Miksi ekokriisi on klassiselle musiikille niin hankala asia, vaikka ympäristöasioita on käsitelty musiikissa aina?

Sävellys alkaa kuvaamalla elämän syntymistä maapallolle noin 3,7 miljardia vuotta sitten. Jousisoitinten näppäilymäinen ääni kuvaa yksisoluisten bakteerien syntymistä maapallolle.

Noin 13 minuutin kuluttua kappaleen alkamisesta esiin marssivat dinosaurukset pasuunan, bassopasuunan ja tuuban äänin. 20 minuutin kuluttua sävellyksen loppuessa olemme saapuneet nykyhetkeen. Viimeisen 0,02 sekunnin aikana käydään läpi ihmiskunnan kehitys, jonka aikana alkaa myös ihmisten aiheuttama kuudes massasukupuutto. Sävellys loppuu orkesterin nopeutuneeseen voimakkaaseen jylyyn. Sitten on enää hiljaisuus.

Kyseessä on suomalaisen Cecilia Damströmin säveltämä, vuonna 2023 kantaesitetty Extinctions. Damström kertoo pohjanneensa teoksen säveltämisen faktoihin siitä, miten elämä maapallolla on syntynyt.

”Siinä missä Beethovenin kuudennessa eli pastoraalisessa sinfoniassa kuvataan ukkosta, itse yritän kirjoittaa musiikkiin sisään tieteellisiä faktoja.”

Damström toivoo, että hänen teoksensa pystyisivät herättämään myötätuntoa planeettaamme ja sen hyvinvointia kohtaan.

”Kaikki musiikissani palautuu empatiaan”, Damström sanoo.

DAMSTRÖM ei suinkaan ole ainoita suomalaisia klassisen musiikin nykysäveltäjiä, jotka säveltävät tällä hetkellä ekokriisiin liittyen. Helsingin yliopiston musiikkitieteen dosentin Juha Torvisen mukaan ekokriisiä käsitteleviä teoksia sävelletään itse asiassa tällä hetkellä Suomessa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Damströmin lisäksi aiheesta ovat viime vuosina säveltäneet musiikkia esimerkiksi Outi Tarkiainen, Riikka Talvitie ja Minna Leinonen.

Samaan aikaan on keskusteltu, miten klassisessa musiikissa suhtaudutaan ja tulisi suhtautua ekokriisiin. Joidenkin mielestä ekokriisiä käsitellään klassisessa musiikissa tuskin lainkaan, toisten mielestä jopa jo huolestuttavissa määrin.

Joulukuussa Helsingin Sanomissa julkaistiin edesmenneen viulistin Eriikka Maalismaan viimeiseksi jäänyt puhe. Puheessaan Maalismaa kysyi, miksi ekokriisi näkyy niin vähän klassisen musiikin konserttitaloissa verrattuna muihin kulttuurilaitoksiin. Maalismaa kuoli äkillisesti 44-vuotiaana viime joulukuussa.

Tammikuussa julkaistussa analyysissaan Ylen musiikkitoimittaja Kare Eskola taas esitti huolen siitä, viekö ekokriisi klassista musiikkia kohti 70-luvun poliittista laululiikettä.

Helmikuussa säveltäjä Johan Tallgren kysyi Rondossa julkaistussa kolumnissaan, ”onnistuuko oman aikamme tiedostava ekokriisimusiikki lunastamaan paikan historiasta tavalla, joka kestää aikaa” vai jäävätkö sävellykset vain aikansa poliittisiksi manifesteiksi. Vertailukohdan hän osoitti 60-luvun poliittisesta liikehdinnästä. 

Mistä tämän hetken puhe klassisen musiikin suhteesta ekokriisin oikein kertoo? Kuinka uudesta asiasta edes puhutaan, kun puhutaan luonto- ja ympäristöasioita käsittelevästä klassisesta musiikista?

TORVISEN mukaan keskustelu ekokriisiä käsittelevästä musiikista osoittaa, että käynnissä on murros. Klassisen musiikin ala neuvottelee siitä, miten alalla tulisi suhtautua ekokriisiin.

