Mikä rasismilla ratsastavan Michel Houellebecqin lukemisessa viehättää?

Ranskan merkittävimpiin ja kiistellyimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Michel Houellebecqin viimeisin romaani Olemattomiin (2022, WSOY 2024) julkaistiin suomeksi viime vuonna. Jälleen hänen kirjansa maailma on kurja ja matkalla väistämättömään tuhoon. Tällä kertaa rakkaus kuitenkin on ehkä mahdollista.

Kirjojensa ulkopuolella Houellebecq on tunnettu julkisista provokaatioista, kännissä annetuista haastatteluista ja erityisesti rasismilla flirttailusta. Mikä Houellebecqissä viehättää ja miksi häntä kannattaa lukea? Long Playn kirjapiirissä asiasta keskustelevat kirjailija–toimittaja Elina Iida Sofia Hirvonen ja poliittisen talouden tutkija Antti Ronkainen. Kysymyksiä kysyy kulttuuritoimituksen tuottaja Pekka Torvinen.

Keskustelua on editoitu ja lyhennetty jonkin verran luettavuuden vuoksi.

Pekka: Mitä mieltä olette uudesta kirjasta ja mistä se mielestänne kertoo?

Antti: Minusta se kertoo siitä mikä on teemana kaikissa hänen kirjoissaan, eli Houellebecq on masentunut ja vanhenee ja häntä ahdistaa oma kuolevaisuus. Sitten päähenkilö kuolee pois, joko oman käden kautta tai tässä…no, on se tässäkin oman käden kautta tavallaan, koska ei hanki mitään apua. Tällä kertaa myös koko kirjan juoni katoaa ”olemattomiin”. Jälleen länsimainen yhteiskunta rapistuu ja muslimit tekevät terrori-iskuja, ja nyt vielä ekofasistitkin. Teema on sama, kirjan muodottomuus uutta. Ainakin suomenkielisissä kritiikeissä on jääty jotenkin siihen, että pitäisi olla jokin tarina joka alkaa jostain ja loppuu johonkin – ja kaikki olivat pettyneitä kun sitä ei ollutkaan. Mutta lähes aina Houellebecqin kiinnostavuus on dialogeissa ja sivuhuomioissa. Provokaatiot ja sen sellaiset eivät ole tarinassa itsessään vaan keskusteluissa ja nyansseissa.

Elina: Houellebecq on aina käyttänyt romaanimuotoa niin, että henkilötarinat palvelevat maailmankuvaa. Mutta sanoisin että Houellebecq on kuitenkin postmoderni kirjailija siinä mielessä, että kirjat sisältävät paljon miniesseitä, viittauksia olemassa oleviin yhteiskunnallisiin tilanteisiin, kirjallisuushistoriaan ja erilaisiin tieteellisiin ja uskonnollisiin ja filosofisiin frameworkeihin. Tässä kirjassa kapitalismin tuottama eriarvoistuminen on mennyt niin pitkälle, että keskiluokka on kadonnut ja siitä on tullut köyhälistöä. Ja sitten on tämä teema, mikä on Houellebecqiä ihan alusta asti vaivannut: vapaaseen rakkauteen ja seksiin ja nautintoon uskovassa kulttuurissa ihminen ei voi hyväksyä omaa vanhenemistaan.

Pekka: Niin ja nyt Houellebecq vastustaa eutanasiaa.

Elina: Hän pitää rappiona liberaalia demokraattista yhteiskuntaa, joka laillistaa eutanasian. Yhteiskuntaa, joka mahdollistaa sen, että jos ihminen ei ole pääomalle hyödyllinen – jos hän ei ole tehokas ja tuottava ja pysty olemaan sitä mitattavalla tavalla – hänen elämänsä ei ole merkityksellistä, ja niinpä hänen elämänsä voidaan päättää. Tässä kirjassa nähdään kuitenkin mahdollisuuksia pieniin ihmeisiin: että voi herätä koomasta ja voi joutua jonkun anarkistiryhmän kaappaamaksi.

Antti: Eutanasian vastustajien kaappaamaksi.

Pekka: Kiihkokatolisten terroristien kaappaamaksi.

