Kouluissa pitäisi opettaa mekaanista lukemista valistamatta, sanovat tutkijat

Riie Heikkilä, olet Tampereen yliopiston sosiologian tutkijatohtori ja julkaisit juuri kirjan Miksi lakkasimme lukemasta. Mitä se väittää?

RH: ”Haluan tuoda esiin sosiologista näkökulmaa. Lukemiseen liittyy symbolisia eroja ja kulttuurista eriytymistä siinä kuin vaikka oopperan katsomiseen. Lukemista on ehkä käsitelty liikaa silkkihansikkain, hienona kulttuurina, johon kaikkien pitäisi osallistua.”

Ilkka Mäkinen, olet kirjastohistorian dosentti ja julkaisit joulukuussa 2022 kirjan Lukuhalun historia. Mitä se väittää?

IM: ”Näkökulma on historiallinen ja pitkää linjaa etsivä. Yritän suhteellistaa dramaattiseksi koettua tilannetta. 1800-luvulla pelättiin, mihin lukuhalu voi johtaa. Nyt pelätään, mihin lukuhalun loppuminen voi johtaa. Tarkoitus on helpottaa ihmisten ahdistusta, vaikka ongelmat ovatkin olemassa.”

Mikä käänne on johtanut siihen tilanteeseen, josta Riie on puolestaan kirjoittanut kirjansa?

IM: ”Tästä on erilaisia näkemyksiä. Yksi on, että Suomessa fennomaaninen kansansivistysprojekti on saavuttanut jossakin mielessä päätepisteensä. Elimellinen osa projektia oli lukeminen ja itsensä sivistäminen, joka sopi hyvin koulutusmyönteisyyteen ja muihinkin hyvinvointivaltion rakenteisiin.”

Riie, sinä jatkat siitä, mihin suomalaisten lukuhaluja 1970-luvulla tutkinut Katarina Eskola jäi. Näkyykö sinun tai Eskolan aineistoissa päätepiste, johon Ilkka viittaa?

RH: ”Eskolan tutkimuksissa sotien jälkeisistä vuosista 1980-luvulle näkyy valtava lukemisen nousu. Hänen tuloksissaan lukeminen on tyypillisempää koulutetuille, mutta myös vähemmän koulutetuista tulee lukijoita. Se kytkeytyy massiiviseen hyvinvointivaltion rakennusprojektiin, joka on ollut poikkeusaikaa. Minun aineistossani 1980-luvulta lähtien nähdään lukemisen laskua, jonka ajattelen liittyvän eriarvoistumisen alkamiseen.”

IM: ”Eriytymisprosessi on varmasti alkanut niin. Vuosituhannen alussa pidin luentoja tuleville kirjastonhoitajille. Pystyin kertomaan, kuinka kirjastojen lainaustilastot vain nousevat ja nousevat. Noin vuosi 2005 oli niin lainauksen kuin kirjamyynninkin huippukohta. Kun sen ajan lapset alkoivat tulla yliopistoon ja kysyin heidän lukukokemuksiaan, huomasin, miten moni käytti kirjastoa ja oli lukenut Pottereita. He myös kirjoittivat hyvin, toisin kuin enää hieman myöhemmin yliopistoon tulleet.”

RH: ”Tilastokeskuksen isoissa aineistoissa näkyy silti, että 1940–1950-luvuilla syntyneet ovat lukemisen kultainen ikäluokka. Jokainen kohortti sen jälleen lukee ajallisesti vähemmän. On enemmän nolla kirjaa vuodessa lukevia ja vähemmän yli kymmenen kirjan lukijoita. Sama ilmiö näkyy muissakin maissa.”

IM: ”Suomessa erikoista on, että lukemisen kulta-aika jatkui pidempään kuin muualla. Pisa-menestyskin perustui siihen. Mutta oliko se Potemkinin kulissi, kulkua tyhjän päällä vanhasta muistista? Vai toteuttiko vuosituhannen vaihteen nuoriso sitä monipuolisen lukemisen ja mediankäytön strategiaa, jota voisi nyt pitää ihanteena?”

Onko käsitys suomalaisista lukijakansana totta vai myytti? Markku Eskelinen kirjoittaa Raukoilla rajoilla -kirjallisuushistoriassaan, että aikoinaan lukutaitoa määriteltiin seurakunnissa ja lukutaidoksi riitti tiettyjen uskonnollisten tekstien ulkoa opettelu.