Viime vuosina klassisen musiikin kentällä on puhuttu ekokriisin lisäksi myös sukupuolten ja eri etnisyyksien välisestä tasa-arvosta. Torvisen mukaan aikaisemmin nämä kaikki on nähty klassiseen musiikkiin liittymättöminä ulkomusiikillisina asioina, joihin klassisen musiikin alan ei ole tarvinnut ottaa kantaa. Kyseessä on siis ekokriisiä laajempi keskustelu, jossa klassisen musiikin ala kysyy, mikä on sen suhde ympäröivään maailmaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin.

Vielä 1990-luvulla vain itseensä viittaavan klassisen musiikin asema oli yhteiskunnassa Torvisen mukaan hallinnollisesti ja rahoituksellisesti nykyistä suurempi.  Nykypäivänä klassiselta musiikilta taas odotetaan aikaisempaa enemmän maailman murrokseen osallistumista. Tämä muutos jakaa klassisen musiikin kenttää.

Oikeastaan murroksessa on Torvisen mukaan kyse siitä, mitä taide on. Klassisen musiikin kentällä kysytään, millainen on klassisen musiikin rooli nykyisessä yhteiskunnassa, jossa vanhat hierarkiat ovat alkaneet murtua ja jota ekokriisi tulee muuttamaan ennennäkemättömillä tavoilla.

Murroksessa kyse on yhteiskunnallisesta vallasta eli siitä, kuka saa äänensä kuuluviin klassisen musiikin kentällä ja kenellä on valta määritellä sitä, miten musiikkia tehdään ja mitä aiheita musiikissa käsitellään. Ketkä pääsevät vaikuttamaan siihen, mitkä asiat katsotaan musiikillisiksi asioiksi ja mitkä ei?

LUONTO- JA YMPÄRISTÖAIHEIDEN käsittely klassisessa musiikissa ei kuitenkaan Torvisen mukaan ole millään tavalla uutta. Päinvastoin, luontoaiheet ovat olleet musiikille ikiaikaisia teemoja. Musiikilla on sekä jäljitelty luontoa että kuvattu ihmisen luontosuhdetta.

1700–1800-lukujen vaihteeseen asti yleistä oli ajatella, että musiikin avulla voidaan jäljitellä luontoilmiöitä. Romantiikkaan tultaessa taas alkoi voimistua käsitys siitä, että musiikki kuvaa luontokokemusta.  Toisaalta musiikin ajateltiin Torvisen mukaan tavoittavan joitakin sellaisia luonnonvoimia, joita muuten ei tavoiteta.   

Modernismissa taas korostui sävellyksen tarkasteleminen sen perusteella, minkälaisen orgaanisen kokonaisuuden se muodostaa ikään kuin sisäsyntyisenä luonnollisena kokonaisuutena. Luonnollisuutta etsittiin sävellyksen sisäisistä asioista sen sijaan, että musiikilla kuvailtiin luontoa tai luontokokemusta.

”Siinä missä ennen hämmästeltiin ukkosta ja meren aaltoja, modernismissa alettiin hämmästellä sitä, miten ääniä voi järjestellä eri tavoin. Hämmästyksen kokemus on sama, mutta huomio siirtyi ulkomaailmasta musiikin sisäisiin asioihin”, Torvinen sanoo.

Suomalaisen vanhemman klassisen musiikin luontoyhteydestä ilmeinen esimerkki löytyy Sibeliuksen musiikin luontokuvista, kuten viidennen sinfonian joutsenaiheesta.

Varsinainen ekokriisiä kommentoiva musiikki alkoi Torvisen mukaan lisääntyä Suomessa 2000-luvun alusta alkaen. Pehr Henrik Nordgrenin vuonna 2000 kantaesitettyä kuudetta sinfoniaa sekä Olli Kortekankaan vuonna 2011 kantaesitettyä kantaattia Seven Songs for Planet Earth voi pitää varhaisimpina esimerkkeinä ekokriisiä käsittelevästä suomalaisesta klassisesta musiikista.