Antti: Mutta ne olivat symppiksiä!

Elina: Niin olivat!

Pekka: Houellebecqiä ei tunneta varsinaisena tyylitaiturina. Kirjoissa kiinnostaa jokin muu, mikä?

Elina: Sanoisin että ajattelu itsessään. Hän on aika harvoja nykykirjailijoita, jotka käsittelevät ihan koko ihmiskunnan kannalta eksistentiaalisia ja myös ehkä perimmäisiä kysymyksiä, niin kuin miten elämä voi olla merkityksellistä tässä maailmassa. Sen tyylisiä kysymyksiä! Houellebecqin tyyli on hyvin karu ja palvelee tarkoitustaan. Mutta hän ei missään tapauksessa kirjoita juoniromaaneja, eikä oikeastaan kielellä kokeilevia romaaneja. Hänen kirjoissaan yhdistyy klassinen ilmaisu tiettyyn niukkuuteen ja vähän jopa sellaiseen pulp-tarinankerrontaan jopa groteskeine ihmiskohtaloineen. Olemattomiin-kirjasta on sanottu että se on Houellebecqin pehmeimpiä. Mutta jollain tavalla lopun sairaskuvaus oli myös kaameinta luettavaa, koska se oli niin pitkä, piinainen ja ilkeä. Siinä oltiin jo vähän elätelty toivoa, ja samalla varoiteltu toivosta. Tuossa kirjassa tuntee että on vangittuna rapistuvaan ruumiiseen ja silti se jotenkin käänteisesti onnistui tuottamaan jonkinlaista elämänhalua, mikä oli yllättävää huomata!

Antti: Tämä on varmaan ainoa Houellebecqin kirja, jossa on rakkaustarina, joka ei pääty onnettomasti. Romaanit palautuvat pitkälti hänen omaan henkilöhistoriaansa ja siihen, miten hippivanhemmat hylkäsivät hänet. Moni teos käsittelee hippiliikettä tai jotain vaihtoehto new age -hörhöjä, ja ne yhdistetään vasemmiston maallistumiseen ja katolilaisuuden elinvoimaisuuden katoamiseen. Sitten on tämä, että kapitalismi tuottaa eriarvoisuutta ja kaikissa romaaneissa muslimilähiöt on jotain helvetin väkivaltaisia ja vaarallisia, siellä vain räjähtelee ja kaikki on huonossa jamassa. Mutta ennen kaikkea kapitalismi tuottaa seksin konsumerismin, se tyhjentää seksin ihan täysin. Se on vain nuorten ja kauniiden etuoikeus, ja tämmöinen hetken huuma. Nämä teemat ovat aina mukana.

Pekka: Niin, muun muassa Alkeishiukkaset (1998, WSOY 2000) on näillä seksin konsumerismi -esseillään jopa ohjelmallinen teos.

Antti: Alkeishiukkaset on minusta ylivoimaisesti Houellebecqin poliittisin kirja juuri näiden esseiden ja liberalismin kritiikin takia. Liberalismi, vasemmisto, seksin konsumerismi. Nämä ovat tuhonneet jonkin hyvän, uskonnollisen, läntisen katolisen ranskalaisen yhteiskunnan. Alkeishiukkaset oli minusta yllättävän freesi romaanina. Että on konservatiivinen ajattelija, joka pistää haisemaan. Kirja oli yllättävän hyvä nimenomaan poliittisuudessaan.

Elina: Houellebecq ei silti ole mikään nostalgikko. Kirjoissa ei ole mitään vanhoja hyviä aikoja. Alkeishiukkasissa esiintyy vähän tämä kuvio, että nykyään epäonnistumme rakastamisessa, mutta niin epäonnistuivat vanhempammekin. Houellebecq ei missään nimessä ole liberaali, mutta hän on kiinnostunut tieteestä ja siitä, mitä pidetään edistyksenä. Houellebecq on pettynyt idealisti. Hänhän kuului monen muun tavoin kommunistiseen puolueeseen 70-luvulla. [Tarkennus: Muun muassa The New York Times kirjoitti vuonna 2002, että Houellebecq on ex-kommunisti, ja julkikommunistinen isoäiti kasvatti Houellebecqin sen jälkeen kun vanhemmat jättivät hänet. Ei ole kuitenkaan varmuutta, että Houellebecq olisi kuulunut kommunistiseen puolueeseen.]

