Kutsukaa käsistohtori!

Kesällä 2013 kuului suomalaisen elokuvalegendan jyrähdys.

”Suomi on kurjien käsikirjoitusten maa”, otsikoi Helsingin Sanomat muun muassa Komisario Palmuista tunnetun Matti Kassilan (1924–2018) puheenvuoron.

Suomalaisten elokuvien tekninen toteutus ja näyttelijätyö olivat Kassilan mukaan hyvällä tasolla, mutta käsikirjoittaminen jää liian usein heikoksi. Ajankohtaisena esimerkkinä Kassila käytti JP Siilin ohjaamaa Härmä (2012) -epookkidraamaa, jonka tarina ”on tasapaksu, rytmitön, aineksia on liikaa, ihmisiä ja tapahtumia samoin”.

Kolme käsikirjoitus-Jussia voittanut Kassila piti käsikirjoitusta elokuvan tärkeimpänä elementtinä. Siksi hän peräänkuulutti Hollywood-tyylisten script doctorien käyttöä käsikirjoitusten hiomiseen. He kertoisivat ”missä mättää, mikä toimii.”

Reilut 11 vuotta myöhemmin pitkälti kaikki suomalaiset elokuvatuotannot hyödyntävät jonkinlaista ulkopuolista dramaturgia tai käsikirjoituskonsulttia.

Näin arvioi ainakin Aamu-elokuvayhtiön toimitusjohtaja Jussi Rantamäki. Hän on tuottanut esimerkiksi Juho Kuosmasen elokuvat sekä Mummolan (2023).

”Käsikirjoituksia ovat aina kommentoineet vähintäänkin rahoittajat, mutta kyllä minusta tuntuu, että nykyään ollaan vielä avoimempia ulkopuoliselle konsultoinnille. Siitä on tullut vakiintunut asia”, Rantamäki sanoo puhelimessa.

Vakiintumisesta kertoo sekin, että vuonna 2023 Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella aloitettiin elokuva- ja televisiodramaturgian erikoistumiskoulutus.

Yliopiston esittelytekstissä sanotaan, että draamaa tuotetaan Suomessa yhä enemmän ja kansainvälisemmin. Siksi koulutetuille käsikirjoituseksperteille on tarvetta.

AAMU-ELOKUVAYHTIÖN tuotannoissa on käytetty noin kymmenen vuoden ajan kahden Berliinissä toimivan käsikirjoituskonsultin, Franz Rodenkirchenin ja Françoise von Royn, palveluita.

Rodenkirchen ja von Roy ovat olleet myös mukana Avekin ja Suomen Kulttuurirahaston aloitteleville elokuvantekijöille suunnatussa Kehittämö-ohjelmassa.

Rantamäen mukaan yhteistyö Rodenkirchenin ja von Royn kanssa klikkasi nopeasti. Hän kertoo arvostavansa heidän tuomitsematonta asennettaan ja tarkkanäköisyyttään käsikirjoituksia lukiessa.

”En sitten tiedä, sopiiko heidän lähestymistapansa kaikkien tarpeisiin, mutta meille Aamussa se on ollut juuri sopiva”, Rantamäki sanoo.

Videohaastattelussa Franz Rodenkirchen ja Françoise von Roy painottavat, ettei heidän tehtävänään ole kertoa, mikä käsikirjoituksessa on hyvää tai huonoa.

Vikojen metsästämisen sijaan he pyrkivät selvittämään, mitä kulloinenkin käsikirjoitus yrittää tehdä, ja kuinka tekijöitä olisi mahdollista auttaa sen toteuttamisessa.

Käsikirjoitukset eivät ole sairaita, eivätkä siis tarvitse ”lääkäriä”.

”Meille tärkeintä on lähestyä käsikirjoituksia niiden omilla ehdoilla, tekstin sisältä käsin, eikä tiettyjen oppikirjamaisten raamien puitteissa”, Rodenkirchen selittää.

