Mikä suomalaista tietokirjallisuutta vaivaa?

Ongelma 1: Tietokirjallisuutta tehdään miten sattuu

Teksti on kapulakielistä ja täynnä latteuksia. Kielioppi ontuu. Tapahtumista ei rakenneta luontevia kohtauksia, ja eheää tarinaa ei muodostu sekavan rakenteen takia. Ristiriitoja ei käsitellä, vaan ajatukset jäävät pinnallisiksi yhteenvedoiksi.

Näin toimittaja Eveliina Mäntylä arvioi Helsingin Sanomissa heinäkuussa Ina Mikkolan kirjoittamaa elämäkertaa twerk-tanssija Tinzestä eli Tia-Maria Sokasta. Kritiikki oli harvinaisen suorapuheinen, mutta viime vuosina myös muissa tietokirja-arvioissa on moitittu muun muassa asiavirheitä, rakennetta, tyyliä ja kieltä.

Tietokirjailijat eivät välttämättä ole kirjoittamisen ammattilaisia. Sen sijaan he ovat esimerkiksi tutkijoita, lääkäreitä, somevaikuttajia, poliitikkoja ja kokemusasiantuntijoita. Tietokirjallisuuden tekemistä ei voi Suomessa opiskella yksittäisiä kursseja enempää. Kustannustoimittajastakaan ei aina ole apua.

Kirjailija Tiina Raevaara on julkaissut sekä kauno- että tietokirjoja eri kustantamoilta. Hänen kokemuksensa mukaan tietokirjallisuuden editointi on vaihtelevaa.

”Osa tietokirjoistani on kustannustoimitettu todella huolellisesti. Kustannustoimittaja on kysynyt, että mistä tämä ja tämä tiedetään. Toisten teosten kohdalla prosessi taas on ollut lähinnä pintapuolista lausetason editointia.”

Raevaara ei halua syyllistää kustannustoimittajia. Hän uskoo, että heillä olisi kyky toimittaa tietokirjoja paremmin, mutta kyse on resursseista eli käytännössä ajasta ja rahasta. Tämän tunnistaa myös suuressa kustantamossa pitkään työskennellyt kustannustoimittaja, joka ei halua nimeään julki. Hän on toimittanut uransa aikana sekä kaunoa että tietoa ja sanoo, että tietokirjoihin satsataan usein vähemmän. Siihen on monta syytä, esimerkiksi se, että kustantamoiden tietopuolella ei juuri ole tyyliin, rakenteeseen tai omaperäiseen kieleen liittyviä ambitioita. Tavoitteena on lähinnä selkeä yleiskieli.

Tietokirjojen tekijät eivät myöskään monissa tapauksissa ole kustantamon työntekijöille kovin tuttuja ja heistä harvemmin luodaan kirjailijabrändejä.

”Kaunokirjailijan kanssa kustannustoimittajalla voi olla hyvin pitkä suhde. Mutta tietopuolella ihmiset tekevät yhden kirjan meille ja seuraavan toiseen kustantamoon. Suhde heihin jää etäiseksi”, kustannustoimittaja kuvailee.  

Ongelma 2: Tietokirjoista on tullut sesonkituotteita

Tähän kirjoitukseen on haastateltu kuutta eri kustannustoimittajaa, jotka työskentelevät eri kokoisissa kustantamoissa. Heidän nimiään ei kerrota, sillä julkinen kritiikki alan käytäntöjä kohtaan voisi aiheuttaa heille ongelmia töissä.

Useilla haastatelluista kustannustoimittajista on kokemus siitä, että kirjoja tehdään liikaa. Laatu kärsii ja vähempikin riittäisi. Kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan julkaistujen uusien tietokirjojen määrä tosin on laskenut parikymmentä vuotta. Huippuvuonna 2006 Suomessa julkaistiin kaksituhatta tietokirjaa, viime vuonna enää 1 200.