IM: ”Lukuhalusta alettiin puhua 1800-luvun aikana ilman totuuspohjaa. Lopulta mytologiasta tuli totta, ainakin hetkeksi. Ideologia ja politiikkaa ohjaava ajatus toteutui kuin taikaiskusta ja kauneimmillaan 1900-luvun lopulla ja sai Pisa-tutkimukset laakeriseppeleekseen. Suomea voisi verrata DDR:ään. DDR kutsui itseään leselandiksi, jossa erotuksena kapitalistisiin maihin kaikki lukivat. Enää ei voida näyttää, että näin on. Se on suuri trauma.”

Mitä ajattelette nykyisestä julkisuudessa käytävästä lukemiskeskustelusta ja lukutaitohuolesta?

RH: ”Se on osittain tosi elitististä. Aina on oltu huolissaan, ja aina huoli on kohdistunut ylhäältä alas. Emme kuitenkaan voi olettaa, että kaikki suomalaiset lukisivat klassikoita tai siteeraisivat runoutta. Silti huoli lukemisesta on minusta perustellumpi kuin huoli musiikkimaun rapautumisesta tai siitä, ettei Ateneumissa enää tunnisteta kansallisia taideaarteitamme. Tekstit ovat niin keskeinen osa pärjäämistä.”

IM: ”Olisi varmaan tarpeen tehdä käsiteanalyysi lukemisesta ylipäänsä. Korkeatasoisen kaunokirjallisuuden lukemista on totuttu pitämään kansakunnan ytimenä, joten siihen liittyy vanhasta perusta kulttuurisia toiveita. Lukeminen on paljon muutakin, kuten tietokirjallisuutta ja pelkkää teknistä suorittamista. Näiden hierarkkisia eroja pitäisi miettiä.”

Minusta lukutaitokeskustelun ensisijainen huoli kohdistuu nimenomaan tekniseen lukemiseen. Ei siihen, kuinka laadukasta proosaa kukin lukee.

RH: ”Ehkä se pitäisi sanoa sitten rehellisesti. Ne ovat menneet vähän sekaisin, vaikka esimerkiksi Opetushallituksen monilukutaitomääritelmä on tosi simppeli.”

Riie, kirjasi mukaan sama elitismi näkyy monien yleisesti toivomissa kulttuuripoliittisissa toimissa. Kirjojen arvonlisäveron korotusta vastaan tehdään oikein katumainoskampanjaa, vaikka se on parhaissa sosioekonomisissa asemissa oleviin ihmisiin täsmäkohdistettu kulttuurileikkaus. Eniten tienaava 20 prosenttia käyttää kirjoihin vuosittain enemmän rahaa kuin vähiten tienaava 60 prosenttia yhteensä.

RH: ”Kyllä, olet asian ytimessä. Leijonanosa kulttuuriin käytetyistä varoista menee heille, joilla menee jo valmiiksi kaikilla mittareilla parhaiten. Toki olen sitä mieltä, että keskeisillä instituutioilla, kuten oopperalla on itseisarvo, ja ne täytyy säilyttää Suomessa. Mutta kuinka reilua on tukea ihmisiä, jotka voisivat maksaa kulttuurista enemmän itse? En haluaisi olla instrumentalisti, mutta kyllähän nämä tuet myös hyödyttävät hyväosaisia.”

IM: ”Keskustelu on samanlainen kuin kirjastojen suhteen. Keskiluokka käyttää niitä enemmän kuin ketkään muut. Onko se oikein? Toisaalta, jos kirjastoja ei tueta, menetetään myös kaikki se hyvä, joka valuu alaspäin.”

Trickle down -talouspolitiikka on monien paheksumaa ja toimivuudeltaan kyseenalaista. Onko vallalla myös trickle down -kulttuuripolitiikka, jossa toivotaan, että keskiluokan ja rikkaiden kulttuuriharrastuksia tukemalla sivistyksen muruja putoilisi myös köyhille?

IM: ”Joissain muissa maissa hyväksytään se, että yleinen kirjasto on niin sanottuja alaluokkia varten, ja koko instituutio on rakennettu sillä tavalla. Mutta onko se parempi? Ei minulla ole siihen vastausta.”