Antti: Onko kuulunut?

Elina: On kuulunut!

Antti: Okei, yllättävää.

Elina: Houellebecq taisi toistaa nimenomaan tässä Olemattomiin-kirjassa, että muistatko kommunismin, muistatko kun kaikki olivat kommunisteja ja sitten he alkoivat keskittyä omaan nautintoonsa ja oman itsensä toteuttamiseen. Tämä oli myös Annie Ernaux’n Vuodet-kirjassa (2008, Gummerus 2021) jonkinlaisena teemana. Ernaux’n tuotantoa voisi ajatella vähän kuin Houellebecqin vasemmistolaisena peilikuvana. Houellebecq on tosi materialisti sen lisäksi että on pettynyt idealisti. Hän on materialisti, koska ruumis, entropia, fysiikka, elämänhalut ja niin edelleen voittavat ideat aina jollain tavalla. Tästä päästään myös siihen miksi Houellebecq on romantikko. Siksi, että hänen maailmankuvassaan rakkaus ei ole ihan täysin luonnollinen asia, vaan se on ihme, jos se toteutuu. Se ylittää ihan kaiken. Se on hienoin asia, jonka vuoksi ihmiset voivat haluta elää.

Pekka: Mahdollisessa saaressa (2005, WSOY 2006) päähenkilö selittää, että hän ainakin omasta mielestään yhä tuollaiseen rakkauteen ja oseaaniseen tunteeseen uskoo, mutta että se on lähitulevaisuudessa tuomittu katoamaan.

Elina: Minusta Houellebecqin kirjat toimivat kylmänä kuvauksena yhteiskunnan ja politiikan ja tieteen ja sosiaalisten suhteiden voimasuhteista, haluista ja siitä, mikä tavallaan pääsee vallalle. Ja niissä todella pyritään kliiniseen analyysiin tavoista, joilla tämä yhteiskunta tuottaa tragikoomisia ihmisiä ja ilmiöitä. Mutta Houellebecq ei ikinä ehdota, mitä pitäisi tehdä. Usein nostalgiaa löytyy suhteessa ihmisten lapsuuteen. Toistuva teema on, että usein nuoruudessa tai myöhemmin aikuisuudessa on pieni mahdollisuus onneen tai merkitykselliseen elämään, mutta ihmiset eivät syystä tai toisesta pysty tarttumaan siihen. Kun he ymmärtävät tämän mahdollisuuden, on jo liian myöhäistä. Yhteiskunnassa asiat kaahaavat eteenpäin kohti tulevaisuutta. Tässä mielessä Houellebecq on tavallaan akselerationisti. Hän jatkaa tiettyjä nykyisiä kehityskulkuja pidemmälle mutta niin, että mitään tasapainotilaa tai edistystä ei onnistuta saavuttamaan. Liberalismissa itsessään on tuhon siemen.

Antti: Houellebecq on tässä marxilainen. Kommunistisen puolueen jättämä jälki Houellebecqiin: liberalismi on sisäisesti mahdotonta.

Elina: Hän ei kuitenkaan usko että mikään proletariaatti voittaa.

Antti: Niin, ei ole tätä positiivista kulmaa. Mutta kyllä seksin konsumerismin kritiikki on hyvin marxilainen.

Elina: Niin on, ehdottomasti. Marxilaista on myös se, miten kapitalismi menee koko ajan yksityisemmille elämänalueille ja samalla pääoma tuhoaa kaikki ihmisten siteet toisiinsa. Houellebecqille on jatkuva hämmästelyn aihe, että miten niin julmassa maailmassa ihmiset silti sitten voivat kokea rakkautta edes jonkin hetken. Sen ei pitäisi olla mahdollista, ei luonnossa, koska rakkaus ei Houellebecqin maailmankuvassa palvele lisääntymisviettiä, eikä myöskään kulttuurissa, koska se ei palvele pääomaa.