Tämän historiallisen jatkumon ymmärtäminen voisi Torvisen mukaan auttaa hahmottamaan, mitä nykyklassisen kentällä parhaillaan tapahtuu ja miksi.

”Nyt olemme tämän historiallisen jatkumon viimeisimmässä vaiheessa, jossa ihmisen ja luonnon suhde on ilmastonmuutoksen myötä kriisiytynyt. Se näkyy nyt siinä, minkälaista musiikkia klassisen musiikin kentällä tällä hetkellä sävelletään.”

JOS LUONTO- JA YMPÄRISTÖTEEMOILLA on pitkä historia klassisessa musiikissa, miksi ekokriisin käsittely musiikissa tuntuu olevan klassisen musiikin kentällä tällä hetkellä niin kuuma peruna? Onko klassisen musiikin pitkä historia luonto- ja ympäristöasioiden käsittelijänä unohdettu?

Torvinen ajattelee, että tätä historiaa ei aina ymmärretä. Osaksi se johtuu klassisen musiikin modernistisen estetiikan perinnöstä. Musiikin haluttiin viittaavan musiikkiin itseensä sen sijaan, että musiikissa käsiteltäisiin ympäröivää yhteiskuntaa. Torvinen kuitenkin muistuttaa, että modernismissakaan ei tapahtunut suoranaista katkosta aikaisempaan musiikin luontosuhteeseen, vaan luonnollisuutta alettiin etsiä musiikin sisäisistä asioista.

Edelleen osassa klassisen musiikin maailmaa ympäristökysymykset kuitenkin nähdään ulkomusiikillisina asioina, joihin musiikin ei tulisi viitata, Torvinen sanoo.

Hän itse suhtautuu musiikillisten ja ulkomusiikillisten asioiden jakoon hyvin kriittisesti. Torvinen näkee, että musiikki on aina osa ympäröivää yhteiskuntaa eikä ole olemassa mitään puhtaasti musiikillista tai ulkomusiikillista asiaa.

”Kaikki musiikkiin liittyvät asiat ovat musiikillisia asioita.”

EKOKRIISIÄ kommentoivissa nykyteoksissa kenttää jakaa Torvisen mukaan aiheen lisäksi niiden kantaaottavuus.

Teoksissa kun otetaan välillä voimakkaastikin kantaa luonnon puolesta. Esimerkiksi Outi Tarkiainen on käsitellyt teoksissaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia arktisilla alueilla ja Minna Leinosen Teosto-palkitun sävellyksen ...and we are rotating with it (2023) hiilijalanjälki oli laskettu ja kompensoitu. Riikka Talvitie taas on puhunut koko säveltämisen praktiikastaan ekologisena säveltämisenä.

Tässä mielessä teokset myös eroavat aikaisemmin sävelletystä ympäristö- ja luontoaiheisesta musiikista. Aiemmin luontoon suhtauduttiin pikemminkin mystifioiden kuin kantaaottavasti.

Kantaaottavuus on johtanut huolestuneisiin puheenvuoroihin siitä, mitä ekokriisiä käsittelevät teokset musiikille tekevät.

”Ajatus siitä, että musiikin pitäisi on irrallaan yhteiskunnasta ja politiikasta, on yhtä poliittinen ajatus kuin se, että musiikilla otetaan suoraan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin”, Torvinen sanoo.

Ekokriisiä käsittelevien teosten vertaaminen taistolaisuuteen ja 70-luvun poliittiseen laululiikkeeseen silminnähden turhauttaa Torvista.

Siinä missä 70-luvun laululiikettä ohjasivat tiukat esteettiset raamit, ei nykyisestä ilmastonmuutosta käsittelevästä klassisesta musiikista löydy yhtenäistä esteettistä linjaa, Torvinen sanoo.

”Kun puhutaan klassisesta musiikista ja sen poliittisuudesta, otetaan heti mukaan Neuvostoliitto ja taistolaisuus. Ikään kuin ei olisi mitään muuta kuin puhdas musiikki ja jos musiikissa onkin yhteiskunnallista kantaaottavuutta, niin ollaan heti matkalla kohti taistolaisuutta. Vertaus ei kuvaa sitä, mitä tällä hetkellä suomalaisessa klassisessa musiikissa tapahtuu.”

