Kyvyttömyys puolustaa taidetta kertoo ihmisyyden kriisistä

TÄNÄÄN ILMESTYVÄT uuden kulttuuritoimituksemme ensimmäiset jutut. Toimituksen perustamisesta päätettiin viime jouluna, kun Koneen Säätiö myönsi sitä varten rahoituksen kolmeksi vuodeksi.

Idea on kuitenkin vanhempi. Lähes kymmenen vuoden ajan olemme kollegani ja kulttuuritoimituksen toisen tuottajan Oskari Onnisen kanssa napisseet kulttuurijournalismin kurimuksesta, keskustelleet uuden toimituksen tarpeesta ja miettineet, miten sellaisen voisi perustaa. Olemme kokeneet, että se kulttuurijournalismi, jota Suomessa tällä hetkellä julkaistaan, ei riitä ylläpitämään laadukasta kulttuurikeskustelua. Hyvää journalismia tehdään niin valtamediassa kuin pienemmissä kulttuurilehdissä, mutta liian usein fokus puuttuu ja hyvätkin jutut katoavat jonnekin.

Edes helpoimmat täkyt eivät välttämättä tule huomioiduiksi valtamediassa. Coldplayn Suomen-vierailusta tehtiin juttuja vailla minkäänlaista uutiskynnystä, mutta maailman kuuluisimpiin Bach-tulkkeihin kuuluva Angela Hewitt sai soittaa Temppeliaukion kirkossa ilman, että mikään muu media kuin Rondo huomasi asiaa. Helsingin Sanomat käynnisti kesällä mittavan polemiikin moninaisuuden puutteesta oopperassa, mutta ei ollut paikalla, kun Savonlinnan oopperajuhlilla esitettiin Suomen tunnetuimman oopperasäveltäjän Kaija Saariahon ooppera ensimmäistä kertaa festivaalin historiassa.

KULTTUURIJOURNALISMIN kurjistumiskehitys on jatkunut pitkään. Tilanne johtuu yksinkertaistetusti siitä, että numeerisesti mitattuna perinteiset kulttuurijutut, kuten kritiikit, eivät yleensä kerää klikkejä verkossa niin hyvin kuin esimerkiksi terveyteen ja ihmissuhteisiin liittyvät jutut. Sokea klikkiusko on johtanut paniikkiin ja toimituksissa yleistynyt harhaluulo, että massa tietäisi asiaansa vihkiytynyttä toimittajaa paremmin, millainen on hyvä juttu. Kuvaavaa on, että kun Helsingin Sanomiin etsittiin hiljattain kulttuuritoimittajaa, työpaikkailmoituksessa luki: ”Sinulla on näyttöjä maksuhalukkuuden herättämisestä.” Ei riitä, että myöhemmin Hesarin toimituspäällikkö kertoi maksuhalukkuuden herättämisen tarkoittavan ”kiinnostavia näkökulmia sekä yllättäviä, hauskoja ja erottuvia juttuja”. Lipsahdus kertoo enemmän kuin tuhat selitystä.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi vielä jatkoi selittelyä kolumnissaan ”Mikä yhdistää Hesaria ja Purkutaidetta? Yllättävän moni asia”.  Kolumnin pointti oli, että ammattilaisten ja harrastelijoiden teoksia yhdistävä näyttely voi olla vähän niin kuin Hesari – monenlaista, välillä sekavaa, silti kiinnostavaa. Taustalla oli lehden kulttuuritoimituksen linjaan kohdistettu kritiikki. Mutta kirjoittaisiko päätoimittaja mistään muusta journalismin lajista noin puolustelevalla, luovuttamista henkivällä äänensävyllä? ”Emme enää haastattele parhaaksi katsomiamme asiantuntijoita suhdannetilanteesta, Itämeren fosforikuormituksesta tai siitä, miksi suomalaisten olympiamenestys oli niin heikkoa, kansalaisilla on mielipiteitä ja nekin voivat olla erittäin kiinnostavia.” (Tämä ei tarkoita, ettei erilaisilla kokemuksilla olisi väliä tai ettei linjasta voisi keskustella. Ensin pitäisi kuitenkin olla jokin linja, josta keskustella.)

Sinänsä numeroiden tuijottelussa ei ole mitään uutta: Hannah Arendtia mukaillen reductio scientiae ad mathematicam on yksi modernia aikaa määrittävistä piirteistä. Valitettavasti koko totuus ei löydy niistä. Journalismilla on muitakin tarkoituksia kuin mahdollisimman suuret klikkimäärät – esimerkiksi, että sillä olisi jotain väliä. Mitattavuuden harha johtaa siihen, että merkitys alkaa samentua.