RH: ”En todellakaan halua lakkauttaa mitään, mutta avoimista kirjastoista saamme varmaan kaikista kulttuuri-instituutioistamme suurimman hyödyn. Valitettavasti kirjastossa käyminen ja lainaukset ovat palanneet suunnilleen 1980-luvun tasolle. Sekin on koko ajan tyypillisempää naisille ja koulutetuille – kuten kaikki lukemiseen liittyvä. Sukupuoli on vähän unohtunut huolipuheesta. Vai mitä te sanotte?”

IM: ”Poikien lukemattomuudesta on kyllä puhuttu aina. Jo Kantelettaren runossa pohdiskellaan, kuinka pojat eivät lue vaan naukkailevat viinaa.”

Riie, tutkimuksesi mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen on vähentynyt ja yläluokkaistunut, mutta tietokirjallisuuden lukeminen demokratisoitunut. Kirjamyynnin trendit ovat päinvastaiset. Kaunokirjojen myynti on pysynyt melko vakaana, ja jyrkin lasku tulee tietokirjoista. Miksi?

RH: ”Se on ihmeellistä. En ymmärrä. Jos tietokirjojen lukijoiksi tulevat ihmiset eivät näy myynnissä, uskon, että he lainaavat kirjansa kirjastosta.”

IM: ”Tietokirjat ovat työvälineitä, joita ei välttämättä pidetä olohuoneen hyllyllä kuten ei vasaroita tai sahojakaan.”

RH: ”Kaunokirjat ovat ehkä pysyneet paremmin statussymboleina. Sanotaan, että somekulttuuri on tehnyt fyysisestä kaunokirjasta fetissimäisen. Bookstagramissa fiilistellään hyvinkin paljon fyysisellä kirjalla. Ihastellaan kantta ja haistellaan.”

IM: ”Digitaaliseen lukemiseen pitäisi synnyttää uusi suhde, jossa ei olisi moralismia eikä vanhan elitismin hapatusta. Meiltä puuttuu kehittynyttä analyysiä ja tutkimusta siitä, ketkä digitaalisia lukupalveluita käyttävät. Elitismi vääristää tätä näkökulmaa.”

RH: ”Kulttuurisosiologinen tutkimus on todennut, että kulttuuriosallistuminen kumuloituu voimakkaasti. Digiteknologiat eivät ole vaihtoehto, vaan mahdollisuus tehdä samaa uusilla välineillä. Digitaalisuus tai vaikka äänikirjat eivät pelasta, mutta eivät myöskään pilaa.”

IM: ”Massalukeminen syntyi 1700-luvun lopussa, mutta oikeastaan vasta 1900-luvun loppu on ollut massalukemisen aikaa. Vaihe, jonka nyt pelätään päättyvän, on hyvin lyhyt. Yhteiskunnassa, muistissa ja lukemisessa koetaan varmasti valtavia muutoksia. Vielä ei olla nähty juuri mitään.”

RH: ”Tykkäsin Ilkan kirjan ajatuksesta, että digitalisaatio voisi johtaa paluuseen keskiaikaiseen lukemiseen. Tekstit ovat aiempaa muuttuvampia luonteeltaan eivätkä massatuotteita.”

IM: ”Enää ei voida luottaa siihen, että jokin verkkosivu on sama kuin se oli. Samoin äänen elementti on palaamassa. Kirjoista keskustellaan somessa eri tavalla kuin ennen, mikä muuttaa koko kirjallisuuden luonnetta. Se on vähemmän paperiin fiksattuja tekstinpätkiä ja enemmän muistamista ja kollektiivista.”

Sosiaalinen media on tehnyt lukemisesta ihan uudella tavalla julkaisemista.

RH: ”Ja julkista myös.”

IM: ”Vanhat tavat varmasti säilyvät.”

RH: ”Ja ketkä ne säilyttävät: tutkimukseni mukaan keski-ikäiset koulutetut naiset. Ne eivät enää jakaannu kaikille.”

Myydyimpien painettujen kaunokirjojen listoillakin painottuvat keski-ikäisten naisten kirjoittamat romaanit. Suomessa ei välttämättä ole joukoittain Virpi Hämeen-Anttilan romaaneita ostavia miehiä.

RH: ”Se korreloi täysin tulosteni kanssa.”

IM: ”Sitten täytyisi tietää, mitä miehet tekevät.”