Kaksikko ei pidä myöskään henkilökohtaisia mieltymyksiään oleellisina käsikirjoituksia arvioidessa. Lukiessa syntyneitä tunnereaktioita ei sentään täysin ulkoisteta, mutta niitä ryhdytään tarkastelemaan tekijän tarkoitusperien ja käsikirjoituksen kokonaisuuden kannalta.

Joskus kirjoittaja on niin syvällä tekstinsä sisällä, että sen kommunikaatio muun maailman kanssa kärsii. Silloin ulkopuolisen lukijan tehtävänä on auttaa kirjoittajaa löytämään keinot siihen, kuinka käsikirjoitus voisi paremmin avautua elokuvan katsojalle.

Prosessissa elokuvan keskeisin sisältö alkaa usein kirkastua.

Ulkomaisten käsikirjoituseksperttien käyttäminen suomalaisissa elokuvissa ei ole aivan uusi asia. Ohjaaja-käsikirjoittaja, nykyinen Yle Draaman päällikkö Jarmo Lampela kertoo Käsikirjoittaminen (Art House, 2003) -teoksessa, että hänen Sairaan kaunis maailma (1997) -käsikirjoituksensa luetutettiin ”tarkkaa hollywoodilaista dramaturgiakäsitystä” noudattavalla Martin Danielilla.

Lampela kirjoittaa, että monet Danielin ehdotuksista jäivät käyttämättä, koska ne tuntuivat elokuvan hengen kannalta vierailta ja ajoivat käsikirjoitusta liian juonikeskeiseen suuntaan. Lampela kuvailee silti kokemusta hyödylliseksi, koska se pakotti etsimään ratkaisuja tekstin ongelmakohtiin.

KUN AJATTELEMME käsikirjoittajaa, tulee mieleen helposti yksin tekstinsä äärellä huhkiva hahmo Coenin veljesten Barton Finkin (1991) tapaan – ja totta kai työhön kuuluu paljon yksinäistä näpyttelyä. Käsikirjoitusta tarkastelevat kuitenkin usein jo kirjoitusprosessin aikana muut henkilöt.

Jos kirjoittaja ei itse toimi ohjaajana tai tuottajana, saattaa hän pyytää eri vaiheissa kommentteja heiltä. Lisäksi palautetta voi antaa luotettava kollega tai esimerkiksi käsikirjoituksessa käsiteltävien aiheiden asiantuntijat.

Käsikirjoituksia lukeville ja kommentoiville tekstityöläisille on elokuva-alalla eri nimityksiä. Suomessa puhutaan yleisesti dramaturgista tai käsikirjoituskonsultista, kun taas englanninkielisessä maailmassa on lisäksi script doctoreita, script editoreita ja script readereita.

Elokuvadramaturgin työhön ei kuulu uuden materiaalin kirjoittaminen, vaan käsikirjoittajan kanssa keskusteleminen tekstin kokonaisrakenteesta, kerronnasta ja hahmoista. Dramaturgi voi olla läsnä useammassa kirjoitusvaiheessa tai tulla mukaan vasta loppupuolella.

Suomalaisista elokuvadramaturgeista parhaiten työllistetyimpiä on Jan Forsström, joka on varsinaisen käsikirjoittajan työnsä lisäksi konsultoinut viimeisen vuoden sisällä muun muassa Myrskyluodon Maijaa (2024) ja Perhosia (2024).

Script doctor hahmotetaan enemmän varsinaista tekstiä muokkaavaksi työnkuvaksi. Hollywood-tuotannoissa hänet kutsutaan yleensä paikalle, kun käsikirjoituksen koetaan tarvitsevan lisäelementtejä: huumoria, nasevampaa dialogia, uusi kolmas näytös.

Tohtorilta(?) kaivataan ongelmien ratkaisua ja uusia ideoita.

