Maailmojen lopun pastori

BERLIININ Friedrichstraßella kuhisee. Jalankulkijat, pyöräilijät ja autoilijat syöksyvät asioilleen, he huutavat ja soittavat kellojaan. Kukaan ei vaikuta olevan kiinnostunut siitä, että maailma on loppumassa.

Kadun meteli kantautuu kolmannen kerroksen valoisaan saliin, mutta jää toisen, hiljaisemman äänen jalkoihin. Nyt saarnaa maailmanlopun pastori.

”Yksikään ihminen ei tule selviämään tämän sivilisaation tuhosta, valitettavasti. Kun Rooman valtakunta hajosi, barbaarit jatkoivat. Mutta nyt elämme globaalissa sivilisaatiossa, ja se on kuolettavaa.”

Saarnastuolin virkaa toimittavassa Artekin nojatuolissa istuu kirjailija László Krasznahorkai. Hän on kirjoissaan erikoistunut loppujen kuvaamiseen – oli kyse sitten henkilökohtaisesta, kollektiivisesta tai absoluuttisesta tuomiopäivästä. Monessa Krasznahorkain kirjassa paetaan perikatoa tai etsitään oikeanlaista sellaista.

Emme istu kirkossa, vaan Suomen Saksan-instituutissa Berliinissä. Unkarilainen Krasznahorkai on asunut kaupungissa ison osan elämästään, ja se on edelleen yksi hänen kolmesta asuinpaikastaan.

Maailmankuulu kirjailija antaa nykyään enää harvoin haastatteluita, ja aivan tapaamisemme aluksi utelen, mikä sai hänet tekemään kohdallani poikkeuksen.

”En tiedä, jokin aavistus. Koska teki mieli. Ja koska ette edusta mitään isoa, maailmankuulua mediaa.”

(Teitittelemme toisiamme, sillä puhumme unkaria, joka on toinen äidinkieleni. Haastatteluun on varattu puolitoista tuntia, mutta se venyy kahdeksi tunniksi.)

Krasznahorkai tunnetaan parhaiten vuonna 1985 ilmestyneestä esikoisteoksestaan Saatanatango, joka julkaistiin kirjailijan ollessa 31-vuotias, mutta maailmanmaineeseen hän tempautui viimeistään 2000-luvulla. Toistaiseksi Krasznahorkain kirjoista on suomennettu kaksi, Saatanatango ja Vastarinnan melankolia.

Kirjailijan palkintolista on mittava. Huomattavin tunnustuksista on vuoden 2015 käännöskirjallisuuden Booker-palkinto, jonka Krasznahorkai voitti yhdessä englannin kääntäjiensä Ottilie Mulzetin ja George Szirtesin kanssa teoksellaan Seiobo There Below. Neljä vuotta myöhemmin Krasznahorkai voitti yhdysvaltalaisen National Book Award -palkinnon, ja unkarilaiskirjailijan nimi killuu myös vuosi toisensa jälkeen kirjallisuuden Nobel-veikkausten kärjessä.

Suosiotaan Krasznahorkai ei ole kertomansa mukaan koskaan ymmärtänyt ja katsoo sen perustuvan väärinymmärrykseen. ”Menestys on minulle epäonnistuminen.” Krasznahorkai kertoo halunneensa, ja haluavansa edelleen, kirjoittaa yhden hyvän, yhden täydellisen kirjan.

”Yksikään kirjani ei ole sellainen. Yleensä vakuutan ihmiset siitä, ettei kirjojani kannata lukea, ja kaikki luulevat, että sanon näin, jotta saisin heidät oikeasti lukemaan niitä, mutta ei, olen tosissani. Ehkä jonain päivänä vielä onnistun.”

OIKEASTAAN László Krasznahorkai ei halunnut kirjailijaksi. Hän syntyi keskiluokkaiseen perheeseen Unkarin Gyulassa vuonna 1954, ja kasvoi aikuiseksi kommunistisessa järjestelmässä. Krasznahorkai opiskeli nuorena musiikkia ja tähtäsi ammattilaiseksi. Hän sävelsi ja esiintyi pianistina ”kotikaupunkinsa lempiyhtyeessä”, joka soitti kaksi kertaa viikossa erityisesti blues- ja jazz-klassikoita. Lukeminen oli osa tavallista elämää – kirjailija kehottaa kuvittelemaan samanlaisen maailman kuin tämän tässä, mutta jokaisella puhelimen sijaan kädessään kirja.