Antti: Akselerationismi on hyvä pointti, koska luulen että erityisesti suomalaiset kriitikot halusivat, että tässä olisi ollut samanlainen ennustus kuin Serotoniinissa (2019, WSOY 2020),  Alistumisessa (2015, WSOY 2015) tai Oikeus nautintoon -romaanissa (2001, WSOY 2002). Nimenomaan sillä tavalla, että Houellebecq hyväksyy että yhteiskunta on ihan paska ja menee vain kiihtyvällä tahdilla päin helvettiä, mutta sitten hän siitä ottaa jonkin terrori-iskun tai islamisaation tai farmarit ja niiden epätoivon ja onnistuu sanomaan jotain nykyisyydestä. Tässä odotettiin samaa. Mutta sitä ennustusta ei tule, se on vain jossain taustalla, ja se on pettymys. Oikeastaan kaikki nämä kirjat ovat scifiä, tapahtuvat nykyisyydessä mutta se on viety äärimmilleen. Alkeishiukkasissa seksuaalinen vapautuminen johtaa paloittelumurhiin.

Pekka: Seksuaalinen vapautuminen johtaa suoraan Charles Mansoniin.

Antti: Joojoo! Ja niinhän se…johtikin.

Elina: Myös Adam Curtisilla on Century of the Selfissä (BBC, 2002) periaatteessa sama kuvaus, että vasemmisto on taloudellisen kamppailun sijasta keskittynyt yksilölliseen vapautumiseen. Houellebecqille siinä on toisaalta jotain hyvin inhimillistä. Ihminen on Houellebecqin maailmassa vähän semmoinen vaivainen viettiensä vallassa oleva matonen. Ja se johtaa siihen että jos on orgiat tarjolla niin sinne mennään vaikka joutuisi sairaalaan.

Antti: Tai vaikka pää lähtisi.

Elina: Näkökulma seksuaaliseen vapautumiseen muistuttaa vähän incel-henkistä markkina-arvoteoriaa. Se tuottaa kilpailua ja osattomuuden tunnetta. Se ei vapauta kaikkia: suurimmalle osalle Houellebecqin kirjojen päähenkilöistä paras nautintoa muistuttava asia on mikroateria.

Antti: Ne toistuvat muuten kaikissa Houellebecqin romaaneissa!

Pekka: Mutta entä mikä on Houellebecqin suhde islamiin ja onko se muuttunut kirjoista toiseen?

Antti: Alistuminen on ainoa kirja, jossa todella puhutaan yhteiskunnallisesta muutoksesta. Muuten muslimit ovat aina vähän taustalla, aiheuttavat jonkin terrori-iskun ja joku päähenkilö kuolee siihen – tai sitten on vain niitä että autot räjähtelevät jossain ja se aiheuttaa yleistä turvattomuuden tunnetta. Ohjelmallisesti hän ei sitä käsittele. Mutta kun lukee hänen haastatteluitaan, jotka ovat myös lukuohjeita romaaneihin koska päähenkilö on aina hän itse, tai päähenkilön ajattelumaailma on hänen, niin Houellebecq on huolestunut, että katoliset ovat maallistuneet ja koko Eurooppa on maallistunut eikä enää lisäänny vaan väestörakenne on vinoutunut ja eutanasia hyväksytty. Kun tähän lännen itsemurhaan lisätään muslimit, joilla on perhemalli joka toimii vielä, eli he lisääntyvät ja ovat viriileitä, niin tämä on se muslimien uhka Houellebecqin tuotannossa. Tämähän on kaikkien väestönvaihtoteoreetikoiden juttu, että en ole salaliittoteoreetikko vaan olen lukenut tilastoja. Ja he ovat lukeneet sieltä tasan tarkkaan sen verran, että paljonko länkkärit lisääntyvät ja paljonko maahanmuuttajat lisääntyvät ja sitten he laskevat siitä approksimaation sadan vuoden päähän. On suuri huoli, että ”me” vain häviämme olemattomiin.

Elina: Alistumisessa on myös, jos haluaa hyvällä tahdolla lukea, ajatus, että kristinusko johtaa omaan häviämiseensä.