Taustalla on välinpitämättömyyttä. Onninen muotoili asian keskusteluohjelma Jälkinäytöksessä heinäkuussa näin: ”Ensin ei välitetä asiasta ja sitten ihmetellään, miksi niitä ei lueta.”


MEDIAA ON HELPPO syyttää kulttuuripuheen merkitysvajeesta, mutta syy ei ole yksin sen. Myös taiteesta elantonsa saavat onnistuvat usein puhumaan alastaan ikään kuin sen arvo olisi välineellinen. Ajatus tuli jälleen mieleeni, kun luin viime maaliskuussa julkaistua taideneuvoston kannanottoa kulttuurileikkauksiin.

Kannanotto alkaa hyvin: ”Kulttuuri ymmärretään yhteiskunnallisessa keskustelussa valitettavan kapeasti ja virheellisesti, ikään kuin ylimääräisenä harrastuksena. Väärinkäsitys on tuhoisa, sillä elämme joka päivä keskellä kulttuuriamme.”

Sen jälkeen kulttuuria siirrytään käsittelemään ylimääräisenä harrastuksena. Kannanotossa kerrotaan, miten kulttuuri vaikuttaa talouteen, turvallisuuteen ja hyvinvointiin.

Ymmärrän idean: selitetään niin, että tyhmempikin tajuaa. Emme ole turhia! Meillä on väliä! Oikeasti tällainen puhe toimii itseään vastaan. On parempia keinoja tehdä rahaa tai puolustaa maata kuin taide. Yhtä selvää on, että taide ei välttämättä lisää hyvinvointia, vaikka usein toki lisääkin.

Tämä ei tarkoita, että taide olisi merkityksetöntä. Se on ihmisyyden keskeinen muoto. Ihminen ei opi puhumaan ilman toista ihmistä, eikä hän myöskään opi elämään ilman, että hänelle kerrotaan, mitä elämä on ja mitä se voisi olla. Taide tekee muun muassa tätä. Parhaimmillaan se kykenee rajaamaan merkityksen – ja hämärtämään yksilöiden ja yhteisöjen ääriviivoja, jopa lajien. Taide ei missään nimessä ole lähtökohtaisesti yksilön itseilmaisua, vaan saa olemuksensa tulkinnassa. Vuorovaikutuksessa. Taide on aina teko paitsi tekijälle, myös kokijalle. Se ei ole ensisijaisesti kuluttamista, vaan ajattelua, olemista ja elämää.

Taiteen luonteeseen kuuluu kyseenalaistaa myös itsensä. Kaikki, mitä siitä sanotaan, voidaan sanoa päinvastoin ja kolmannellakin tavalla. Taiteesta puhuminen on ristiriitaista, ja siksi elintärkeää.


MUTTA MIKÄ ON kulttuurimaa? Yksinkertaisesti: maa, jonka taidekenttä on elinvoimainen ja monimuotoinen. Myös ne taiteilijat, jotka kykenevät puhuttelemaan suuria massoja, ovat kotoisin taiteen ekosysteemistä. He eivät synny partenogeneettisesti, tyhjiössä eivätkä ilman rahaa. 

Suomi valmistautuu suuriin kulttuurileikkauksiin. Ne kohdentuvat valtionosuuksia nauttiviin taidelaitoksiin, vapaalle kentälle ja esimerkiksi tekijänoikeuskorvauksiin. Kulttuurialan äänekkäästi manifestoima tavoite kulttuuribudjetin nostamisesta prosenttiin valtion menoista on muista mittavista leikkauksista huolimatta utopiaa.

Vertailun vuoksi: olympialaisavajaistensa takia Suomessa loppukesästä ihastuttanut Ranska nosti kulttuuribudjettia viime vuonna kymmenettä vuotta putkeen. Ranskan silloinen kulttuuriministeri Rima Abdul Malak sanoi ministeriön tiedotteen mukaan: ”Vankasti tulevaisuuteen suuntautunut budjetti antaa meille mahdollisuuden vahvistaa Ranskan ääntä kovassa globaalissa kilpailussa, mutta myös luoda – – yhteyksiä taiteilijoiden ja kansalaisten välille.” Tänä vuonna Macron tosin päätti leikata myös kulttuurista, sillä maan talous on ollut pitkään kuralla. (Kulttuurista leikattiin silti vähemmän kuin sen rahoitusta lisättiin viime vuonna.) Leikkaukset kohdistuvat valtaosaan taidelaitoksista, esimerkiksi Pariisin oopperaan ja Louvreen. Abdul Malakin seuraaja, kulttuuriministeri Rachida Dati lausui keväällä, että tämä ”eroosio on pysäytettävä”, sillä leikkausten ensimmäinen uhri on yleisö. 