”Yhdessä taskussani minulla oli Kerouacin Matkalla – minulle kuin Raamattu – ja toisessa Danten Jumalainen näytelmä”, Krasznahorkai naurahtaa.

Kommunistisessa Unkarissa kaikki määrättiin töihin. Krasznahorkai näki tämän tilaisuutena lähteä kiertämään maata. Hän halusi elää työläisten ja talonpoikien parissa: ”Kommunismin ideologia toitotti, että työläiset ovat yhteiskunnan huipulla, ja samalla alisti ja painoi heidät sen pohjalle. Joten menin mieluummin heidän pariinsa kuin elegantteihin kahviloihin keskustelemaan kirjallisuudesta.” Ulkomaille Krasznahorkai pääsi ensimmäistä kertaa yli 30-vuotiaana, ja matkusti silloin Berliiniin.

Yövartijan pesti (joka Krasznahorkain mukaan on ollut hänen elämänsä fantastisin työ) eräällä unkarilaisella maatilalla on jäänyt kirjailijalle erityisesti mieleen. Ihmeellisen, kolmensadan lehmän parissa vietetyn yön jälkeen, kun eläinten jalkojen alla suhahteli heinä, ja ”lehmien tuoksukin erottui äänenä”, syntyi ajatus Saatanatangosta.

”Eräänä aamuna olin lähdössä nukkumaan, kun talonpojat pysäyttivät minut, sillä joku oli tulossa kastroimaan porsaat. Kuolemanpelosta kiljuvat eläimet piti tuoda pihalle, ja paikalle saapui ihminen, joka hädin tuskin puhui. Hän oli pitkä, yllään sotilasmantteli, ja hän näytti siltä kuin olisi matkannut maailman ympäri syömättä kertaakaan matkallaan. Pálinka-lasi tarjottiin, hän otti sen vastaan ääneti, ja vielä toisenkin. Sen jälkeen tämä ihminen polvistui maahan, otti manttelinsa taskusta silminnähden suurimman aarteensa, rättiin kiedotun skalpellin, ja minä otin porsaan kahdesta jalasta kiinni, talonomistaja piteli toisesta kahdesta jalasta, ja tämä ihminen keskellä leikkasi. Sitten uusi porsas, uudestaan, uusi porsas. En sietänyt katsoa eläinten kärsimystä, nostin katsettani, näin katon, toisen katon, ja kattojen yllä yhtäkkiä nousevan auringon. Mutta tämä aurinko oli ruskea. Myöhemmin menin kotiin, tunsin valtavaa painetta tapahtuneen johdosta ja päätin kirjoittaa kirjan.”

Myöhemmin Saatanatangoksi nimeämäänsä teokseen Krasznahorkai kirjoitti: ”Irimiás kaapii savet lyijynpainavista kengistään… selvittää kurkkuaan… ja avaa oven varovasti… alkaa jälleen sataa, päivä valkenee idästä nopeasti kuin muisto, aamunkoiton sinipunaisena se nojautuu vasten aaltoilevaa horisonttia ja nousee kuin joka-aamuinen kerjäläinen kirkon sivuportaita, kurjana ja tukahdutettuna (...)”.

Kirjasta tuli välitön hitti koko maassa ja sen ulkopuolellakin. Omien sanojensa mukaan Krasznahorkai ei halunnut suosiota, joten hän ”piiloutui vuorille, kirjaimellisesti”. Kirjailija muistelee joutuneensa huhumyllyn kohteeksi: moni uskoi, että hänen nimensä on jonkun tunnetun tekijän pseudonyymi. Esimerkiksi Romanian unkarinkielisellä alueella Transilvaniassa oltiin vakuuttuneita, että kirjailijan on oltava sikäläinen, sillä ulkopuolinen ei olisi voinut tuntea ”heidän todellisuuttaan” niin läpikotaisin. Kirjailijalle on edelleen mysteeri, miten teos ylipäätään pääsi kommunistisen sensuurin läpi. ”Paljon harmittomammatkin teokset sensuroitiin”.