Tietokirja on usein sesonkituote: momentum on tärkein. Tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi tutkijan kirjoittamaa ajankohtaisesitystä Unkarin sisäpolitiikan kehityksestä. Niiden tarjoama tieto on samankaltaista, jota journalismilta voisi toivoa – ja vanhenee äkkiä.

”Kustantamojen ja kirjakauppojen aikataulut ja markkinointikoneistot pakottavat tyytymään tietynlaiseen laatuun. Harvoin on halua lykätä kirjaa puoli vuotta tai vuosi eteenpäin. Näiden kysymysten äärellä olen usein ollut”, yksi kustannustoimittaja sanoo.

​​Hän valittelee, että suunnittelua leimaa tarve saada katalogin aukot täyteen. Sen jälkeen pitää saada rekrytoitua kirjoittajat, joka on sekin usein helpommin sanottu kuin tehty. Toinen kustannustoimittaja taas huokailee kustantamoon tarjottujen varteenotettavien tietokirjaideoiden vähäisyyttä.

Kun tietokirjallisuuden ja journalismin funktiot menevät päällekkäin, ajankäytöstään kiinnostuneen lukijan on usein helppo valita journalismi, samoin tuntipalkastaan kiinnostuneen tekijän.

Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa sanoo, että tietokirja on yhä useammin suunnattu kapealle, spesifistä aiheesta kiinnostuneelle lukijasegmentille.

”Onko enää kirjoittajia, jotka pystyvät tekemään hyvällä tyylillä laajoja esityksiä haastavista aiheista?” hän kysyy.

Laajojen esitysten hyvä puoli olisi sekin, että ne kestäisivät aikaa. Esimerkkinä Hiidenmaa pitää Timo Miettisen ”loistavaa” aatehistoriallista teosta Eurooppa. Narratiivisen tietokirjan trendi on Hiidenmaan mielestä keino kamppailla lokeroitunutta lukijakuntaa vastaan ja saada ihmiset lukemaan kirjoja aiheista, joista he eivät muuten välittäisi.

Lokeroitunut lukijakunta on syy sillekin, että suomalainen tietokirjavalikoima näyttää niin, öh, suomalaiselta. Painetun kirjan tärkein yleisö on vanhaa ja sukupuolittunutta: naiset lukevat kaikkea, miehille kelpaavat herkästi vain mieskirjailijoiden miesaiheet. Kysyntävinoumista seuraa tarjontavinoumia.

Käännöstietokirjat – ehkä Yuval Noah Hararin kaltaisia jättihittejä lukuun ottamatta – taas ovat sellaisia, että englanninkielinen versio, lehtijutut ja podcastit riittävät täyttämään kiinnostuneiden tiedontarpeen, arvioi eräs kustannustoimittaja. Kirjakaupoissa englanninkielisten kirjojen myynti on jyrkässä nousussa.

Kustantamolle voi olla jopa tuplasti kalliimpaa ostaa oikeudet ja maksaa käännöksestä kuin teettää uusi suomenkielinen kirja, jonka kirjoittaja saa palkkionsa toivon mukaan lähinnä apurahoina.

”Käännöskirjojen kanssa ollaan helposti 15 tonnia pakkasella ennen kuin on tapahtunut mitään”, kustannustoimittaja sanoo.

Vielä joskus käännöstietokirjat ajateltiin kulttuurityöksi, mutta kulttuurityöpuhe kukoisti aikoina, jolloin kustantamot tuottivat ylijäämää. Nykyään kaikkien teosten olisi hyvä päästä vähintään nollille, kustannustoimittaja arvioi.

”Olen vuoden verran käyttänyt [äänikirjapalvelu] Audiblea. Sitä kuunnellessa tulee olo, että onpa huikeita kirjoja, olisipa hienoa, jos näitä olisi suomeksi. Mutta kuka piru näitä ostaisi?”

