Miksi lapsille tarjotaan pelkkää pomppulinnataidetta?

MUUTAMIA VUOSIA sitten lastenmusiikkiyhtye Mimmit oli esiintymässä eräässä länsisuomalaisessa kaupungissa. Keikan jälkeen yhtyeen jäsenet tekivät niin kun he aina tekevät: poseerasivat fanien kanssa yhteiskuvissa, kirjoittivat nimikirjoituksia ja myivät levyjä.

Mimmien perustajajäsen, musiikintekijä Pauliina Lerche seisoi myyntipöydän takana, kun häntä lähestyi keski-ikäinen nainen. Nainen halusi ostaa levyn ja jäi hetkeksi juttelemaan. Hän kiitti Lercheä konsertista ja esitti sitten kysymyksen: Mitä sinä työksesi teet?

Lerche ei muista enää tarkkaan, mitä hän vastasi. Hän on kuullut saman kysymyksen kymmeniä kertoja. Lastenmusiikkiyhtyeessä esiintyminen ei yksinkertaisesti tunnu ihmisistä mahdolliselta päätyöltä – ei, vaikka Lerche laulamisen ja soittamisen lisäksi sekä säveltää että sanoittaa kaikki Mimmien kappaleet.

Tällainen asenne tuntuu Sibelius-Akatemiasta valmistuneesta muusikosta luonnollisesti loukkaavalta. Aiemmin Lerche soitti vuosikausia muun muassa Vesa-Matti Loirin yhtyeessä. Silloin vastaavia kysymyksiä ei esitetty. Nyt Mimmit on kuitenkin ollut hänen päätyönsä jo pitkään. Bändi onkin omassa genressään melkoinen jättiläinen. Mimmit on julkaissut kahdeksan levyä. Se on ollut kolme kertaa Emma-ehdokkaana ja saanut palkinnot vuoden lastenmusiikkilevystä (2017) ja vuoden lastenmusiikin tekijänä (2022). Sen ympärille on tehty animaatioita, sen Youtube-videoita on katsottu miljoonia kertoja ja yhtye on jopa tehnyt vuonna 2015 tunnuslaulun Japanin suurimman tavarataloketjun Mitsukoshi-Isetanin joulukampanjaan.

Myös keikkarintamalla Mimmit on ollut ahkera. Oman arvionsa mukaan yhtyeen konserteissa on vuodesta 2007 lähtien käynyt yli 300 000 lasta Suomessa ja ulkomailla. Ja aikuiset päälle.

Eli siis ei, Pauliina Lerchellä ei ole muuta työtä. Mutta ei ole oikeastaan ihme, että ihmiset kuvittelevat niin.

Suomessa on nimittäin jo pitkään suhtauduttu lastenkulttuuriin välinpitämättömästi ja väheksyvästi. Lastenkulttuuri on juhlapuheissa tärkeää, mutta tekojen tasolla ei. Viime vuosina sen elintila on entisestään kaventunut. Nykyisen hallituksen kulttuurialalle kaavailemat säästötoimenpiteet uhkaavat kurjistaa tilannetta vielä lisää.


LAPSIASIAVALTUUTETTU Elina Pekkarinen tiivistää ongelman heti puhelinhaastattelun alkuun.

”Lastenkulttuurikeskusten liitolla on pitkään ollut tällainen slogan, että pomppulinna ei riitä. Sen kautta he ovat pyrkineet tuomaan esille sitä ajatusta, että lastenkulttuurin ei ole tarkoitus ainoastaan tuottaa aikuisille lisäarvoa.”

Niin, lastenkulttuuriin ja -taiteeseen halutaan ja on pitkään haluttu liittää erilaisia välineellisiä pyrkimyksiä. Vanhemmat saavat hetken lepotauon, kun jälkeläiset tuupataan kulttuurin pariin – tai sitten lapsille suunnattuun taiteeseen yhdistetään erilaisia pedagogisia pyrkimyksiä.

Pekkarisen mielestä sekä lapsille suunnattu taide että lasten itsensä tuottama taide tulisi kuitenkin nähdä itseisarvoisen tärkeänä, samalla tavalla kuin taide ylipäätään.

”Taide ja kulttuuri ovat olennaisia asioita ihan meidän ihmisyyden kannalta, ne kiinnittävät ihmisen maailmaan. Ja lasta taide koskettaa usein vielä autenttisemmin kuin aikuista, koska hän kokee asioita mahdollisesti ensimmäistä kertaa.”