Béla Tarrin kulttimainetta nauttiva seitsemän ja puoli tuntia pitkä Saatanatango-elokuvasovitus vuodelta 1994, jonka tekemisessä Krasznahorkai oli tiiviisti mukana, vauhditti teoksen ja kirjailijan tunnettuutta myös Suomessa.

Tarr oli lukenut Saatanatangon ja halusi kovasti tehdä siitä elokuvan, mutta Krasznahorkai käännytti hänet monta kertaa oveltaan, sillä ”ei pitänyt elokuvaohjaajista”. ”Lopulta sanoin myöntyväni, jos tämä on hänelle elämän ja kuoleman kysymys.”

Krasznahorkai kertoo, että he sopivat Tarrin kanssa kaikesta yhdessä. ”Sanoin Bélalle, että hänen täytyy ymmärtää, että epiikkaa ei voi muuntaa draamaksi. On löydettävä olennainen ja tehtävä sen pohjalta elokuva. Hän ymmärsi, mistä puhun. En ole tehnyt kenenkään muun kanssa elokuvia.”

Valmistellessaan käsikirjoitusta elokuvaan Krasznahorkai joutui palaamaan esikoisromaaniinsa, eikä pitänyt lukemastaan: se oli hänen mukaansa ”täynnä virheitä”. Niinpä hän päätti kirjoittaa uuden. Vuonna 1989 ilmestyi Vastarinnan melankolia. ”Mutta sama tapahtui uudestaan. Béla halusi tehdä elokuvan, ryhdyin kirjoittamaan käsikirjoitusta, virheitä löytyi tuhottomasti, aloin valua alas rinnettä, ja kun pääsin alas, kaikki pitivät minua jo kirjailijana.”

Kirjallisuuselämään Krasznahorkai ei omien sanojensa mukaan ota vieläkään osaa. Hän ei haikaile kirjailijoiden keskelle, ja ajatus siitä, että hän jakaisi keskeneräisen käsikirjoituksensa toiselle kirjailijalle, ”nostattaa kylmät väreet”. ”Kirjoittaminen on yksityisasiani”.

SAATANATANGON jälkeen Krasznahorkai on kirjoittanut 21 kirjaa, elokuvakäsikirjoituksia, yksittäisiä novelleja sekä muita tekstejä. Hänet tunnetaan mammuttimaisen pitkistä virkkeistä, jotka pisteestä irti päästäessään rakentavat oman rytminsä. Juuri kielen rytmi on Krasznahorkaille tärkeää, ja hän on kiinnostunut siitä, miltä teksti kuulostaa ääneen luettuna. Oikeastaan kirjailija ei hylännyt musiikkia alkaessaan kirjoittaa – hän vain siirsi sen tekstiinsä. 

Aiemmissa haastatteluissa Krasznahorkai on kuvannut kirjoittamisprosessiaan niin, että teksti syntyy ja muotoutuu päässä – parhaimmillaan 15–20 sivun pituudelta – ja paperille päätyessään se on jo pitkälti valmista. Kirjailija kertoo kirjoittavansa jatkuvasti, juuri nytkin. Kun kysyn, minkälainen teksti hänen päässään parhaillaan kehkeytyy, hän osoittaa taakseni aseteltuja Elsa Salosen lasiteoksia, ryhtyy puhumaan juuri menehtyneen amerikkalaisfilosofi Daniel C. Dennettin elämän syntymisen teoriasta ja kertoo näkevänsä edessään kemian laboratorion, jossa täysin sinne kuulumaton henkilö katselee esineitä kiinnittäen erityistä huomiota violettiin laboratoriopulloon. 

Krasznahorkai kertoo, ettei keksi tarinoitaan, vaan elää niissä: hän on lapsuudestaan saakka nähnyt asiat prosesseina, joissa asioita tapahtuu, mutta itse tapahtumia kiinnostavampia ovat olosuhteet.

Hahmot eivät ole hänen mielikuvituksensa tuotteita, vaan todellisia, kirjailija ajattelee. Hän kuvaa, kuinka hänen selkänsä takana kuhisee ”kymmenen miljardia hahmoa, jotka kaikki haluavat kertoa oman tarinansa, mutta heillä ei ole sanoja”.

