Miksi Finlandia-palkinnon valitsee diktaattori, vaikka siitä seuraa päänvaivaa?

Tänä vuonna kirjallisuuden Finlandia-palkinnoissa kävi läheltä piti -tilanne. Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valitsi näyttelijä Alma Pöysti. Vastoin odotuksia Pirkko Saision ylistetty romaani Suliko ei ollut ehdolla. Siten vältyttiin kiusalliselta  tilanteelta, jossa voittajan valitseva Finlandia-diktaattori olisi ollut ehdokkaan läheinen työkaveri. Pöystiltä ja Saisiolta ilmestyy ensi vuonna nimittäin yhteinen elokuva Orenda. Saisio on käsikirjoittanut elokuvan ja myös näyttelee siinä Pöystin rinnalla.

Palkintoa jakava Suomen Kirjasäätiö yrittää estää mahdollisia jääviysongelmia ennakolta. Säätiön hallitus pyrkii selvittämään jo noin vuotta aikaisemmin, onko palkinnosta päättävillä eturistiriitoja, esimerkiksi kaupallisia yhteistöitä kustantamoiden kanssa tai teos ilmestymässä itseltä tai läheiseltä.

Työtoveruus on jääviyden harmaalla alueella, sanoo Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Mari Koli. Jos Saisio-Pöysti-skenaario olisi toteutunut, olisi Kolin mukaan toimittu seuraavasti: hallitus olisi kutsuttu kokoon, Pöystiltä olisi kysytty, pystyykö hän arvioimaan Saision teosta objektiivisesti. Pöystin vastauksen perusteella olisi ratkaistu, palautetaanko voittajan valinta diktaattorilta raadille.

Näin ei ole käynyt koskaan. Kyse ei ole vain tuurista vaan tarkasta selvitystyöstä, Koli huomauttaa. Mutta toinenkin läheltä piti -tilanne on ollut sekä pieni peltikolarin tyyppinen osuma. Vuonna 2016 kaunokirjallisuuden Finlandian valitsijana oli toimittaja Baba Lybeck. Jos Jari Tervon Matriarkka olisi silloin ollut ehdolla, olisi puheita varmasti syntynyt siitä, että Lybeck ja Tervo istuivat yhdessä joka viikko Ylen studiolla Uutisvuodon kuvauksissa.

Vuonna 2017 taas uutistenlukija ja toimittaja Matti Rönkä oli tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan valitsijana. Hänen tyttärensä Reetta Rönkä oli yksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsittelevän Hyvän sään aikana -kirjan tekijöistä. Toimittaja Hanna Nikkasen vetämään työryhmään kuului kaikkiaan 21 Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijaa.

Rönkä ei jäävännyt itseään valinnassa. Hän valitsi lopulta voittajaksi Riitta Kylänpään kirjoittaman teoksen Pentti Linkola: Ihminen ja legenda. Rönkiä koskeva jääviyskeskustelu jäi muutamaan sanomalehtikolumniin. Paisumusta kenties hillitsi, että Reetta Röngän osuus ehdokasteoksessa oli verrattaen pieni.

YHDEN VALITSIJAN MALLI on poikkeuksellinen. Muualla kirjallisuuspalkinnot hoidettu toisin. Esimerkiksi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajan päättää iso lautakunta, johon kuuluu 17 jäsentä. Ruotsin August-palkinnossa taas kirjallisuuden asiantuntijoista koostuvat raadit tekevät ehdokaslistat ja lopulta kirja-alan ammattilaisista koostuva 21 hengen valitsijakunta äänestää voittajan. Jokaisella kategorialla on omat raatinsa ja valitsijakuntansa.

Raadeissa on se hyvä puoli, että yksittäisten jäsenten on helpompi jäävätä itsensä. Esimerkiksi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon esteellisyysarviossa käytetään ”käsivarren mitan metodia”, kertoo pääsihteeri Sofie Hermansen Eriksdatter. Jos voittajaehdokkaaksi nousee liian läheisen ihmisen teos, lautakunnan jäsen jäävää itsensä ja hänet korvataan. Joskus harvoin näin on myös tehty.

Suomen kokoisessa maassa käsivarren mittaa on hankala pitää. Saattaa käydä niinkin, että diktaattori on niin lähellä kirjan aihetta, että löytää itsensä teoksen sivuilta. Tänä vuonna ehdolla on Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö, jonka keskiössä on Ingmar Bergmanin elokuva Persona – naisen naamio. Tammikuussa elokuvasta esitettiin Göteborgin elokuvajuhlilla versio, jossa Liv Ullmannin hahmon kasvot korvattiin Alma Pöystin kasvoilla. Tämä projekti ja Pöysti mainitaan myös Marraseliössä.