Nimettömällä käsislääkäröinnillä ovat keränneet lisätienestejä Aaron Sorkinin, Quentin Tarantinon ja Tom Stoppardin kaltaiset tunnetut kirjoittajat. Prinsessa Leiaa Tähtien sodissa esittänyt Carrie Fisher jätti salatun kynänjälkensä lukuisiin 1990-luvun hittielokuviin.

Vanhan koulukunnan elokuvamies Matti Kassila penäsi script doctoreilta myös kykyä laittaa käsikirjoitus kuriin, luoda sille jykevä draaman perusrakenne.

”Vaiheet ovat alkusysäys, esittely, syventäminen, ristiriitojen kärjistäminen, ratkaisu ja häivytys”, Kassila linjasi vuonna 2013.

Kassilan ehdotukset saivat kehnon vastaanoton alan ammattilaisilta. Aalto-yliopiston tuolloinen käsikirjoittamisen professori Jukka Vieno totesi HS:n haastattelussa, että osaavat tekijät haastavat ja rikkovat yleisiä kaavoja niiden tarkan noudattamisen sijaan.

Myös Jussi Rantamäki sanoo vieroksuvansa Hollywood-tyyliseen ”tohtorointiin” liitettävää saksimista ja sorvaamista, jossa käsikirjoitus yritetään tunkea hyväksyttävään muottiin.

”Silloin ne käsikirjoitukseen liittyvät päätökset tulevat jostain ylhäältä päin, kun taas itse haluan aina tehdä tekijä- eikä tuottajavetoista elokuvaa”, hän sanoo.

Käsikirjoituskonsultti Franz Rodenkirchenin mukaan on ylimielistä edes väittää, että toimivaan elokuvakäsikirjoitukseen olisi takuuvarmaa reseptiä.

”Jos sellainen olisi olemassa, miksi niin monet kaikkien amerikkalaisten käsikirjoitusoppaiden mukaan tehdyt elokuvat floppaavat?” hän kysyy.

VIELÄ 2000-luvun puolella dramaturgien tai käsikirjoituskonsulttien nimet saatettiin jättää suomalaisissa elokuvissa kiitoksiin tai täysin kreditoimatta. Nykyään heidät mainitaan osana muuta tuotantoryhmää lopputeksteissä.

Tuottaja Jussi Rantamäki sanoo, että elokuvan varsinaiset käsikirjoituskrediitit kuuluvat niille, jonka sormet ovat olleet eniten näppäimistöllä.

Samalla periaatteella jakautuvat myös käsikirjoitusten tekijänoikeudet.

”Vaikka ulkopuolisilta ihmisiltä tulisikin ehdotuksia, jotka päätetään käyttää, on eri asia kirjoittaa ne osaksi itse elokuvaa. Ja ideoillahan ei ole tekijänoikeuksia”, Rantamäki sanoo.

Kun käsikirjoitusta aletaan lopulta tehdä elokuvaksi, jättävät siihen jälkensä vielä useammat tekijät kuin esituotantovaiheessa.

Näyttelijät saattavat improvisoida dialogia kuvausten aikana, ja ohjaajan tekemien ratkaisujen seurauksena elokuvan tarina tai tyyli voivat muuttua paljonkin kuvausten ja leikkauksen aikana.

Joskus käsikirjoittajan ja ohjaajan välille syntyy erimielisyyksiä. Käsikirjoittaja saattaa vaatia nimeään pois valmiin elokuvan tuotantotiedoista, ja tapauksia on käsitelty oikeudessakin.

Suomalaisessa elokuvassa tunnetuin tapaus lienee Riisuttu mies (2006), joka sai käsikirjoittaja Veli-Pekka Hännisen ja ohjaaja Aku Louhimiehen sukset ristiin.

Hännisen mukaan Louhimies oli muuttanut käsikirjoitusta liikaa, eikä se enää muistuttanut hänen alkuperäistä tekstiään. Louhimies puolusti itseään sanomalla, ettei Hännisen käsikirjoitus ollut valmis kuvattavaksi, ja siksi sitä muutettiin dramaturgin avustuksella.