Niin, monet varmasti tunnistavat, miten elävästi vaikkapa lapsuuden lempikirjat, elokuvat, teatteriesitykset tai konsertit ovat jääneet mieleen.

Suomalaisilla lapsilla ei kuitenkaan ole asiantuntijoiden mielestä tasa-arvoisia mahdollisuuksia päästä osallisiksi kulttuurista ja taiteesta. Lähtökohtaisesti lapset ovat alisteisessa asemassa aikuisiin nähden: heidän on vaikeaa tai mahdotonta päästä taidekokemusten pariin itsenäisesti.

Toiminnanjohtaja Aleksi Valta jo aiemmin mainitusta Suomen lastenkulttuurikeskusten liitosta sanoo, että maantieteellinen sijainti vaikuttaa selvästi siihen, miten paljon ja millaista kulttuuria ja taidetta suomalaisten lasten elämään kuuluu.

”Isoissa kaupungeissa on enemmän tarjontaa, onhan se selvää. Me olemme vuosia pyrkineet siihen, että kaikissa Suomen kunnissa olisi kulttuurikasvatussuunnitelmat. Tällä hetkellä sellainen löytyy 80 prosentilta, mutta niiden sisältö vaihtelee paljon.”

Millainen Suomen tilanne on verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin? Kuinka paljon meillä tuetaan lasten kulttuuriharrastuksia ja taidekasvatusta?

”Ollaanhan meillä aika kaukana vaikka Norjasta, jossa kaikki lapset saavat taidekasvatusta koulupäivän aikana läpi lukuvuoden ja tarjontaa on muutenkin paljon. Ruotsissa on sitten taas hyvin aluekohtaista. Tukholmassa on paljon tarjontaa mutta pienemmillä paikkakunnilla välttämättä ei.”

Valta tarkentaa vielä, että lastenkulttuurin rahoitusjärjestelmät ovat niin monimutkaisia, että on vaikea arvioida, miten paljon eri maissa siihen panostetaan. Siinä kuitenkin näkyy hänen mukaansa selkeitä eroja, ovatko kohteena kaikki lapset vai tietty osa heistä.


SUOMEN VALTION lastenkulttuurin ja taiteen rahoitus kytkeytyy kahteen erilaiseen järjestelmään. Ensinnäkin meillä on taiteen perusopetusta. Se on vapaa-ajalla annettavaa kulttuurikasvatusta, josta säädetään laissa. Täysin vastaavaa järjestelmää ei löydy muista maista, vaan kysymyksessä on kulttuuripoliittinen suomalainen erikoisuus. Taiteen perusopetuksen piiriin kuuluu musiikkiopistoja, kuvataidekouluja, teatteriryhmiä sekä monia muita kulttuuritoimijoita. Valtion talousarvioesityksessä vuodelle 2025 taiteen perusopetukseen ei kohdistu säästötoimenpiteitä, toisin kuin moniin muihin kulttuurin aloihin ja toimijoihin.

Aleksi Valta on sitä mieltä, että käytännössä hallitus on tässä tehnyt valinnan. Se tukee lähinnä hyvin toimeentulevien perheiden kulttuuriharrastuksia. Tutkimusten mukaan kun taiteen perusopetukseen hakeutuu pääosin lapsia ja nuoria tällaisista perheistä.

Toinen merkittävä rahoitustyökalu on kulttuurin valtionosuusjärjestelmä, jonka piiriin kuuluu museoita, teattereita ja orkestereita. VOS-järjestelmä syntyi 1990-luvun alussa ja se korvasi aiemmin harkinnanvaraisena myönnetyn rahoituksen.

Vuonna 2025 kulttuurin valtionosuustoimijoilta leikataan suunnitelmien mukaan yhteensä 10,9 miljoonaa euroa, josta valtaosa kohdistuu esittävän taiteen valtionosuuksiin. Teatterin, tanssin ja sirkuksen osalta kyseessä on noin kahdeksan prosentin leikkaus rahoituksen nykytasoon. Mikäli leikkaukset toteutuvat, on lapsille suunnattua kulttuuritarjontaa pienillä paikkakunnilla tulevaisuudessa tarjolla vielä vähemmän. Ministeriö itse väitti hallitusohjelman mukaisesti pitäneensä lastenkulttuurin leikkausten ulkopuolella. 