Antti: Juuri näin!

Elina: Koska kristinuskon piirissä niin kuin liberalismissa sallitaan kriittisyys, molemmat korostavat yksilöä. Houellebecq on nimenomaan individualisti siinä mielessä että hän ei myöskään usko yhteisöön. Häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että yksilöllinen ero häviää jossain kultissa tai uskonnossa tai perheessä, vaikka samalla tätä itsensä hukkaamista kohtaan tunnetaan voimakasta halua. Se on ristiriitainen positio. Alkeishiukkasissa on jokin kohta jossa toinen päähenkilöistä asuu kerrostalossa ja naapurissa on kaikenlaisia pariskuntia, jotka välillä eroavat ja löytävät uutta seuraa ja asuntoja vapautuu. Hän kokee sen tosi masentavana ja haaveilee että voisipa olla elämä, joka koostuu pienistä riiteistä ja on sellaista harmonista ja tasaista. Alistumisessa islamia kuvataan nimenomaan riittien- ja merkityksentäyteisenä uskontona, joka pystyy järjestämään elämää, jota ihmiset eivät muuten pysty elämään.

Antti: Siinä on perhemalli, joka toimii kun se on muualta kadonnut.

Pekka: Mitä sanoisitte siitä, kun Houellebecq on aiemmin myöntänyt olevansa islamofoobikko, mutta Alistumisesta eteenpäin näyttää ainakin kirjoissaan muuttuneen aikalailla? Kun Alistumisessa vaalien jälkeen valtaan nousee muslimipresidentti, mitään katastrofia ei seuraa, vaan asiat sujuvat ainakin yhteiskunnan tasolla paremmin kuin ennen.

Antti: Ei katastrofia, mutta kyllähän siinä naiset suljetaan työelämästä, tulee heti sadan prosentin työllisyys ja saa ottaa neljä vaimoa. Mutta kritiikki on hienovaraista ja se ei ole alarmistista. Minusta Houellebecqin rasismi ja islamofobia ilmenee nimenomaan tällaisina nyansseina. Olemattomiin-kirjassa tämä näyttäytyy katolilaisten eutanasia-aktivistien lisäksi Cécilen hahmossa, joka on päähenkilön sisko, Kansallisen liittouman kannattaja ja maailman herttaisin, ihanin henkilö samaan aikaan. Kiistatta Houellebecq on islamofoobikko ja jopa radikalisoitunut. Kaksi vuotta sitten hän oli Michel Onfrayn vieraana neljän vai viiden tunnin mittaisessa podcastissa, jossa oli ollut ilmeisesti aika kännissä.

Pekka: Niin kuin hänellä on haastatteluissa tapana.

Antti: Podcastissa Houellebecq sanoi, että ranskalaiset ovat kyllästyneitä muslimien rikoksiin ja he alkavat hyökkäillä kohta moskeijoihin ja muslimien käyttämiin kahviloihin. Oliko kaksi eri muslimitahoa, jotka haastoivat Houellebecqin oikeuteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Houellebecq itse sanoi, että hän ei vain muista sitä. Että tulipa vähän lausuttua näin, olin aika kännissä ja haastattelu oli niin pitkä, ettei jaksanut katsoa litterointia huolella läpi. Onfray puolestaan sanoi, että Houellebecq on valehtelija, joka oli nimenomaan lisännyt nuo kohdat jälkikäteen litteraatioon. Jos pitää yhtään paikkaansa, niin hyvin tiedostettua ja alleviivattua on islamofobia, rasismi ja kansankiihotus. Romaanit ovat paljon hienovaraisempia kuin mitä tämä julkinen performanssi on.

Elina: Todellakin.