Finlandia-palkinnon voittajan on vuodesta 1993 asti valinnut diktaattori. Miksi tämä ylimääräistä päänvaivaa aiheuttava yhden valitsijan malli? Lyhyt vastaus tiivistyy Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtajan Mari Kolin luonnehdintaan: ”Valitsija tuo kisaan ripauksen glamouria”. Finlandia-diktaattori raivaa palkinnolle näkyvyyttä. Tähtipölyn määrän voi laskea siitä, kuinka tuttu valitsija kansalle on. Ei ole vahinko, että Instagramissa hyvin aktiivinen toimittaja Maria Veitola valitsee tänä vuonna lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnon – eli sen palkinnon, joka jää usein huomiossa paitsioon.

Diktaattori aiheuttaa intohimoja ja arvuuttelua. Joidenkin mielestä keskustelu ohjautuu kirjallisuuden sisältöjen sijaan sen spekuloimiseen, mikä kulloisenkin valitsijan maku on. Kritiikkiä on herättänyt myös se, millä mandaatilla julkkikset valintansa tekevät. Esimerkiksi viime vuonna kirjailija Juha Itkonen ihmetteli MTV:n haastattelussa sitä, miksi Finlandia-voittajan valitsee tanssija ja viihdeohjelmien kestotähti eikä esimerkiksi kirjallisuuden asiantuntija. Valitsija joutuu kantamaan yksin tällaisen ulkopuolelta tulevan kritiikin, spekuloinnin ja paineen, joka valintaan saattaa kohdistua.

ELÄKÖITYNYT KIRJALLISUUSTOIMITTAJA Seppo Puttonen toppuuttelee: ei diktaattorin viitta nyt niin painava ole. Voimakas lukukokemus pyyhkii tieltään kaiken ulkoisen hälyn, hän sanoo.

Puttonen luki Olli Jalosen Taivaanpallon heti alkuvuodesta 2018. Viimeisen sivun luettuaan hän totesi vaimolleen: ”Jos tämä ei voita Finlandiaa, niin sitten mikään voita.” Puttonen ei tiennyt, että olisi itse valitsemassa kaunokirjallisuuden voittajaa sinä vuonna.

”Kun sain eteeni ne viisi muuta ehdokasta, olin kovan paikan edessä. Mietin, pystynkö siivoamaan mielestäni sen humauksen, minkä sain Ollin kirjasta.”

Puttonen kertoo, että sulkeutui mökilleen ja asetti yksitellen jokaisen teoksen ankaraan kamppailuun Jalosen kirjaa vastaan. Hän luki teokset kahteen kolmeen kertaan ja vertaili. Puttonen sanoo olevansa eläytyvä lukija: ratkaisevaa on, minkälaisen jäljen teos tekee.

Yksikään romaani ei ylittänyt Jalosta, vaikka kolme pääsi lähelle. ”Silloin tiesin, että Jalonen on ansainnut voiton.”

Se ei vaikuttanut päätökseen, että Jalonen oli jo voittanut kerran, vuonna 1990 teoksellaan Isäksi ja tyttäreksi. Sekään ei vaikuttanut, että moni julisti jo ennakkoon tietävänsä voittajan pelkän valitsijan perusteella. Puttonen on tunnettu Jalos-fani. Hän arvelee käsitelleensä toimittajana jokaista tämän teosta. Radio-aikana hän kävi kirjailijan kanssa lukuisia keskusteluja.

”Mutta kirja voittaa Finlandia-palkinnon, ei tekijä.”

KUN OLLI JALONEN voitti Finlandian ensimmäistä kertaa vuonna 1990, palkintoprosessi oli hyvin erilainen kuin tänä päivänä. Valintalautakunta valitsi ensin ehdokkaat ja palkintolautakunta voittajan.

Kaikki oli muutenkin aika paljon pienempää ja maanläheisempää. Jalonen kertoo, että lähti palkinnonjakotilaisuudesta lähes suoraan junalla takaisin Hämeenlinnaan. ”Sieltä menin vielä tavallisella bussilla kotiin niiden kukkakimppujen kanssa. Ajattelin, että se rauhoittaa mieltä.”