Ongelma 3: Tietokirjat tehdään harrastuksena

Tietokirjallisuuden puolestapuhujat kertovat mielellään, että Taiteen edistämiskeskuksen Taiken myöntämistä kirjastoapurahoista vain 10 prosenttia myönnetään tietokirjallisuuden tekemiseen, vaikka kustannetuista kirjoista tietokirjallisuutta on lähes 40 prosenttia. Jakosuhde on vanha, määritelty 1980-luvulla, ja systeemiin on kyllä ehdotettu muutoksia.

Vuonna 2019 opetus- ja kulttuuriministeriö perusti työryhmän yhdenmukaistaakseen kirjastoapurahoja. Enää niitä ei olisi myönnetty kirjastojen kirjahankintojen perusteella, vaan tilalle olisi budjetoitu erilliset valtionavustukset kauno- ja tietokirjallisuudelle. Samalla tietokirjallisuuden apurahojen arviointi olisi siirretty Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle.

Esitys kuitenkin kaatui Tietokirjailijoiden liiton edustajien vastustukseen. Heitä harmitti ennen muuta se, ettei jakosuhdetta korjattu reilummaksi. Budjetin nollasummapeli olisi tarkoittanut sitä, että rahat tietokirjallisuudelle olisi pitänyt ottaa kaunokirjallisuuden apurahakiintiöstä, johon ei kuitenkaan haluttu koskea.

Erityisesti tietokirjallisuuteen tarkoitettuja apurahoja myöntävät esimerkiksi Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, erilaiset säätiöt sekä Tietokirjailijat ry. Nuo apurahat ovat kuitenkin usein pieniä. Kirjailijajärjestöjen selvityksissä apurahaa viime vuonna saaneita kaunokirjailijoita oli tuplasti enemmän kuin tietokirjailijoita.

Valtion monivuotisiin taiteilija-apurahoihin tietokirjailijoilla ei ole pääsyä, koska lainsäädäntö määrää, että ne jakavan Taiken tulee tukea pääosin taiteen tekemistä, jota tietokirjallisuus ei ole. OKM:n apurahatyöryhmä päätyi linjaamaan loppuraportissaan, että ”tietokirjallisuuden apurahahakemusten siirtäminen valtion kirjallisuustoimikuntaan edellyttäisi laajaa keskustelua siitä, voidaanko tietokirjallisuutta arvioida taiteen vertaisarvioinnin perustella”.

Silppuinen apurahajärjestelmä tekee pitkäjänteisestä työskentelystä vaikeaa. Siksi tietokirja on usein jonkin muun ammatin tai harrastuksen sivurönsy. Pääosin apurahoitettuna kirjoitetaan vain kolmannes tietokirjoista. Jos olemassaoleva raha jaettaisiin aiempaa pidempään työskentelyyn, apurahoja riittäisi nykyistä harvemmille, joten omaksi ilokseen kirjoittavien tietokirjailijoiden määrä todennäköisesti lisääntyisi.

Tiina Raevaara sanoo, että tietoteosten tekemiseen on paljon vaikeampaa saada pitkiä apurahoja.

”Tuntuu erikoiselta, että kaunon tekemiseen on paljon helpompi saada rahaa, vaikka ainakin itseltäni tietokirjan kirjoittaminen vie kauemmin. Haluaisin tehdä enemmän tietokirjoja. Apurahapolitiikka on kuitenkin ohjannut siirtymään enemmän kaunokirjallisuuden puolelle.”

Käytännössä tietokirjoja naputellaan Suomessa lähinnä öisin, viikonloppuisin ja kesälomalla. Tämä on myös Helsingin Sanomien rikos- ja oikeustoimittaja Anne Kantolan kokemus. Hän on vajaan kahden vuoden ajan työstänyt STT:llä työskentelevän kollegansa Jecaterina Mantsisen kanssa tietokirjaa suomalaisista katujengeistä. Teos ilmestyy Johnny Kniga -kustantamolta tänä syksynä. Tekijöille maksettiin kirjasta ennakkopalkkio. Sen lisäksi he hakivat useita apurahoja. Lopputulos oli, että he saivat rahoitettua apurahalla yhden kuukauden palkattoman vapaan kummallekin. Lisäksi Kantolalle ja Mantsiselle myönnettiin yksi matka-apuraha.