Krasznahorkai löytää sanat, joilla kertoa ne. ”En siis ole kirjailija, olen kirjuri.”

Kovin nöyrää.

”Mutta totta. Miksi sepittäisin asioita tässä iässä, ei minulla ole enää aikaa hassuttelulle”, tänä vuonna 70 vuotta täyttänyt kirjailija (sic) hekottaa.

JOS KRASZNAHORKAIN alkupään tuotannossa maailmanlopun tuntu on abstraktimpi, viimeaikaisissa teoksissa apokalypsi on jo käsinkosketeltavasti läsnä. ”Tilanteesta [ekologisesta kriisistä] ei ole ulospääsyä”, Krasznahorkai sanoo, ja alkaa puhua varautumisen strategioista, jotka korostavat sosiaalisten suhteiden roolia ekologiseen kriisiin sopeutumisessa.

Rakentamalla itselleen suojan ihminen on unohtanut osansa luonnossa ja estetisoinut sen tarpeisiinsa, Krasznahorkai sanoo. ”Ei ole mitään naurettavampaa kuin Martin Heidegger kavereidensa kanssa patikoimassa vuoren huipulle katsellakseen ihmeellisiä Baijerin Alppeja, nauttiakseen Jumalan suomasta näystä.”

”Luonto on kuolettava alue, jossa jokainen hetki on elävälle olennolle elämän ja kuoleman kysymys. Se, että pidämme luontoa kauniina ja paratiisinomaisena, on mahdollista vain siksi, että olemme luoneet sivilisaation, joka palvelee ihmisen itsesuojelua.”

Apokalyptiset ajat vaativat uhrinsa, joista ensimmäinen on usein sivistys. Viimeisimmissä kirjoissaan Krasznahorkai tutkii esimerkiksi ääri- ja radikaalioikeiston nousua, ja uusimman, tammikuussa ilmestyneen Zsömle odavan -romaanin teema on unkarilainen vahvan johtajan kaipuu. Synnyinmaansa poliittisesta tilanteesta Krasznahorkai ei mielellään puhu, mutta toteaa, että ihmisistä on tullut auttamattoman tyhmiä, kenties itsesuojeluvaiston myötä.

”Unkarin tilanne on vain yksi muistutus siitä, että ihmisillä ei ole tarve profeetoille, vaan väärille profeetoille.”

Ei taiteellakaan vaikuta hyvin menevän. Kuvataiteen puolella rahalla on ollut niin vahingollisia vaikutuksia, että siitä Krasznahorkai ”ei mielellään edes puhu”. Kirjallisuus taas ei Krasznahorkain mukaan enää kiinnosta ketään. Ihmiset kyllä lukevat, mutta kirjallisuus ei vaikuta heihin. 1900-luvun taiteellisen ilmaisun kriisi, josta kirjallisuus etsi tietään ulos, on päättynyt, eikä kukaan enää kysy, miksi Joyce kirjoitti Ulysseksen kuten kirjoitti, miksi Beckett tai Pound kirjoittivat kuten kirjoittivat.

Masentava metafora löytyy kelloista, joita kukaan ei enää vedä. ”Mielestäni kirjallisuus on pysähtynyt”, Krasznahorkai summaa.

”Olemme palanneet ikävystyttävän realismin aikaan, ja peruskysymykset ovat kadonneet. Tämä on puhtaasti eskapistinen tila. En ymmärrä, miksi nykyiset parhaina pidetyt maailmankuulut romaanikirjailijat sokeuttavat itsensä tarkoituksellisesti, sillä kyse ei ole siitä, että he olisivat sokeutuneet… Pelkäävätkö he?”

Enää runoudessa on Krasznahorkain mukaan voimaa, kraftia.

JOS KAIKKI MENEE HYVIN, seuraavaksi Krasznahorkain kirjoista ilmestyy suomeksi Booker-palkinnon voittanut Seiobo járt odalent – työnimeltään Seiobo kävi tuolla alhaalla. Suomennos on Saatanatangon ja Vastarinnan melankolian kääntäneellä Minnamari Sinisalolla parhaillaan työn alla.

