanssia saliin. Musiikkitalon suuri sali on akustisesti monella tavalla loistava, mutta kapellimestarin podiumilta ei kuule samalla tavalla kuin yleisöstä. Kuusistolle on kerrottu, että joskus HKO:ssa mietitään, kuinka ilmaista ongelma diplomaattisesti vieraileville kapellimestareille.

”Onko tarkoitus, että timpanilla on iso crescendo?” Ali-Mattila kysyy.

”Kyllä.”

KUUSISTOA oli varoitettu. Hän oli hakemassa stemmoja Musiikkitalolta monta kuukautta etukäteen ja käveli hissikäytävällä konsertin partituuripinkka kädessään – Musgrave, Clyne, Eisendle, Stravinsky – kun vastaan tulivat käyrätorvistit Sam Parkkonen ja Ville Hiilivirta. 

”Mä sanoin, et älkää olko huolissanne, mä opiskelen näitä nyt jo. Ville oli vaan, et ei se Tulilintu, vaan se on se Musgrave. Se on se helvetti”, Kuusisto sanoi haastattelussa Zum Beispiel -ravintolassa Porvoossa keväällä 2024 ennen konserttia.

Edellisessä konsertissa hän oli näyttänyt väärin yhden Ravelin Hanhiemon ylimenokohdan. Se oli ”tippunut Villen niskaan”.

Kuusisto aloitti Helsingin kaupunginorkesterin päävierailijana vuonna 2023 samaan aikaan kuin Jukka-Pekka Sarasteesta tuli ylikapellimestari.

Hän ei ole opiskellut esimerkiksi Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla, vaan on oppinut johtamaan enimmäkseen käytännön kautta. Ensimmäinen keikka HKO:n kapellimestarina oli syksyllä 2020. Pandemian takia lavalla ei saanut olla täysikokoista orkesteria. Esiinnyttiin kamariorkesterikokoonpanolla. Kuusisto pääasiassa liidasi, siis johti viulun kanssa. Ainoa teos, jossa hän oli kapellimestarina, oli Magnus Lindbergin ensimmäinen viulukonsertto. Solistina soitti Elina Vähälä.

Viulukonsertto on hankala kaikille osapuolille. Siinä on tiuhaan metrisiä modulaatioita eli äkillisiä temponvaihdoksia, joiden tulisi olla tarkassa matemaattisessa suhteessa edeltävään. Kuusistolle konsertto oli kuitenkin tuttu, koska hän oli liidannut sitä paljon solistina.

”Todennäköisesti ihmiset ajattelivat, että mä olen paljon parempi siinä johtamishommassa kuin mä olenkaan”, hän sanoo.

”Se, millä valmiustasolla mä oon tullut HKO:hon töihin, on aika hurjaa.”

Hän ei kuitenkaan olisi HKO:n päävierailija, jos riittävän suuri osa orkesterista ei olisi hänen puolellaan. Jotkut kapellimestarit eivät enää vieraile HKO:ssa, koska orkesteri ei halua.

Pasunisti Valtteri Malmivirta vertaa Kuusistoa muusikkokapellimestareihin, kuten Vladimir Ashkenazyyn.

”Pekalla oli hirveän hyvät lähtökohdat siihen [kapellimestarin työhön]. Hänellä on hyvät kädet myös.”

Malmivirran mukaan Kuusiston johtaminen ei ole ”tahdin lyöntiä”, vaan käsissä on ”gestiikkaa ja plastiikkaa”. Ne ennakoivat asioita.

Malmivirta kiittää myös Kuusiston ohjelmistovalintoja. 

”Me ollaan aika vanha ja perinteinen, helposti lähdetään konservatiiviseksi instituutioksi. Ne on loistava pari Jukkiksen kanssa, joka on tällainen vanha kettu.”

ENNEN KUIN Kuusisto alkoi johtaa, hän oli liidannut viulun kanssa vuosikymmeniä. Sen lisäksi, että hän soittaa paljon solistina – ensimmäinen kerta HKO:n edessä oli Sibeliuksen viulukonsertto Sibelius-viulukilpailun finaalissa vuonna 1995 – hän vierailee säännöllisesti maailman parhaiden kamariorkesterien liiderinä.

”Ideaalitilanteessa olisin osa kamarimusiikkiryhmää”, hän sanoo.

”Osa perhettä. Kun rupesin johtamaan, se oli tavallaan piinallisimpia juttuja. Sen lisäksi, että tajusi, miten vaikeaa se oikeasti on, siinä tuntee itsensä tosi ulkopuoliseksi.”

Kuusisto ajatteli nuorempana, ettei kapellimestarin työ sovi hänelle. Hän oli kohdannut niin monia, jotka eivät olleet päteviä. Tuntui, että jotkut kapellimestarit perustivat tekemisensä muuhun kuin itse musiikkiin. Vaikutelma syntyi siitä, miten he käyttäytyivät.