Torvinen näkee, että esimerkiksi Outi Tarkiaisen ekokriisiä käsittelevissä teoksissa voi kuulla taidemusiikkitaustan lisäksi säveltäjän taustan jazz-musiikissa. Cecilia Damströmin teoksia hän taas kuvailee tyyliltään ”monitasoisena minimalismina”.

ENTÄ MITEN Damström on itse säveltäjänä kokenut ekokriittisten teostensa vastaanoton?

Hän sanoo, että yleisöltä saatu palaute ekokriisiä käsittelevistä teoksista on ollut hyvin positiivista.

”Olen saanut viestiä varsinkin nuorilta ihmisistä, että on ihanaa, kun joku välittää musiikin kautta heidän näkemyksensä maailmasta.”

Klassisen musiikin kentän sisällä keskustelu ekokriisin ja klassisen musiikin suhteesta on kuitenkin hyvin kaksijakoista, Damström sanoo.

Monet suhtautuvat positiivisesti ekokriisin käsittelyyn musiikissa, mutta samaan aikaan monet kokevat, että musiikilla ei tule ottaa kantaa.

MISTÄ KAKSIJAKOISUUS johtuu? Damström ajattelee, että klassinen musiikki on muita taidemuotoja vastahakoisempi muutokselle. Hierarkiat klassisessa musiikissa ovat vahvoja, koulutus perustuu pääosin vanhan repertoaarin opiskelulle ja nykymusiikin osuus koulutuksessa on vähäinen. Kun työskentely perustuu vanhan toistamiselle, muutos saattaa synnyttää vastahakoisuutta.      

Damström peräänkuuluttaa moninaisuutta.

”Sävellyskenttä on todella laaja. Kukaan ei vaadi, että kaikkien pitäisi säveltää ekokriisistä musiikkia. Kaipaisin enemmän solidaarisuutta.”

Damström myös muistuttaa, että suurin osa konserttitaloissa kuultavasta musiikista ei liity millään tavalla ekokriisiin.

Se onkin huomionarvoista. Vaikka ekokriisi näkyykin nykyklassisen kentällä, suurin osa isoissa konserttitaloissa kuultavasta musiikista on vanhempaa musiikkia, joka on sävelletty usein kauan ennen tietoa ekokriisistä. Näkyminen ja puhe nykyklassisen kentällä ei tarkoita, että aihe olisi isosti esillä koko klassisen musiikin kentällä.

TORVINEN NÄKEE, että ekokriisi tulee joka tapauksessa muuttamaan klassisen musiikin kenttää tulevaisuudessa.

Syyskuussa Karoliina Paanasen Long Playlle kirjoittamassa jutussa arkkitehti Selina Anttonen arvioi, että ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan esteettisiin mieltymyksiimme arkkitehtuurin suhteen.

Ekokriisi muuttaa esteettisiä mieltymyksiämme ei vain arkkitehtuurissa vaan myös klassisessa musiikissa, Torvinen uskoo.

”Tätä on hyvin vaikea arvioida. Näkisin, että klassisessa musiikissa sävelten tasolla informaatiotulva vähenee ja affektiivisuus ja läsnäoloon kiinnittyminen lisääntyy, jolloin kuuntelijan ja maailman välinen raja murtuu. Sitä on jo havaittavissa uudessa klassisessa musiikissa.”

Torvinen kuitenkin muistuttaa, että keskustelu oikeasta ja väärästä tavasta tehdä musiikkia on ollut aina käynnissä ja tulee jatkumaan.

”Musiikilla on niin monia vaikutustapoja ihmiseen, se vaikuttaa tunnetasolla, älyllisesti ja jopa esikielellisesti. Henkilöllä, joka näitä säveliä osaa järjestellä, on paljon vaikutusvaltaa kuulijoihin. Sen takia keskustelua musiikista käydään niin kiihkeästi. Musiikki kutsuu keskustelemaan, että mistä helvetistä tässä onkaan kyse.”