Palkinto oli perustettu vuonna 1984 myynninedistämistarkoituksiin. Todellisuudessa siitä kuitenkin muotoutui korkeakirjallinen palkinto: palkintolautakunta valitsi voittajiksi lähinnä runoutta, esseetä ja jopa aforismeja. Ennen Jalosta vain yksi romaani oli voittanut kilpailun (Jörn Donnerin Far och son.)

Finlandia-palkinto alkoi muuttua Jalosen voiton jälkeen. Jalonen oli mukana valitsemassa seuraavaa voittajaa vuonna 1991, ja silloin tapahtui jotain poikkeuksellista: valitsijaraati myönsi julkisuudessa, että se oli ollut erimielinen. Jäsenillä oli kaikilla omat voittajasuosikkinsa.

”Se ei ollut mitään riitelyä missään vaiheessa. Se oli hyvinkin ystävällistä keskustelua”, Jalonen sanoo nyt.

Hän itse olisi nostanut voittajaksi Raija Siekkisen novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Voittaja, Arto Mellerin runoteos Elävien kirjoissa, oli kompromissi.

Tuohon vuoteen loppui myös tapa, jossa edellisvuoden palkittu pääsi mukaan valitsijaraatiin. Jalonen arvelee, että ainakin yksi syy tähän oli se, ettei Melleriä haluttu mukaan raatiin. ”Tätä ihmettelen. Hän oli fiksu ihminen, joka tunsi erittäin paljon kirjallisuutta. Varmaan kyse oli ennakkoluuloista.”

Mellerin teoksen valinnan jälkeen, vuonna 1992, Suomen Kustannusyhdistys alkoi turhautua siihen, että palkitut teokset eivät tavoittaneet sellaisia myyntilukuja kuin olisi toivottu. Myös Kirjasäätiön hallituksen silloinen puheenjohtaja, Tammen toimitusjohtaja Olli Arrakoski julisti: ”Kirjallisuuden Finlandia-palkinnon pitää olla iloinen, kaupallinen kilpailu.”

Runoteos oli voittanut jo neljättä kertaa, mikä osoitti Arrakosken mielestä sen, että palkinto oli ajautunut hakoteille alkuperäisestä tarkoituksestaan, eli myynnin edistämisestä.

Arrakoski ei ollut väärässä myyntiluvuista puhuessaan. Suomen kansaa eivät runot kiinnostaneet. Mellerin runokokoelma myi palkintovuonna 5 300 kappaletta, mikä on edelleen myyntitilastojen vaatimattomin Finlandia-tulos.

Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Pekka Tarkka oli myös jo vuosia ehdotellut lehden sivuilla, että Finlandiasta tehtäisiin Booker-palkinnon kaltainen romaanipalkinto ja Runeberg-palkinto voisi hoitaa runouden. Tätä vaatimusta hän voimisti, kun vuonna 1992 ehdolla oli jälleen kerran vaikeita teoksia: kaksi novellikokoelmaa, yksi esseenovellikokoelma, kolme runoteosta ja vain kaksi romaania.

Palkintolautakunta valitsi Leena Krohnin esseenovelliteoksen Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Se myi palkintovuonna 7 300 kappaletta. Seuraavana vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto olikin jo romaanipalkinto, ja voittajan valitsi diktaattorina tutkija-kriitikko Kai Laitinen.

ARKISTOJA PENKOMALLA käy selväksi, että Finlandia tuotti 1990-luvulla hyvin suorasanaista kirjallisuuskeskustelua. On vaikea kuvitella, että tänä päivänä annettaisiin sellaisia lausuntoja kuin mitä esiraadin puheenjohtaja kustannustoimittaja Rauno Velling sanoi 1993 luettuaan sinä vuonna liikaa suomalaisia romaaneja.

Velling haukkui kustannustoimittajia matalasta julkaisukynnyksestä. Lautakunta sai ”väsymiseen asti” lukeakseen “velttoa ja hutaisemalla kirjoitettua perinnäisen sovinnaista tekstiä.” Velling antoi kuulua erikseen jokaiselle ikäpolvelle. Nuoret eivät osanneet kirjoittaa suuria kertomuksia, vanhemmat toistivat turvallista ja vanhaa ilman erityistä sanottavaa. Lautakunta turtui myös keski-ikäisiin, näiden “ajankuvien ylenmäärässä ponnisteltuun mutta ponnettomaan ahdistukseen, juopotteluun, huumeisiin, eroottiseen irrotteluun.”