”En ole ihan tarkkaan laskenut, mutta todennäköisesti ollaan ennemminkin miinuksella kirjan tekemisen takia”, Kantola kertoo puhelimessa. 

Tekijät ovat ottaneet töistään palkatonta vapaata useiden kuukausien ajaksi. He ovat tehneet kaksi tiedonhankintamatkaa Ruotsiin ja matkustaneet paljon myös Suomen sisällä. Valtaosa kuluista piti maksaa omasta pussista.

Puhumattakaan siitä, että kirja on tehty pääosin päivätyön ohessa.

”Viimeiseen puoleentoista vuoteen en ole kunnolla palautunut ja levännyt”, Kantola sanoo.

Nyt käsikirjoitus on luovutettu kustannustoimittajalle. Työpäivän jälkeen ei ole enää pakko joka päivä avata samaa tiedostoa, vaan voi miettiä ihan vapaasti, mitä tekisi.

”Kyllä tässä aika korkea kynnys olisi heti lähteä vastaavaan projektiin”, Kantola summaa.

Rahasyistä monia potentiaalisesti tärkeitä tietokirjoja jää myös tekemättä tai odottamaan sopivaa elämäntilannetta.

Kannustimet voivat toimia myös päinvastoin kuin äkkiä ajattelisi. Kun kirjaa tekee omasta intohimon tai kiinnostuksen kohteesta, lähinnä sisäisen motivaation ja kirjoittamisen ilon eikä toimeentulon vuoksi, saattaa päätyä haukkaamaan liian ison palan, yksi kustannustoimittaja pohtii. Se näkyy herkästi viimeistelyvaiheessa. Hän vieroksuu suomalaista ”isojen kirjojen kulttuuria”. Hänestä tietokirjat olisivat todennäköisesti viimeistellympiä, jos niiden tavoitemitta olisi 150 sivun tienoilla. Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut lähinnä päinvastoin: kirjat ovat  muuttuneet entistä paksummiksi.

Tähän on toki muitakin syitä kuin tekijän innostus omaan aiheeseensa. Suomessa on pitkään ollut vahva lahjakirjojen kulttuuri. ”Kunnon kirja” tuntuu käteen paksulta, sellainen on kiva kääriä pakettiin. Ja äänikirjan tekijä saa sitä enemmän roposia, mitä pidempään lukuaikapalvelun käyttäjä hänen teostaan kuuntelee.  

Ongelma 4: Tietokirjallisuudelle ei ole eettisiä linjauksia

”Maalaisjärjellä voisi ajatella, että nonfiktiokirjat ovat kuin pitkiä aikakauslehtijuttuja, mutta näin ei ole”, kirjoittaa amerikkalaiskirjailija Emma Copley Eisenberg Esquire-lehdessä vuonna 2020 julkaistussa esseessä. Nonfiktiota tarkistuslukevat oikolukijat ja juristit, mutta faktoja kustantamot eivät amerikkalaislehtien tyyliin tarkista.

Eisenbergin mielestä pitäisi. Hän kertoo maksaneensa oman kirjansa faktantarkistuksesta eräälle aloittelevalle toimittajalle 4 000 dollaria kirjaennakoistaan.

Yhdysvalloissa on käyty myös pitkällistä keskustelua siitä, ovatko muistelmat ja elämäkerrat, niin kutsuttu neljäs genre, fiktiota vai nonfiktiota. Esseisti Vivian Gornick on linjannut muistelmien olevan pohjimmiltaan muistinvarainen ja mielikuvituksellinen genre. Se kuvaa Gornickin mielestä ”korkeampaa” totuutta ja mahdollistaa myös valehtelun, minkä hän myöntää avoimesti. Pulitzer-palkinnoissa standardi on eri. Muistelmakategoriankin säännöissä edellytetään faktuaalisuutta.