”Asenteesta, koppavuudesta. Hirveä tarve yrittää rakentaa auktoriteettia jostain muusta kuin siitä, että tekisi hyvää musaa, tai tekisi sen varsinaisen duunin hyvin. Ihmiset tuittuilee ja käyttäytyy vaan ikävästi.”

Yksin kapellimestari ei tee mitään. Kuten Pekka Kuusistoakin opettanut kapellimestari Jorma Panula sanoo vuonna 2016 ilmestyneen Klassinen Suomi -dokumenttisarjan toisessa jaksossa: ”Ne [kapellimestarit] on niin egosentrisiä ihmisiä, että ne luuloo, että sieltä lähtee kaikki. Ei se niin oo. Ilman orkesteria ei kuulu soittoa, vaikka kuinka ve’etään reikiä ilmahan. Ei kuulu mitänä.”

Kuusistosta kapellimestarin työ aiheuttaa pahimmillaan sen, että päässä sumenee. Mielessä on pyörinyt tositapahtumiin perustuva Spotlight-elokuva, jossa viitataan entisen katolisen papin Richard Sipen tutkimuksiin. Niiden mukaan kuusi prosenttia katolisista papeista on ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä alaikäisen kanssa. Kuusisto ei tarkoita, että kapellimestarit syyllistyisivät jatkuvasti samaan, mutta rakenteet mahdollistavat heille huonon käytöksen helpommin kuin monille muille. Aiheesta kirjoittaa esimerkiksi amerikkalainen filosofi Martha Nussbaum teoksessaan Citadels of Pride.

”Ihmisiltä katoaa todellisuudentaju aina silloin tällöin. Tuo on yksi osa mekanismia, joka on ihan rakennettukin meidän alaan”, Kuusisto sanoo.

Hän uskoo, että usein kyse on epävarmuudesta. 

”Kippareilta vaaditaan ihan hemmetin selkeää minäkuvaa, ettei käy niin kuin joillekin käy. Rupeaa törttöilemään tavalla tai toisella.”

Hän koki tällaista käytöstä varsinkin nuorena. Kapellimestari saattoi esimerkiksi osoittaa, että häntä ei kiinnosta johdettava teos tuon taivaallista. Ja vaikka käytöksessä ei olisikaan varsinaista huomauttamista, teoksia, joissa oli solisti, ei harjoitettu välttämättä juuri ollenkaan. Painopiste oli aina sinfoniassa.

Mutta miksi? Kun Kuusisto keväällä johti ystävänsä, amerikkalaisen säveltäjän Nico Muhlyn urkukonserton vuodelta 2017, hän harjoitutti nimenomaan sitä. Teos on rytmisesti erittäin vaikea ja orkesterille uusi. Aiemmissa esityksissä se ei ollut ollut ”lähelläkään läjässä”.

”Se on kantaesitetty Losissa silleen, että oli tunti harjoituksia”, Kuusisto sanoo. 

Muhly onnistui sekä keskiviikon että torstain konsertissa. Konserton jälkeen ohjelmassa oli Ravelin Hanhiemo, jonka erään ylimenokohdan Kuusisto näytti torstain konsertissa väärin.

”Mä itse asiassa vähän syytän Nicoa”, Kuusisto heittää. ”Helpotus siitä, että se biisi saatiin menemään maaliin molemmilla keikoilla, niin sitten tämä perushiihtäjä hidastaa loppusuoralla.”

Kuusisto ei todellakaan ole ainoa. Kaikki kapellimestarit tekevät virheitä. Maailman menestyneimpiin kapellimestareihin kuuluva Esa-Pekka Salonen sanoi keväällä Kulttuuricocktail-ohjelmassa mokanneensa vaikka kuinka paljon. Yleensä siitä ei vain puhuta.

UUTENAVUOTENA Kuusisto kirjoitti Facebookiin: ”VOS-järjestelmän hienouksista ja haavoittuvaisuuksista tietoiset ystäväni! Olen nykyisessä, todella inspiroivassa työssäni HKO:ssa herännyt mahdollisuuksiini väärinkäyttää yhteisiä varoja”, päivitys alkoi.

VOS-järjestelmä viittaa laitoksiin, jotka saavat toimintaansa julkista rahaa valtionosuuksina. Järjestelmän piiriin kuuluu reilu sata orkesteria, museota ja teatteria, muun muassa Helsingin kaupunginorkesteri.

Kuusisto huomautti, että oman edun ajaminen olisi hänelle helppoa: hänen lähipiirissään on niin paljon muusikoita. Hän voisi koplata ohjelmia, joista olisi hänen perheelleen taloudellista hyötyä. Esimerkiksi hänen isänsä Ilkka Kuusiston musiikkia.