Antti: Houellebecqin oma rasismikäsitys on todella puutteellinen. Hänestä rasismi liittyy rotuun ja koska hän ei kritisoi ihmisiä ihonvärin vaan kulttuurin perusteella, niin hän ei voi olla rasisti. Tuo on aika anaalinen väistäminen. On ihan kiistatonta, että hän on henkilönä rasisti, mutta laajempi kysymys on, että tuleeko sitten jättää rasistin kirjoittamat kirjat lukematta? Se ei ole niin selkeää. Koska, niin kuin Elina mainitsi, teokset ovat kokonaisvaltaisia ja ne ovat pyrkineet sanoittamaan vuosikymmenien ahdistuksia liberalismia ja vasemmistoa ja maallistumista kohtaan. Se on kuitenkin pyrkimys yhteiskuntateoreettiseen kokonaisesitykseen. Ja myös ihan nautittavasti kirjoitettu. Toisin kuin Houellebecqin omat haastattelut, joissa hän trollailee ja sekoilee menemään ja esittää tietämätöntä.

Elina: Houellebecqin romaaneissa rasistiksi tullaan pikkusieluisuuden takia. Niissä ei haaveilla oikeastaan mistään suuresta asiasta, joka jotenkin pelastaisi länsimaisen kulttuurin. Lähinnä kuvataan miehiä, jotka ovat halunneet tehdä jotain suurta hanketta, tiedettä tai politiikkaa, ja päätyneet koneiston osaksi masentuneiksi virkamiehiksi.

Antti: Romaanien ratkaisu on hyvin usein itsemurha.

Pekka: Houellebecqiltä on kysytty haastattelussa, että kun romaanit ovat tällaisia, onko hänellä halua muuttaa maailmaa. Ei kuulemma minkäänlaista, romaaneilla ei muuteta mitään. Jos maailmaa haluaisi muuttaa, pitäisi hänen mukaansa kirjoittaa manifesteja niin kuin Marx ja Engels.

Antti: Ranskassa on pitkä manifestien ja pamflettien kirjoittamisen perinne. Esimerkiksi Louis-Ferdinand Célinellä on selkeästi romaaneita, ja sitten antisemitistisiä pamfletteja, jotka on nekin romaaneja. Mutta miten erotat ne? Houellebecq on poliittista kirjallisuutta ja hän tekee sen nimenomaan sillä, että normalisoi tiettyjä asenteita. Jos on Ranskan myydyimpiä nykykirjailijoita kotimaassa ja ulkomailla ja antaa noita haastatteluita ja sitten vielä flirttaa niin avoimesti rasismin ja islamofobian kanssa, niin kyllä sillä on poliittinen vaikutus. Lukija ja kuulija kyllä ymmärtää viestin. Ei sillä ole mitään väliä, miten hän itse julkisesti perustelee tekemisiään. Minusta Houellebecq on selkeimpiä esimerkkejä onnistuneesta poliittisesta kirjallisuudesta, joka ei ole manifestin omainen, ei saarnaava vaan parhaimmillaan hyvin nautittavaa havainnointia. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten tällainen samanlainen kombo toimisi Suomessa ja myös vasemmistolaisena kirjallisuutena. Voiko ”woke” tehdä samanlaista kirjallisuutta, joka ei olisi manifestia ja saarnaamista?

Pekka: Céline oli hyvä mainita, koska hänen kirjoissaan rasismia ja juutalaisvastaisuutta todellakin piisasi ja silti samalla hän on Ranskassa yksi 1900-luvun juhlituimpia kirjailijoita.

Antti: Eikä olisi mitään beatnikkejä ollut ilman häntä. Koko tunnustuksellisen kirjoitusmuodon yksi keskeisiä uranuurtajia. Mutta hän ei myöskään missään vaiheessa pyydellyt anteeksi omaa antisemitismiään tai rasismiaan, piti sen alusta loppuun. Mutta hänen pääteoksensa Niin kauas kuin yötä riittää (1952, Siltala 2012) ei ole antisemitistinen kirja vaan sodanvastainen. Samalla tavoin toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu trilogia ei ole antisemitistinen, vaan todella häiriintynyt dokumentti Célinen maanpaosta ja natsi-Saksan romahtamisesta. Toivottavasti Siltala kääntää ja julkaisee Linnasta Linnaan (1957, 2016) lisäksi myös Nordin (1960) ja Rigodonin (1969).

Pekka: Missä ovat Suomen vastaavat? Konservatiivisuuteen kallellaan olevat oikeistolaiskirjailijat, joita voi myös lukea?