Samaten Yhdysvalloissa tietokirjojen kustannussopimuksissa sitoudutaan usein faktuaalisuuteen. Suomalaisissa sopimuksissa painotetaan pikemminkin tekijänoikeuksia  – Maria Petterssonin kirjasta käydyn plagiaattikeskustelun jälkeen todennäköisesti vielä kasvavissa määrin. 

Eräs haastateltu kustannustoimittaja painottaa intentiota: sekä kustantaja että tietokirjailija haluavat pyrkiä totuuteen. Ongelmia seuraa, jos kirjailija pyrkii salaa muuhun – tuoreena esimerkkinä tästä Jessikka Aron Puolan konservatiivipuolueen salaliittoihin kapsahtanut uutuuskirja. Kustantamosta käsin piiloagendoihin on usein vaikea puuttua, sillä kirjailija on aiheensa paras asiantuntija.

Ruotsissa seurasi vuonna 2015 kirjallisuusskandaali, kun valtavasti myyneen Zlatan-elämäkerran kirjoittanut David Lagercrantz kertoi, ettei jalkapalloilija Zlatan Ibrahimović ollut oikeasti sanonut mitään, mitä kirjassa luki. Lagercrantzin perustelu oli, ettei hän kirjoittanut kirjaa toimittajana vaan koetti luoda ”illuusion kirjallisesta Ibrahimovićista”.

Professori Pirjo Hiidenmaan mielestä sitaattien sepittäminen menee yli rajan. Jos julkkiselämäkerroissa tehdään niin, niistä voisi olla viisaampaa puhua biofiktiona. Samalla kuitenkin menetettäisiin pyrkimys näyttää jotain aitoa ja todellista kulisseista.

”Suomalaisilla lukijoilla on todellisuuden nälkä”, Hiidenmaa siteeraa kollegaansa, professori Markku Lehtimäkeä.

Mutta entä jos julkkiselämäkerta onkin genreltään ensisijassa markkinointia? Tai vähintään muistelmateos – jonka vain on kirjoittanut joku muu kuin kirjan kohde. Silloin siihen voisi suhtautua gornickilaisena ”mielikuvituksen eleenä”, ja Vesa-Matti Loiri voi hyvin liukastella spermoihin.

Myös lukuohjeet vaikuttavat yleistyvän. Jalkapallotoimittaja Johanna Nordling toteaa Jalkapallon muotoinen Saksa -kirjansa esipuheessa, ettei kaikkia kirjan anekdootteja ole kyetty vahvistamaan journalismin periaattein kahdesta lähteestä, mutta väliäkö sillä, koska jalkapallo on myös tarinoita. 26 vuoden takaisesta dopingskandaalista Paljastus-nimisen tietokirjan kirjoittanut Johanna Aatsalo taas myöntää loppusanoissa, että vain osa kirjassa siteeratuista keskusteluista on dokumentoitu.

Ongelma 5: Taloudellinen alamäki tappaa luovuuden

Painetun kirjan alamäki johtuu ennen muuta painetun tietokirjan alamäestä. Vuoden 2019 jälkeen painettujen tietokirjojen myyntimäärä on laskenut neljänneksen, kun taas painettujen kaunokirjojen myynti on pysynyt miltei ennallaan. Vuoden 2024 alkupuoliskolla lasku jyrkkeni entisestään – miinusta jo yhdeksän prosenttia – ja kuluvasta vuodesta tulee todennäköisesti ensimmäinen, jolloin sähköisten tietokirjojen myynti ylittää painettujen teosten myynnin.

Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Laura Karlsson huomauttaa, että kokonaiset tasaista myyntiä tuottaneet kirjatyypit, kuten matka- ja luonto-oppaat, toivelaulukirjat ja keittokirjat ovat paljolti digitalisoituneet. Lisäksi ”yhtenäiskulttuuri” on muuttunut, bestselleritkin kuluvat aiempaa harvempien käsissä.