Muun muassa vantaalaisen Tanssiteatteri Raatikon toiminnanjohtaja Jaakko Toivonen otti asiaan kantaa avoimessa Facebook-kirjoituksessaan toinen syyskuuta. Hän kirjoitti, että valtionosuusrahoituksen avulla Tanssiteatteri Raatikko on pystynyt kiertämään Suomea laajasti ja tarjomaan tanssitaidetta lapsiyleisöille paikkakunnilla, missä sitä muuten ei ole tarjolla – ja pitämään esitysten lippujen hinnat edullisina.

Mikäli leikkaukset toteutuvat, tällainen toiminta on vaarassa. Ei ole varaa kiertää yhtä paljon, ja lippujen hintoja on pakko korottaa.

Se on erityisen ikävää siinä mielessä, että lastenkulttuurista ei tälläkään hetkellä olla valmiita maksamaan yhtä paljon kuin aikuisten vastaavista esityksistä. Teatterin ammattilaiset tietävät, että lastenteattereilla on aikuisten ohjelmistoa tekevien teattereiden menot, mutta lastenlipputulot. Sama pätee myös lastenmusiikkiin, Pauliina Lerche kertoo.

Alalla on toisteltu välillä raflaavaa slogania siitä, että lastenkulttuurin euro on 40 senttiä, 50 senttiä tai jotain vastaavaa. Se viittaa siihen, että sekä lipputulot että erilaiset apurahat ja muut tuet jäävät usein aikuisten kulttuuritukia pienemmiksi. Esimerkiksi Helsingin kaupungin tuki lastenteattereille on pitkään ollut vain noin neljäsosa siitä, mitä aikuisten vastaaville teattereille on myönnetty.

Elina Pekkarinen pitää kulttuurin saavutettavuutta lapsille isona yhdenvertaisuuskysymyksenä.

”Tuntuu, että kaavailluissa leikkauksissa ajatus on sellainen, että kaikki pitäisi tuottaa yksityisellä rahalla ja kaiken pitäisi olla alisteista markkinatalouden mekanismeille. Mutta lastenkulttuurin kanssa se on mahdoton ajatus, koska siellähän vanhemmat ovat niitä maksajia. Jos toisissa perheissä ei ole varaa maksaa, niin silloin vain hyvin toimeentulevien perheiden lapset pääsevät kulttuurin piiriin.”

Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään rahasta, vaan myös asenteista. Elina Pekkarinen itse aiheutti vuosi sitten pienoisen kohun kulttuurikentällä, kun hän toimi lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raadin puheenjohtajana. Kun raati julkisti ehdokkaat, Pekkarinen piti puheen, jossa hän arvosteli joidenkin kilpailuun osallistuneiden teosten tasoa. Osa teoksista oli hänen mukaansa viimeistelemättömiä ja sisällön puolesta irrallaan nykymaailmasta.

Hän on edelleen samaa mieltä, mutta sanoo myös, että ymmärtää, miksi jotkut lastenkirjallisuuden ammattilaiset loukkaantuivat puheesta.

”Voi olla, että minun olisi pitänyt valita se paikka kritiikille paremmin. Mutta en halua edelleenkään mennä siihen, että kaikesta lapsille tehdystä kulttuurista pitäisi vain olla kiitollinen. Lapsilla on oikeus korkeaan laatuun siinä kuin aikuisillakin.”

Tämä alkaa olla nykymaailmassa harvinainen asenne. Lastenkulttuurista ei enää juurikaan ilmesty arvosteluja. Erityisen paljon tästä on kritisoitu Helsingin Sanomia, jossa varsinkin lasten- ja nuortenkirjojen arviot ovat viime vuosikymmenten aikana vähentyneet huomattavasti.


HELSINGIN SANOMIEN kulttuuritoimituksen esihenkilö Aino Miikkulainen huokaisee.

”Mä tiedän, että moni taho on sitä mieltä, että sitä voisi olla enemmänkin.”

Ensimmäinen kysymys on käsitellyt sitä, mitä Miikkulainen ajattelee lastenkulttuurin näkyvyydestä Helsingin Sanomissa. Ja kyllä, aivan varmasti Miikkulainen tietää, että aihe aiheuttaa paljon jupinaa.