Antti: Houellebecq sanoo että kirjat ovat hänelle hauskanpitoa. Ne eivät ole julistamista sanan perinteisessä mielessä. Suomessa näkyviä konservatiiviälyköitä ovat esimerkiksi Jari Ehrnrooth, Timo Hännikäinen, Tere Sammallahti tai nyt Jarkko Tontti viimeisimpänä. Mutta kaikki tämä on niin julistavaa ja agitoivaa. Suomessa poliittiset henkilöt, oli ne vasemmistolaisia tai oikeistolaisia tai konservatiiveja tai liberaaleja, ovat kaikki tunnustuksellisia, eikä lukijan tai kuulijan omalle ajattelulle jätetä paljoakaan tilaa. Malttaako taiteilija olla hienovarainen samalla tavalla kuin näissä romaaneissa ollaan? Voit olla ääripoliittinen olematta julistava. Kulttuurikeskustelu ja julkinen keskustelu on niin polarisoitunutta, että on pakko kantaa jotain lippua ja sanoutua johonkin porukkaan ja sitten julistaa jotain. Siksi semmoista hyvää poliittista kirjallisuutta on vaikea löytää tällä hetkellä.

Pekka: Mikä Houellebecqissä sitten viehättää niin paljon, että hänen kirjansa jaksavat aina nousta keskustelunaiheeksi ja myydä vaikka kuinka? On myös muita kirjailijoita suhteellisen koherentilla ja poliittisella maailmankuvalla, kuten vaikka Annie Ernaux ja Édouard Louis, kumpikin taas Ranskasta.

Elina: Houellebecq kiinnostaa mediaa sen takia, että hän hyödyntää provokaattorin asemaa ja kohu kiinnostaa ihmisiä. Houellebecqiltä odotetaan myös jonkinlaista Nostradamus-juttua vaikka se olisikin kyseenalainen.

Antti: Joo, Houellebecq on romaanien lisäksi taitava situationistinen performanssi. Nyt on käynnissä suuri äärioikeistolainen käänne, joka on jatkunut jo todella pitkään ja itseäni kiinnostaa paljon, mistä ne ajatukset kumpuavat. Miksi ihmiset alkavat äänestää vaikka perussuomalaisia tai Kansallista liittoumaa tai näitä vastaavia puolueita eri maissa? Olen jyrkästi eri mieltä niin sanotun woke-ideologian tai sen kanssa että ihmiset on jotenkin olemuksellisesti pahoja tai hyviä. Toisaalta tähän liittyy myös vahvasti Overtonin ikkunan eli hyväksyttyjen puheenparsien lipuminen oikealle, ja erityisesti se, miten media suhtautuu vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin. Esimerkiksi talouspolitiikassa media on jo hyvin oikeistolaista ja HS Vision lukijakunta vaikuttaa olevan nuoret libertaarit.

Vasemmistolainen kritiikki hyvin monesti perustuu demonisointiin. Houellebecq sen sijaan on esimerkki tyypistä, joka sanoittaa niitä tunteita, pelkoja, ahdistuksia ja fobioita ja laittaa ne pakettiin suht’ koherentisti. Omassa Olemattomiin-arviossani sanoin, että tämä on jonkinlainen esteettis-moraalinen perustelu väestönvaihtoteorialle. Sillä ei ole tavallaan väliä, onko väestönvaihtoteoria totta faktisesti, ja tilastoista voidaan väitellä, mutta se resonoi jonkin eksistentiaalisen pelon kanssa oman kulttuuriperinteen häviämisestä. Samalla tavalla tekee Jarkko Tontin viimeisin kirjoitus Verkkouutisissa, oletteko lukeneet?

Pekka ja Elina: EI!

Antti: Käykääpäs lukemassa, ehkä villein teksti pitkiin aikoihin. Hesari on punavihreiden puolueiden äänenkannattaja, ihmisoikeudet ovat vasemmistolaista hapatusta ja ylipäätään woke-ideologia on levittänyt lonkeronsa kaikkialle.