Taiteen ekosysteemin on saatava happea ja ravinteita ollakseen olemassa. Viime kädessä taiteet puhuvat samaa kieltä ja ovat olemassa yhdessä toistensa kanssa. Tämä ei tarkoita, että kaikki taide olisi hyvää. Standardit julkiselle esittämiselle eivät aina ole riittävän korkeat. Silti myös tällaisella taiteella on oikeus olla olemassa (vaikka esittämis- ja julkaisupäätöksiä tekevät voisivatkin joskus miettiä yön yli). Suurinkin taiteilija tekee välillä asioita, jotka epäonnistuvat, koska sitä riskinotto tarkoittaa. Jos mahdollisuutta tähän ei ole, on turha odottaa myöskään mitään mestarillista.

Pelkään, että kriisiytyvässä tilanteessa näitä mahdollisuuksia on yhä vähemmän. Taiteen hiipuminen on merkki elämän itsensä hiipumisesta; siitä, ettemme enää tiedä, millä on väliä.

Unkarilainen kirjailija László Krasznahorkai sanoo ensi viikolla julkaistavassa toimittaja Johanna Osváthin kirjoittamassa haastattelussamme:

”Olemme palanneet ikävystyttävän realismin aikaan, ja peruskysymykset ovat kadonneet. Tämä on puhtaasti eskapistinen tila. En ymmärrä, miksi nykyiset parhaina pidetyt maailmankuulut romaanikirjailijat sokeuttavat itsensä tarkoituksellisesti, sillä kyse ei ole siitä, että he olisivat sokeutuneet… Pelkäävätkö he?”


LONG PLAYN IDEA on sen perustamisesta asti ollut kirjoittaa asioista, joista muu media ei kirjoita. Tätä samaa periaatetta noudatamme myös kulttuuritoimituksessa. Emme ole keksimässä pyörää uudelleen. Pyrkimyksemme on tehdä kulttuurijournalismia, joka tuntuu journalismilta. Jonkun mielestä kyseessä voi olla paluu vuosikymmenten taa: olihan esimerkiksi Aamulehden kulttuuritoimituksen pitkäaikainen esihenkilö Erkka Lehtola sitä mieltä, että ”valheellinen turvallisuus, tiedotusvälineiden kasvava kiihko tarjota sitä mitä eniten kysytään” oli journalismin ongelma 1980-luvulta saakka.

Tästä lähtien osoitteessa longplay.fi/kulttuuri ilmestyy yhdestä kolmeen juttua joka keskiviikko maan kiinnostavimmilta kulttuurikirjoittajilta. Tällä viikolla Oskari Onninen ja Venla Rossi selvittävät, mikä suomalaista tietokirjallisuutta vaivaa ja Kalle Kinnunen perehtyy näyttelijä Antti Luusuaniemen bisneksiin. Satunnaisesti julkaisemme myös lyhyempiä näkökulmatekstejä, kuten tämä Kuhmon Kamarimusiikkia käsittelevä juttu sekä tämä kommenttikirjoitus maksuttomien pääsylippujen järjettömyydestä. Lisäksi lähetämme lauantaisin uutiskirjeen, joka sisältää viikon puheenaiheet ja taidetapauksia, jotka ihminen – ei algoritmi – on kokenut kiinnostaviksi. Kirjeen voi tilata täältä.

Säästämme lukijoitamme turhalta kakofonialta. Long Playn kulttuuritoimituksessa aiheet ovat riittävän suuria ja pyrkivät pureutumaan taidemaailman rakenteisiin. Tahdomme tuoda uuden äänen suomalaiseen kulttuurikeskusteluun ja jatkaa kollegojemme esiin nostamien aiheiden käsittelyä. Luotamme lukijan sivistykseen, mutta juttujamme lukeakseen ei tarvitse olla kuin kiinnostunut ja utelias. Haluamme, että meidän kulttuurijuttumme on se, josta ihmiset sanovat: ”Jos luet yhden kulttuurijutun viikossa, lue tämä.”