”Tulevalla kevätkaudellakin on touhua josta olisin ratkiriemuissani, mikäli mielisin julkisessa sanassa esittää VOS-järjestelmän korruptoituneena”, Kuusisto kirjoitti.

Kyse ei Kuusiston mielestä ole siitä, ettei ratkaisuille voisi olla taiteellisia perusteita. Vaan siitä, että tilanteessa, jossa koko kulttuurikenttä on leikkausuhan alla ja yhteiskunnassa tahoja, joiden mielestä kulttuurilaitosten VOS-järjestelmän voisi suurin piirtein lakkauttaa, täytyy toimijoiden itsensä olla äärimmäisen tarkkoja siitä, miltä asiat näyttävät. Ettei vaikuta siltä, että vähät yhteiset rahat valuvat samojen ihmisten taskuun. Hän on miettinyt kysymystä myös henkilökohtaisesti, sillä hän on tuntenut HKO:n intendentin Aleksi Malmbergin pitkään ja he ovat ystäviä. Ei kai hän ole päävierailija siksi? (Aleksi Malmberg vakuuttaa, että ei. Kuusistolla oli Malmbergin mukaan orkesterin tuki ja hänet valittiin tehtävään taiteellisten ja kansainvälisten ansioiden perusteella.)

Puhetta korruption mahdollisuudesta ei orkesterikentän sisältä kuule käytännössä koskaan. Moni otti Kuusiston avauksen ilahtuneena vastaan, mutta jotkut suuttuivat. Hän sai yksityisiä viestejä ja vihaisia puheluita. Lopulta hän poisti päivityksen sivultaan.

Silti hän otti alkukesästä jälleen kantaa. Musiikkikenttä keskusteli kapellimestari Jonas Rannilan tapauksesta. (Long Play paljasti toukokuussa, että Rannila on häirinnyt seksuaalisesti lukuisia nuoria miehiä.) ”Puhukaa, hyvät ihmiset, kun näette, koette tai teette jotain sopimatonta. –– Kyky toimia vahingoittamatta toisia tulisi olla kaikkien kompetenssivaatimusten ensimmäisellä rivillä”, Kuusisto kirjoitti.

Päivityksessään hän viittasi esimerkiksi arvostettuun Verbierin festivaaliin, jossa seksuaalisesta häirinnästä toistuvasti syytetty Charles Dutoit saa toimia nuoriso-orkesterin kapellimestarina. Dutoit’ta koskevat syytökset ulottuvat vuoteen 1985, mutta päivänvaloon ne tulivat vasta vuonna 2017 lehtiartikkelien myötä. Dutoit’ta ei ole tuomittu, mutta Bostonin ja Philadelphian orkesterit toimittivat asiasta omat selvityksensä ja totesivat syytösten pitävän paikkansa. Nussbaum kirjoittaa Citadels of Pridessa, että Dutoit'ta suojeli ”hiljaisuuden ja pelon koodi”. Ketään Verbierin festivaalilla ei myöskään vaikuta kiinnostavan, että Dutoit työskentelee Pietarin filharmonikoissa, vaikka muuten läntiset instituutiot ovat boikotoineet taiteilijoita, jotka saavat rahaa Venäjän valtiolta.

Mitä enemmän Kuusisto on alaansa miettinyt, sitä vähemmän hän siitä pitää. Hän on kysellyt kollegoiltaan heidän kokemuksistaan ja tajunnut, kuinka yleistä on tulla seksuaalisesti häirityksi tai kohdelluksi muuten huonosti. Hän seuraa oboisti Katherine Needlemanin Substack-tiliä, jossa jaetaan tietoa ja kokemuksia siitä, miten systemaattisesti naiset on klassisen musiikin kentältä syrjäytetty. Hän on tajunnut, että ala suojelee enemmän ”kultamunia” kuin niitä, jotka oikeasti tarvitsisivat suojelua.

Hiljattain Kuusisto joutui jälleen työskentelemään osaamattoman kapellimestarin kanssa. Silti moni muusikko oli jälkikäteen sitä mieltä, että vika oli heissä eikä kapellimestarissa. Kaikki tämä on vaikuttanut oudolla tavalla.

”Mulla ei ole huolta ammatillisesta tulevaisuudesta. Voi olla, että se tulee jossain vaiheessa takaisin, mutta jos kävisi niin, että keikka loppuisi tyyliin huomenna, kalenteri tyhjenisi, niin eipä haittaisi kauheasti. Ja se on tosi jännä, koska tässä on kuitenkin tyyliin 25 vuotta tehty aktiivisesti duunia, että sitä keikkaa olisi mahdollisimman paljon ja mahdollisimman kaukana”, Kuusisto sanoo.