Elina: Voi ei…

Antti: Niin sillä ei ole sinänsä väliä onko mikään tuosta litaniasta faktisesti totta, koska Tontinkin teksti resonoi tässä ajassa. En sano että Jarkko Tontti on nautittavaa luettavaa, mutta se jotenkin sanoittaa sellaista mikä tuolla väreilee vasemmistolaista paatosta ja demonisointia vastaan. Pelkona on, että äänekäs ja äärimmäinen woke-salaliitto johtaa maailmaa ja kohta kaikki ovat gulageilla. Siinä mielessä Houellebecq on paljon parempi ja suositeltavaa luettavaa ihan kaikille. Tietenkin lukijalla itsellään on vastuu siitä mihin uskoo ja mitä alkaa pitää totena. Mutta Houellebecqin kirjoissa on useita avaimia tiettyyn Euroopassa vuosikymmeniä jatkuneeseen kehitykseen. Houellebecq surffaa sen harjalla ihan taitavasti.

Pekka: Voisiko niin sanotusta ”woke-näkökulmasta” kirjoittaa jotain yhtä taitavasti surffaavaa?

Elina: Oikeisto ja nykymedia yhdistävät woken vasemmistoon, vaikka tuntuu, että mitään selkeää wokea ei olemassa.

Antti: Ei olekaan!

Elina: Kaikki vähän tietää mitä se on, kun sen näkee. Usein se saattaa olla tekopyhää, esimerkiksi Hesarissa voi olla wokea juttu siitä kuinka joku keski-ikäinen nainen perustaa Onlyfansin ja kaikki on mahtavaa.

Antti: Wokea on kaikki mikä uhkaa valkoista miestä. Tämä on toisinto Jordan Petersonin ja muun uusoikeiston ajattelusta, että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen marxismi jäi kielellisen käänteen kautta elämään yliopistoihin ja muihin instituutioihin, joista käsin se sortaa nurkkaan ajettua miestä.

Elina: Voitteko kuvitella mitä Houellebecq sanoisi Onlyfansista? Hän sanoisi, että se on taas yksi surkea esimerkki niin sanotusta seksuaalisesta vapautumisesta kapitalismissa. Vain pikkumurusia tarjolla ennen rapistumista ja lopullista yhteyden menetystä ja niin edelleen. 

Antti: Niin sanottu woke-vasemmisto on keskittynyt niin paljon muotoon ja siihen ketä edustetaan ja mitä ollaan, ettei edes enää päästä sisältöihin asti. Tämä muotoon keskittyminen estää sen, että voisi tehdä muuta kuin julistavaa taidetta. Suurin osa kulttuurikeskustelusta on nykyään tätä muotokritiikkiä. Onko kaikki edustettuna ja onko yleisössä kaikki ja onko tehty kaikille ja näin pois päin, sen sijaan että käsiteltäisiin jotain teemaa syvällisesti ja ennakkoluulottomasti. Lopulta taiteellisen vapauden absoluutti on lupa tehdä mitä haluaa Overtonin ikkunasta välittämättä.

Elina: Houellebecq hahmottelee, miten rakenteet nivoutuvat ihmisten elämään ja tunteisiin. Tuntuu, että vasemmistossa tehdään joko tai. Joko on minun identiteetti ja minun tunteet tai sitten puhutaan pelkästään rakenteista, ja jos niitä yritetään yhdistää, se on helposti alleviivaavaa. Luulen että Houellebecq ei varmasti kirjassaan ikinä käyttäisi sanaa woke, vaan hänelle se olisi jatkumoa halulle vapautua ja toteuttaa itseään ja löytää vastaus kaikkeen siitä minän täydellisestä toteuttamisyrityksestä… Mutta Houellebecq ei tosiaan usko, että mikään projekti saa maailmaa varsinaisesti paremmaksi. Ehkä jokin terroristi voi pelastaa yhden papparaisen hengen!

Antti: Kunnia eutanasiaa vastustaville katolisille aktivisteille, alistetun Ranskan viimeinen toivo!

Oikaisu 10.1. kello 14.30: Tarkennettu kohtaa, jossa sanotaan, että Houellebecq olisi kuulunut kommunistiseen puolueeseen 1970-luvulla. Asiasta ei ole varmuutta.