Seiobo käsittelee taiteen ja pyhyyden suhdetta länsi- ja itämaisissa taideperinteissä. Se tarkentaa novelli kerrallaan yhteen teokseen, tekijään tai taidemuotoon – kuten Botticelliin, Alhambraan, Ion Grigorescuun, japanilaiseen nō-teatteriin, barokkimusiikkiin ja maisemamaalaukseen.

Eräs teoksen novelleista sijoittuu Ateenan Akropolis-kukkulalle, jota pidetään klassisen kauden Ateenan arkkitehtuurin ja taiteen huipentumana. Krasznahorkai kertoo vierailleensa Akropoliksella ensimmäisen kerran keskipäivän pahimman kuumuuden aikaan. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että kyyneleistä kirvelevät silmät oli pakko sulkea – mutta silloin hän ei nähnyt Akropolista.

Novelliinsa Krasznahorkai kirjoitti: ”...hän ajatteli vielä, että hänen pitäisi oikeastaan itkeä, koska oli täällä, eikä kuitenkaan ollut, itkeä, koska saavutti sen mistä oli aina unelmoinut, eikä kuitenkaan saavuttanut.”

Olen lukenut novellia kuvauksena korkeasta taiteesta. Taide sisältää tason, jota on vaikea taiteen kokijana, ihmisenä, käsittää tai muuntaa sanoiksi. Vastaus on silmiemme edessä, mutta emme voi koskaan todella nähdä sitä.

Krasznahorkai jakaa ajatuksen, mutta on kehittänyt teoriansa paljon pidemmälle.

”Taide, korkea taide, rakentaa oman maailmansa – ei siis todellisuutensa, vaan maailmansa – johon emme mitenkään mahdu. – – On olemassa heiveröinen raja, jonka yli emme voi astua, sillä tämä raja koostuu sellaisesta materiasta, jota emme ruumiillisuudellamme, henkisyydellämme, tunteillamme pysty rikkomaan. Mutta taiteen maailma on olemassa. Ja se on lähellä pyhyyttä.”

Hän jatkaa:

”Taiteen luo ei ole tietä. Kuuntelen Matteus-passion, mutta en voi astua sen sisään. Japanilaisessa Nō-teatterissa raja taiteen maailmaan on perhosen siiven paksuinen, muttei koskaan päästä läpi. Kun taide täydellistyy kuvan, maalauksen, veistoksen, musiikin tai Nō-teatterin muodossa, se antaa sekä vanhan että nykypäiväisen merkityksen sille, jota kutsumme pyhäksi. Tarkoitan pyhää ei-uskonnollisessa mielessä.” Tällainen korkea taide on Krasznahorkain mukaan ”hyvin, hyvin, hyvin harvinaista”, mutta antaa hänelle toivoa.

Ovatko taide ja sen luoma maailma siis liminaali, jossa inhimillinen ja ulkopuolinen kohtaavat? Tämän ajatuksen Krasznahorkai tyrmää.

”Ei ole ulkopuolista”, kirjailija vastaa viipymättä. ”On vain yksi todellisuus, mutta minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, millainen tuo todellisuus on”.

Yhdestä asiasta hän on kuitenkin varma. ”Tämä todellisuus on tarpeeksi selittämätön itsessään”, Krasznahorkai sanoo, toistaa sanomansa, ja jatkaa: ”Eikä meidän ole tarpeen jakaa sitä näyttämöön ja sen takaiseen. Tämä pätee myös helvetin, kiirastulen ja taivaan kuvitteluun. Ne ovat täällä. Tälläkin hetkellä maailmassa on lukematon määrä paikkoja, jotka ovat helvetin osia. Ja on sellaisiakin paikkoja, jotka kuuluvat taivaan valtakuntaan.”

Taivasta Krasznahorkai ei ole nähnyt, mutta se on olemassa, siitä kirjailija on varma. Hän ei kuitenkaan etsi sitä. Huolimatta koko elämänsä ajan jatkuneesta vaeltelustaan hän ei etsi mitään.

Se, mitä Krasznahorkai ei halua taiteellaan tehdä, on viedä lukijalta toivoa.

”En voi sanoa, että toivoa olisi, mutta en voi olla puhumatta siitä ihmisestä, jossa elää toivon tuntu. Ihmisessä elävän toivon kuvaaminen, se on minulle tie ulos.” 

Syytä toivolle ei siis ole, mutta toivoa on.