Erityisesti lastenkirjailijat ovat viime vuosina puhuneet aiheesta paljon – sosiaalisessa mediassa, haastatteluissa, kirjamessujen paneelikeskusteluissa ja ihan vaan keskenään. Heitä ärsyttää erityisesti se, että Helsingin Sanomissa ollaan usein huolissaan lasten ja nuorten lukutaidosta, mutta samaan aikaan lehti ei käytännössä enää juurikaan arvostele lasten- ja nuortenkirjoja. Muutaman kerran vuodessa saattaa ilmestyä yksittäinen nuortenkirja-arvio. Lastenkirjat taas kuitataan niin sanotulla “nippukritiikillä”, jossa samalle aukeamalle on koottu kooste kevään tai syksyn uutuusteoksista. Jokainen kirja arvioidaan lyhyellä esittelyllä, joka voi olla esimerkiksi neljä lausetta. Syyskuussa julkaistussa koosteessa nuo tekstit käsittelivät muun muassa sitä, että iltasatuaikaan erään tuoreen kuvakirjan tekstiä oli vaikea erottaa tummemmilta sivuilta.

On vaikea välttää vaikutelmaa, että lastenkirja on tällaisessa arvostelussa tuote, ei tosiaankaan taidetta.

Miksi lastenkirjallisuutta arvioidaan tällä tavalla?

”Se liittyy siihen, että nämä jutut on suunnattu kirjojen kuluttajille eli vanhemmille. Ei niinkään esimerkiksi tekijöille”, Aino Miikkulainen sanoo.

Mutta ei kai aikuisten kirjojenkaan arvioita ole suunnattu niiden tekijöille?

”Joo, totta kai. Mutta aikuisten kirjojen lukijat kaipaa enemmän…tai siis että jos mietitään vaikka aikuisten romaania kirjana, niin onhan siinä paljon enemmän materiaalia, siis analysoitavaa. En siis halua missään nimessä väheksyä, että millaisia taitoja lastenkirjojen tekijöille on. Mutta kyllä mä luulen, että aika moni meidän lukija, joka etsii lastenkirjoja luettavaksi niin kaipaa näiltä kritiikeiltä, tai siis ei näitä kritiikeiksi voi sanoa…”

Miikkulainen huokaisee uudestaan, ja sanoo, että hän ei nyt oikein osaa ilmaista itseään.

Eikö voisi ajatella, että lastenkirjassa on oikeastaan aika paljon analysoitavaa, kun siinä yhdistyy usein kahden eri taiteenalan ammattilaisen työ, siis sekä teksti että kuvitus?

”Mä luulen, että jos me ruvettaisiin analysoimaan vaikka niitä kuvituksia, niin se on kyllä aika pieni joukko, joka niistä ois kiinnostunut. Että suurempi osa varmaan haluaa, että näitä katsotaan tällaisina kokonaispaketteina.”

Miikkulainen korostaa, että Helsingin Sanomat julkaisee arvioita myös lastenteatterista ja elokuvista. Lastenmusiikista harvemmin, “koska sitä ilmestyy niin vähän”.

Mutta onko hänen mielestään siis ongelma, jos lastenkirjoja pikemminkin esitellään pikaisesti kuin arvioidaan kriittisesti?

”Kyllähän se kritiikki tietysti auttaa alaa kehittymään…mutta tää on ongelmallinen tilanne, kun meihin Helsingin Sanomissa kohdistuu niin paljon toiveita ja odotuksia. Meillä ei vaan kaikkeen ole resursseja. Esimerkiksi kirjastothan tekevät tosi hyvää työtä näissä kirjavinkkauksissa. Totta kai toivon myös, että esimerkiksi siellä Long Playn kulttuuritoimituksessa voisitte kirjoittaa myös lasten teoksista.”

Se on perusteltu toive. Long Playn kulttuuritoimitus aloitti toimintansa elokuussa. Ääneenlausuttuna tavoitteena oli monimuotoistaa suomalaista kulttuurikeskustelua. Tätä ennen kulttuuritoimitus ei kuitenkaan ole kirjoittanut mitään lastenkulttuurista, eikä toimituksen viikkokirjeen kulttuuritärppeihin ole nostettu yhtään lapsille tai nuorille suunnattua teosta.

Miikkulainen sanoo, että lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kertovat jutut eivät tunnu kiinnostavan Helsingin Sanomien lukijoita, sillä niitä käsittelevät jutut eivät saa kovin paljon klikkejä. Se on siinä mielessä erikoista, että lastenkirjallisuus kiinnostaa kyllä ostajia. Vuoden 2023 Mitä Suomi lukee -tutkimuksessa painettujen lastenkirjojen myynti oli nousussa. Niitä oli myös ostettu lahjaksi enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Lisäksi kirjastoista lastenkirjoja lainataan hyvin ahkerasti, ja lukuaikapalveluissa lasten- ja nuortenkirjat näkyvät usein suosituimpien teosten listoilla.