Suomalaisen Kirjakaupan kaupallinen johtaja Reetta-Liisa Pikkola pitää laskua jopa ahdistavana.

”Meidän tyyppisessä kirjakaupassa tietokirja on ollut suurin ja kaunein. Ennen tätä jyrkkää laskua tietokirjallisuutta myytiin euromääräisesti jopa tuplasti kaunokirjallisuuteen nähden.”

Hänen mukaansa Karlssonin mainitsemien tyylilajien lisäksi historiaa käsittelevien kirjojen myynti on laskenut merkittävästi. Ne kun toimivat äänikirjoina, ja esimerkiksi talouslehti The Economist kertoi äskettäin historiapodcast-buumista. Pientä paikkausta tietokirjallisuuden myyntilukuihin on saatu esimerkiksi itseapu- ja terveyspsykologisista kirjoista.

Tietokirjojen top-10 tuottaa kaikesta tietokirjallisuuden myynnistä saman viitisen prosenttia kuin ennenkin, mutta lasku on tasaista, kärki kaventunut ja pitkän hännän volyymit matalia.

”Tietyn kärjen jälkeen myynnit putoavat hyvin dramaattisesti”, Pikkola sanoo.

Haastatellut kustannustoimittajat eivät kuitenkaan tunnista erityistä äänikirjapaniikkia. Heidän mukaansa tietokirjoja ei jätetä tekemättä siksi, etteivät ne toimisi audiona, mutta audiosopivuus voi olla lisäargumentti kustannusjohtajan ylipuhumiseen.

Kehitys on silti selvä: äänikirja muuttaa tarjontaa ja lukuaikasovellusten algoritmein määrittyvät etusivut tekevät suurista aiempaa suurempia nostamalla juuri sitä, mikä trendaa.

Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho painottaa, että esimerkiksi true crime on tuonut uusia yleisöjä kirjallisuuden piiriin: ”En mitenkään näe, että kaikki lukuaikapalvelujen uudet käyttäjät olisivat joukolla lähteneet kirjakauppoihin jonottamaan painettuja kirjoja.”

Onko kustantamoiden tietotarjonta oikeasti populaarimpaa kuin aikaisemmin? Vertailimme suurten kotimaisten kustantamoiden katalogeja vuosilta 2014 ja 2024. True crimen ja self helpin määrä näyttää kasvaneen. Sen sijaan elämäkertoja julkaistaan suunnilleen saman verran kuin aikaisemminkin. Kokemus niiden lisääntyneestä määrästä syntynee siitä, että elämäkertoja tehdään brändinjatkeiksi yhä nuoremmista (joku sanoisi, että turhemmista) julkkiksista.

Reetta-Liisa Pikkolan mukaan Eeva Kilven ja Martti J. Karin elämäkerrat ovat Suomalaisen Kirjakaupan tämän vuoden kaksi myydyintä tietokirjaa, kun taas ”kovin viihteelliset” elämäkerrat eivät tee painettuina kauppaansa.

Niitä kuitenkin kustannetaan, koska ne toimivat äänikirjoina. Kulttuuriteollisuuden ominaisuus on, ettei rahanpuute johda innovointiin vaan varmisteluun. Ja kun riskejä ei oteta, ei synny kirjallisia ilmiöitäkään.

Ongelma 6: Media tekee tietokirjoista laiskaa lifestylea

Kustantajien ja tekijöiden mielestä media käsittelee kirjallisuutta aina liian vähän ja väärällä tavalla, mutta viime vuosina tietokirjakritiikit ovat lehtien sivuilla silmin nähden vähentyneet.

”Koko alan puolesta on sanottava, että myös markkinointi ja mediajulkisuus on koko ajan kaunokirjapainotteisempaa”, Suomalaisen Kirjakaupan Reetta-Liisa Pikkola sanoo.