”Joku raja on ylittynyt. Jos mun viulunsoiton tulevaisuus on se, että soitan Pernajan kirkossa joka toinen sunnuntai Bachia ja se olisi siinä, niin se olisi mun mielestä täysin fine. Se ei vähennä sitä, että olisi kiva ymmärtää musiikista koko ajan enemmän.”

Kollegoja toki tulisi ikävä.

KUN KUUSISTO oli nuori opiskelija, hän ei usko ajatelleensa teosten tulkintoja oikeastaan lainkaan. Kaikki aika meni viulunsoiton opetteluun. Jotain muutakin noista vuosista jäi silti kytemään. Tuomas Haapanen, joka oli Kuusiston toinen opettaja Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla, oli tarkka pienimmistäkin merkinnöistä.

Kun Kuusisto esitti HKO:n kanssa Sibeliuksen viulukonserton vuonna 2015, he tutkivat Susanna Mälkin kanssa partituuria tuntikausia. Sinne on merkitty monia sellaisia asioita, joita konsertissa harvemmin kuulee. Esimerkiksi johdannossa on kadenssityyppinen osuus, jossa tempo hidastuu äkillisesti. Partituurin on kirjoitettu, että sen pitäisi kiihtyä, kunnes orkesteri tulee sisään, mutta esityskäytännön mukaan tempossa ollaan jo muutaman iskun jälkeen. Näin tehdään suurimmalla osalla levyistä ja näin Kuusisto teki myös itse levyttäessään konserton Sibelius-kilpailun voiton jälkeen vuonna 1996. Mälkin kanssa he ovat sopineet levyttävänsä sen uudelleen, kun ovat ”kasvaneet isoiksi”.

Klassikot – poikkeavalla ja tavanomaisemmalla tavalla tulkittuina – herättävät tunteita. Kun Kuusistolla muutamia vuosia sitten oli kvartetti, Beethovenin jousikvartetoista oli melkein mahdotonta käydä keskustelua. Asiat muuttuivat heti henkilökohtaisiksi. Bartókin, Crumbin ja Kurtágin kanssa vastaavaa ongelmaa ei ollut.

”Se on se pelko, pienuuden tunne musiikin äärellä. Musta tuntuu, että se on osa koulutusta. Että on trauma suurten säveltäjien kanssa.”

Hän vertaa muistoa aikuisiällä käymäänsä rippikouluun. Rippipapin kanssa he naureskelivat, kuinka absurdia on, että kaikista maailman ihmisistä Martti Lutherin nimeä kantava Luther-säätiö vastustaa ankarasti naispappeutta. Olihan juuri Luther uusien Raamatun-tulkintojen puolestapuhuja.

”Tavallaan sama juttu Beethovenin kanssa. Tuntuu, että ihmiset tosi usein arvostaa Beethovenia tai suhtautuu Beethoveniin just sillä tavalla kuin mitä kaiken kirjoitetun ja kaiken hänen käsistään säilyneen perusteella ei pitäisi olla. Ei se ole pyhää.”

Kuusisto uskoo vallitsevan levytyskulttuurin, jossa teoksia kursitaan kasaan pahimmillaan muutaman sekunnin pätkistä, vaikuttaneen siihen, että tietynlaiset tulkinnat nähdään ainoina oikeina.

”Jengi kiistelee tuolla soittaako Lang Lang vai Horowitz oikein tämän Schubertin biisin. Luulen, että voisi olla taidemuodollekin eduksi, jos sanoitettaisiin paremmin sitä, että ei ole yhtä oikeaa tapaa, tai miten älyttömän hähmäisiä säveltäjien merkinnät usein ovat.”

Siksi hän on ehdottanut erästä ideaa ”ryminällä äänitemarkkinoille” rynnistävälle Applelle. Hän haluaisi tehdä levyn, ehkä Bachia, jonka prosessi poikkeaisi totutusta. Tietyn ajan Kuusisto äänittäisi saman kokonaisuuden joka kuukausi uudelleen kotiinsa tehdyssä äänitysstudiossa. Levytyksestä maksanut kuulija saisi aina uuden. Muuttuva äänite rikkoisi ajatusta yhdestä oikeasta tulkinnasta.

Ihmisen tekemää musiikkia soittaa ihminen.

Ajatuksen siitä, että taiteilijan kompetenssivaatimuksiin kuuluu kyky olla vahingoittamatta toisia, Kuusisto on kuullut koreografi Sonya Lindforsilta.

Helsingin kaupunginorkesterin kauden avajaiskonsertti Musiikkitalossa 6.9.2024. Pekka Kuusisto on yksi konsertin kolmesta kapellimestarista ja soittaa yhdessä sopraano Aphrodite Patoulidoun kanssa Kaija Saariahon teoksen Changing light. 

*Thea Musgrave täytti 96 vuotta 27. toukokuuta.