LASTENKIRJOJA julkaistaan paljon. Onko sillä niin väliä, jos institutionaalinen vastaanotto jää ohuemmaksi kuin ennen?

Monen tekijän mielestä on. Yksittäisen kritiikin puuttuminen ei välttämättä tuhoa kenenkään uraa, mutta kokonaisuutena kritiikki kertoo siitä, mitä yhteiskunnassa arvostetaan ja pidetään tärkeänä. Kritiikin voidaan nähdä vaikuttavan pitkällä aikavälillä myös teosten sisältöön.

Tutkija ja pitkän linjan lastenkirjakriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoitti parikymmentä vuotta sitten julkaistussa tietokirjassaan Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi: suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoituminen ja kanonisoituminen 1940–1950-luvulla paljon Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikosta Toini Havusta. Suuri yleisö muistaa hänet lähinnä Tuntemattoman sotilaan lyttääjänä, mutta Havu oli aikanaan näkyvä lastenkirjakriitikko.

Havun ja hänen kollegojensa avulla lastenkirjallisuuden arvostus nousi Suomessa sotien jälkeisinä vuosikymmeniä. Parantunut institutionaalinen asema oli Heikkilä-Halttusen tulkinnan mukaan osaltaan edesauttamassa suomalaisen lastenkirjallisuuden uudistumista. Yksi esimerkki tuona aikana lastenkirjailijana debytoineista tekijöistä oli Kirsi Kunnas, jonka Tiitiäisen satupuu aloitti suomalaisessa lastenlyriikassa aivan uuden aikakauden.

Kuka olisi tämän päivän Kirsi Kunnas, ja miten 2020-luvun Tiitiäisen satupuu kritiikissä huomioitaisiin?

Sellaisen teoksen voisivat arvioida lastenkirjallisuuteen keskittyneet kirjablogit ja alan erikoisjulkaisut. Suuri yleisö ei teokseen kuitenkaan todennäköisesti törmäisi, tai ainakaan saisi siitä kovin kattavaa käsitystä.

Käsitys tämän päivän lastenkulttuurista ja -taiteesta rapistuu, kun ihmiset eivät vahingossa altistu sille tai kuule siitä.

Samaa kehitystä on tapahtunut myös musiikin puolella. Yleisradio lopetti jo vuonna 2011 ainoat lastenmusiikkiin keskittyneet ohjelmansa radiosta. Nykyään lastenmusiikkiin ei radiossa enää törmää, vaan sitä pitää itse osata etsiä Yle Areenasta. Viime vuonna Musiikkituottajat-järjestö taas ilmoitti, että musiikkialan Emma-gaalassa ei enää palkita lastenmusiikkia. Perustelu oli, että sitä ilmestyy niin vähän.

Tuolloin spekuloitiin, että kenties lastenmusiikkia ilmestyisi enemmän, jos se saisi enemmän mediahuomiota. Mutta eikö Emma-gaala olisi juuri sitä huomiota?

Läpileikkaava, vaikkakin ääneen lausumaton ajatus suhteessa lastenkulttuuriin ja -taiteeseen vaikuttaa olevan, että lapsille suunnatut teokset ovat lähtökohtaisesti heikkotasoisempia kuin aikuisille tehty taide. Ihmisten mielikuvissa ne ovat herkästi juuri sitä pomppulinnaa, eivät Kirsi Kunnasta tai Tove Janssonia. Siksi ne eivät tarvitse yhtä paljon rahaa, yhtä paljon aikaa, yhtä paljon huomiota, yhtä paneutunutta tai kriittistä vastaanottoa.

Silloinkin, kun lastenkulttuuriteoksesta ilmestyy kritiikki, sanotaan sen rivien välissä usein jotain lastenkulttuurin asemasta ylipäätään. Esimerkiksi tänä syksynä kriitikko Maria Säkö arvioi Helsingin Sanomissa tanssiteatteri Hurjaruuthin esityksen Vuodenajat – puutarhatonttujen matkakuvia.

Yksi kritiikin lause meni näin:

”On hienoa nähdä, ettei taso näillä tanssijoilla, joita olen toki nähnyt useita kertoja vaativissa nykytanssiteoksissa, laske lastenesityksessä.”