Jos tietokirjaan kosketaan, se ”tyhjennetään” helposti sulatettavaksi lifestyle- tai featuresisällöksi, joita luetaan enemmän. Esimerkiksi viime vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanutta Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? -teosta ei ollut ennen palkintoehdokkuutta arvioitu juuri missään. Sen sijaan kirjailijasta oli tehty useita henkilövetoisia haastatteluita.

Se taas osaltaan vaikuttaa siihen, millaiset tietokirjat kustantamoja kiinnostavat.

”Myös media luo ja ylläpitää näitä ongelmia”, yksi kustannustoimittaja sanoo.

Aihe- ja henkilövetoisuus korostuu potentiaalisesti entistä enemmän. Mikäli tietokirjoja sitten joskus kuitenkin arvioidaan, tyylilaji on usein lähempänä aiheeseen perehtyneen asiantuntijan referaattia kuin kirjallisuuskritiikkiä. Hyvä esimerkki tästä nähtiin viime keväänä, kun entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen arvioi Meri Valkaman elämäkerran Tarja Halosesta. Kritiikissä kerrottiin, miten Janne Virkkunen tutustui Tarja Haloseen ja missä kaikissa rooleissa hän tämän tunsi. Sitten selostettiin hieman kirjan teemoja ja puheltiin niiden ympäriltä. Kirjan tyyliä, rakennetta tai kieltä ei mainittu sanallakaan.

”Sitä [tietokirjaa] katsotaan niin aihelähtöisesti, ettei useinkaan huomata, millaisen kirjallisen työn kirjoittaja on tehnyt”, professori Pirjo Hiidenmaa sanoo.

Toden totta: ikään kuin tietokirjallisuus ei olisi kirjallisuutta ollenkaan. Eikä se monen silmissä taida olla.

Ongelma 7: Kukaan ei tiedä, mitä tietokirjallisuus on

Suomalainen tietokirja on helppo tunnistaa: se on kaikkea sitä, mikä ei ole kaunokirjallisuutta. Filosofinen värityskirja on tietokirjallisuutta, Immun ja Kalen rötöskatsaus on tietokirjallisuutta, elämänohjeet, nukahtamisoppaat ja siivousvinkit – tietokirjallisuutta.

Tietokirjallisuus on teknis-käytännöllisiin tarpeisiin luotu “kaatoluokka”, linjaa Pirjo Hiidenmaa. Kun hän opetti tietokirjallisuuden perusteita, ensin hahmoteltiin lajin sisäisiä lokeroita ja genrejä. Seuraavaksi sitä, kuinka ne ovat vuosien saatossa muuttuneet ja kehittyneet arvoisaa lukijaa puhuttelevista valistusteoksista kohti kaunokirjallista kerrontaa. Sitten alettiin etsiä kirjallisia keinoja ja sitä, mitä kaikkea muutakin tietokirja on kuin faktatykitystä, josta laskea asiavirheitä.

Hiidenmaan mukaan perusidea on silti säilynyt muuttumattomana.

”Houkutellaan ihmisiä tietämään juuri minun aiheestani jotakin. Vastataan uteliaisuuteen ja tiedonnälkään ja luodaan samalla tiedonnälkää.”

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Antti Järvi on Long Playn perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja.

Oikaisu keskiviikkona 21.8. kello 15.00. Toisin kuin artikkelissa alkujaan kirjoitettiin, kauno- ja tietokirjojen kirjastoapurahojen jakosuhde ei ole peräisin 1960-luvulta vaan 1980-luvulta. Alkuperäisessä vuoden 1963 laissa tietokirjoista ei säädetty lainkaan, vaan tietokirjailijat otettiin kirjastoapurahojen piiriin vasta vuoden 1984 alusta lukien.

Oikaisu keskiviikkona 21.8. kello 16.30. Tietokirja-apurahojen arviointi aiottiin siirtää Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle, ei valtuuskunnalle, kuten jutussa luki.