Rantamäen mukaan on sopimuksenvaraista, kuinka tarkasti ohjaajan tulee seurata alkuperäistä käsikirjoitusta.

”Elokuva voidaan halutessa tehdä käsikirjoitus edellä, jolloin ohjaajan työnä on käsikirjoituksen mahdollisimman uskollisesti elokuvaksi toteuttaminen”, Rantamäki sanoo.

Sen sijaan esimerkiksi Juho Kuosmasen ohjaustöissä viimeinen sana säilyy hänellä, vaikka elokuvalla olisi useampi käsikirjoittaja. Kuosmanen on myös usein kirjoittanut käsikirjoitusten viimeiset pari versiota itse.

Riisutun miehen tapauksessa oikeus katsoi, että Hännisen oikeuksia käsikirjoittajana oli loukattu. Elokuva asetettiin esityskieltoon ja sen tuottanut yhtiö joutui maksamaan Hänniselle korvauksia.

FRANZ RODENKIRCHEN ja Françoise von Roy ovat järjestäneet Berliinissä vuodesta 2014 alkaen Script Circle -nimisiä työpajoja, joissa käydään läpi neljää eri kirjoitusvaiheissa olevaa projektia niiden tekijöiden kanssa. Aamu-tuotantojen väki osallistuu niihin säännöllisesti.

Konsulttien verkkosivujen mukaan Script Circle -pajoihin on osallistunut elokuvantekijöitä yli viidestäkymmenestä maasta. Haastattelua seuraavan viikon Script Circlessa on mukana käsikirjoittajia ainakin Turkista ja Hongkongista, Rodenkirchen sanoo.

Kolmipäiväsien työpajan aikana kaikki osallistujat lukevat toistensa keskeneräiset työt ja antavat niistä palautetta. Konsultit avaavat ja johtavat sessiot, kielenä käytetään englantia.

Yhteen projektiin keskitytään noin puolen päivän verran, ja viimeisenä päivänä mietitään niiden jatkoa.

”Olemme vuosien aikana huomanneet, että käsikirjoittajille on usein hyväksi lukea toisten kirjoittajien tekstejä ja joutua sanallistamaan niiden herättämiä ajatuksia”, von Roy kertoo.

Työpajat toimivat myös eräänlaisina laboratorioina, joissa käsikirjoituksia testataan. Jos esimerkiksi kymmenestä ihmisestä seitsemän päätyy kyseenalaistamaan saman kohdan tekstissä, lienee sitä syytä tarkastella lisää.

Käsikirjoituksen kommentointi vaatii sosiaalista tahdikkuutta, Rodenkirchen ja von Roy korostavat. Kyse on taiteesta ja tekijöillä on usein paljon pelissä, myös henkilökohtaisella tasolla.

Jos liikkeelle lähdetään väärin, voi kirjoittaja helposti ryhtyä puolustuskannalle ja hylätä kaiken palautteen, von Roy kertoo.

”Olemme kuulleet työmme aikana aivan kamalista palautekokemuksista, jotka ovat päättyneet itkuun ja haluun polttaa koko käsikirjoitus kelvottomana”, Rodenkirchen lisää.

Siksi hän ja von Roy eivät käytä arvottavia sanavalintoja, ja suorien ehdotusten sijaan he heittävät mieluummin pallon takaisin kirjoittajalle.

Valmiita pakettiratkaisuja näillä konsulteilla ei ole antaa.

Kaikki elokuvat eivät pyri samoihin tavoitteisiin, von Roy muistuttaa. Juonen ja hahmojen sijaan elokuvantekijöitä voi kiinnostaa enemmän tiettyjen tunnetilojen ja hetkien taltioiminen.

”Elokuva on väline, jolla on mahdollista kommunikoida paljon muutakin kuin tarinoita”, von Roy sanoo.

Jutussa käytetty lähteenä Nora Kuusiston opinnäytetyötä Dramaturgi elokuvakäsikirjoituksen kehittämisprosessissa (Aalto-yliopisto, 2022).