YKSITYISILLÄ TOIMIJOILLA, kuten Helsingin Sanomilla, ei tietenkään ole mitään erityistä velvollisuutta tukea lastenkulttuuria tai -taidetta. Valtiolla sen sijaan on, sillä asiaan viitataan sekä Suomen perustuslaissa että YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa. Niissä määritellään, että lapsilla tulee olla asuinpaikasta riippumatta oikeus taiteeseen ja kulttuuriin.

Suomessa tätä on käytännössä toteutettu niin, että valtionosuusjärjestelmän piiriin kuuluvia laitoksia on velvoitettu suuntaamaan osa toiminnastaan lapsille. Tuo toiminta ei kuitenkaan usein ole maksutonta, eikä sitä välttämättä ole kovin paljon.

Sama pätee usein kansallisiin taidelaitoksiin kuten Kansallisoopperaan. Oopperan ohjelmistosta vain hyvin pieni osa on suunnattu lapsille ja nuorille. Lastenesitysten näytökset tai taidetuokiot myydään usein nopeasti loppuun, mutta niitä ei silti välttämättä järjestetä lisää. Linja poikkeaa merkittävästi monista muista eurooppalaisista ooppera- ja konserttitaloista.

Kun avaa esimerkiksi Wienin valtionoopperan tai Dresdenin Semper-oopperan verkkosivut, löytää hetkessä runsaasti tarjontaa lapsille ja nuorille. Suomen Kansallisooppera taas tarjoaa lapsille minioopperaa Tuhkimosta. Tämän vuoden puolella olevat neljä näytöstä on kaikki myyty loppuun. Lisäksi ooppera tarjoaa muutamia lasten taidetuokioita. Yhteen on vielä saatavilla “muutamia lippuja”.

Sen sijaan esimerkiksi pariisilaiset lapset voisivat halutessaan päästä kuuntelemaan lapsille suunnattua oopperaa miltei joka viikko, usein monena päivänä viikossa. Eikä siinä kaikki. Kuuluisan Philharmonie-konserttisalin yhteyteen on rakennettu oma lasten maailma, jossa voi tutustua klassiseen musiikkiin ikäkausitasoisesti, astua itse estradille ja ottaa oopperan maailman omakseen myös leikin kautta. Kaikesta tästä tulee vaikutelma, että lapset ovat Philharmoniessa niitä kaikkein tärkeimpiä vieraita.

Perustuslain lisäksi lastenkulttuurista puhutaan myös Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa. Siinä luvataan parantaa lastenkulttuurin saavutettavuutta. Lisäksi lasten lukutaito on määritelty yhdeksi panostuskohteeksi. Saavutettavuuden lisäämiseksi ei ole toistaiseksi tehty toimenpiteitä, ja lukutaitoon panostaminen tuntuu sikäli ristiriitaiselta, että hallitus ajaa politiikkaa, joka todennäköisesti kasvattaa tuloeroja – mikä heikentää lukutaitoa perheissä, joissa sekä koulutus- että tulotaso on matala. Lisäksi hallitus on kaavaillut kirjojen arvonlisäveron nostoa. Se myös lakkautti kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen.

Vähälevikkiseen kirjallisuuteen kuuluu muun muassa selkokirjallisuus.

On siis syytä soittaa lopuksi vielä kulttuuriministeri Sari Multalalle. Eivätkö tässä nyt puheet ja teot ole ristiriidassa?

Multala puhuu aluksi pitkään kansallisesta lukutaitostrategiasta, alakouluihin lisättävistä äidinkielen vuosiviikkotunneista ja lopulta siitä, että kirjastojen hankintoja tuetaan jatkossakin 28 miljoonalla eurolla.

Hän ajattelee, että noilla rahoilla voidaan hankkia myös selkokirjallisuutta.

”Olisi tietysti hienoa, jos voitaisiin tukea kaikenlaisia asioita, mutta kyllähän tämä kirjastojen velvollisuuksiin kuuluu ja ajattelen että heidän tulee huolehtia siitä myös ilman spesifiä ostotukea.”

”Ja sitä paitsi selkokirjallisuuden tuotantotukeahan ei leikattu. Se on tässä taloustilanteessa, kun joka puolelta etsitään säästöjä, huomionarvoista”, Multala tähdentää.

On siis ilmeisesti ymmärrettävä, että “tässä taloustilanteessa” se, että jostakin ei leikata, on oikeastaan asian tukemista.

Siihenhän lastenkulttuurin tekijät ovat tottuneet. Että heidän työtään arvostetaan kyllä – puheiden tasolla.