Tänä päivänä ei yhtä mehukkaita luonnehdintoja heru. Myös tämän jutun haastateltavat ovat palkinnon tai palkittujen kritiikissään hyvin kohteliaita. Seppo Puttonen ei suostu esimerkiksi nimeämään huteja, vaikka hänellä luulisi olevan näkemyksiä: Puttonen  on lukenut voittajat, ehdokkaat ja jopa potentiaaliset ehdokkaat 1980-luvulta 2000-luvulle työssään Ylen kirjallisuustoimittajana.

Sen sijaan hän kritisoi diktaattorivalintoja. ”Olen sitä mieltä, että olisi parempi, jos valitsija olisi lukemisen ammattilainen, eli olisi kirjallisuuskriitikko tai -tutkija.” Puttosen mielestä pesti on liian vaativa tavalliselle lukijalle.

Ennen valitsijoina olikin lukemisen rautaisia ammattilaisia. Kun kirjallisuudentutkija Mervi Kantokorpi valitsi voittajaksi Pirkko Saision Punaisen erokirjan vuonna 2003, hän teki suomalaisille samalla tutuksi termin ”autofiktio”. Kantokorpi piti puheen ja kirjoitti sen pohjalta Helsingin Sanomiin esseen, joka oli puhdasta kirjallisuusanalyysia. Kantokorpi näki, että sen vuoden ehdokaskirjat toivat kotimaiseen kirjallisuuteen uudenlaisen minäkertojan, sellaisen, joka kyseenalaistaa oman totuutensa ja tuo esiin sen subjektiivisuuden. 

Vaikka valitsijana toimisi tänä päivänä Kantokorven tapaan kirjallisuuden asiantuntija, synnyttäisikö se tällaista kirjallisuuspuhetta? Siihen Seppo Puttonen ei usko. Sellaista harvemmin syntyy enää missään taidelehtien ulkopuolella.

Olli Jalonen myöntää, että hän on suhtautunut aiemmin julkkisvalitsijoihin ennakkoluuloisesti. Nyt hän pitää tervetulleena sitä, että valitsija ei aina ole kirjallisuuskentän sisältä. 

“On osoittautunut, että moni tunnetuista valitsijoita on ollut syvästi perehtynyt kirjallisuuteen ja heidän valintapuheensa ovat olleet todella hienoja. Ei kaikki kirjallisuuden laadun tai lukemisen viisaus asu vain kirjallisuuden sisäpiireissä.”

VIIME VUONNA säätiö teki Kustannusyhdistyksen jäsenille kyselyn palkinnon uudistustarpeista. Vastaajat toivoivat, että raati edustaisi kirja-alaa monipuolisemmin. Raadin jäsenten määrää päätettiin nostaa kolmesta kuuteen (kaunokirjallisuuden raadissa oli tänä vuonna viisi jäsentä, koska yksi jäsenistä joutui keskeyttämään). Kirjasäätiön Mari Kolin mukaan raateihin haluttiin esimerkiksi enemmän kaupallisen puolen näkökulmaa.

Kuusi ehdokasta ja kuusi jäsentä mahdollistaa sen, että raati edustaa laajemmin eri intressejä, mikä voi näkyä kompromisseina ja epätasaisuutena. Tänä vuonna mukana on ollut yllätyksiä ja listoilta on puuttunut varmoina pidettyjä ehdokkaita, kuten esimerkiksi Timo Miettisen tietoteos Demokratian aika, Markus Nummen romaani Käräjät tai Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa.

Finlandian virtaviivaistaminen diktaattorivetoiseksi romaanipalkinnoksi on tehnyt palkinnosta Suomen merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, jonka jakotilaisuus näytetään suorana televisiosta. Se on jättänyt varjoonsa muut suomalaiset kirjallisuuspalkinnot ja nostanut voittajateosten myyntiluvut pysyvän puoleisesti kymmeniin tuhansiin.

Tämän päivän Finlandia-palkinnossa kuuluu Olli Arrakosken toive vuosikymmenten takaa: ”Kirjallisuuden Finlandia-palkinnon pitää olla iloinen, kaupallinen kilpailu.”

Juttua muokattu 27.11. klo 14.32. Korjattu Olli Arrakosken sukunimen kirjoitusasu oikeaksi.  

Juttua varten on haastateltu myös Suomen Kirjasäätiön pääsihteeriä Elina Lahdenkauppia. Jutussa on käytetty HS:n lehtiarkistoa sekä Seppo Puttosen keräämiä tilastoja Finlandia-palkinnosta.