RH: ”Tuloksistani kävi ilmi sekin, että ne, jotka eivät lue lainkaan, ovat todella usein vähän koulutettuja miehiä. Juuri heidän haastatteluissaan lukemiseen suhtauduttiin usein vihapuheena: se nähtiin elitistisenä, vastenmielisenä ja itselle vieraana. Heitän saunan tulipesään lehdet ja revin kirjat.”

Kirjasi mukaan se kumpuaa koulutraumoista. Ruotsin kieli, tilliliha ja kirjojen pakkolukeminen.

RH: ”Todellakin. Lukemista koskevan huolipuheen koetaan tulevan ylhäältä alas ja kohdistuvan heihin. Kansainvälisesti ilmiö on miehinen, kun taas naiset suhtautuvat kulttuuriin suopeasti.”

IM: ”Voisiko sitä helpottaa, jos lukemista opetettaisiin koulussa teknisenä taitona ilman kulttuurisia ja esteettisiä aspekteja?”

RH: ”Olen samoilla linjoilla, että pitäisi opettaa myös teknistä lukemista, josta puuttuisi taiteen ja kulttuurisen pääoman osuus. Tutkijat ovat todenneet, että myös tekninen lukeminen ilman taidepuhetta tuottaa saman sanavaraston ja kognitiiviset hyödyt. On elitististä, että me kaikki tarvittaisiin korkeakulttuurin tähtipöly päällemme. Se on ehkä syy, miksi lukeminen eriytyy niin pahasti, ja sille pitäisi olla sensitiivinen.”

IM: ”Se olisi vanhan polven sydäntä raastavaa.”

RH: ”Kulttuurisen pääoman pointti on, ettei kaikilla ole sitä yhtä paljon. Se on vain teoria, mutta kivuliasta myöntää.”

Millaisia kulttuuripoliittisia toimia teidän mielestänne pitäisi tehdä lukemisen nimissä?

IM: ”Ei ehkä yllätä, mutta rahoittaa kirjastoja. Se on instituutio, joka ei ole lähtökohdiltaan elitistinen vaan kaikille avoin. Kirjastoon on helppo tulla, mutta koko kirjastotoiminnan idea on, ettei sinnekään voi ketään pakottaa. Korkeammalla tasolla pitäisi keksiä uusia tapoja puhua lukemisesta. Nykytilanne on vähän samanlainen kuin Ranskassa kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Silloin ei tiedetty, millä sanalla hiljaa lukemista pitäisi kutsua, koska verbi lire tarkoitti ääneenlukemista. Vähän aikaa lukemisesta puhuttiin tekstin katselemisena ja kuuntelemisena, kunnes hiljaa lukeminen sisällytettiin lire-verbiin.”

Näkyykö tämä problematiikka ihmisiä jakavassa puhetavassa, voiko äänikirjoja lukea?

IM: ”Se on juuri sitä. Jokin uusi tapa syntynee. Vanhallakin voidaan pärjätä, mutta on klaffia, jos puhutaan lukemisesta vaikka kuunnellaan.”

Entä Riie?

RH: ”Jos haluttaisiin palata tilanteeseen, jossa moni suomalainen olisi hyvä ja aktiivinen lukija ja ostaisi korkealaatuista kirjallisuutta, pitäisi palata aikaan, jolloin eriarvoisuutta on vähemmän. Tuloerot ovat revenneet, koulut segregoituneet ja koulutustaso laskenut kuin lehmän häntä. Koko lukemisen nousu on liittynyt siihen, että päästiin mukaan hyvinvointiyhteiskuntaan. Pelkään pahoin, että käy kuten Piketty sanoo: 1900-luvun jälkipuoli oli kultainen ajanjakso, jolloin ihmisillä oli mahdollisuus päästä mukaan monenlaiseen hyvään.”

Miksi kulttuurin asiaa ajava poliittinen vasemmisto ei suhtaudu kulttuuristen pääomien kasautumiseen samalla tavalla kriittisesti kuin rahallisten pääomien kasautumiseen. Ja mitkä voisivat olla ne poliittiset välineet, joilla kulttuurisia pääomia voitaisiin tasata. Minusta tämä on hyvä esimerkki, miten kulttuuripolitiikka ja sosiaalipolitiikka menevät päällekkäin.

RH: ”Sivistynyt yhteiskunta yrittää tietenkin uudelleenjakaa kulttuurista pääomaa esimerkiksi koulutuksella. On puhuttu paljon siitä, onko tulonjakoon perustuva politiikka korvautunut identiteettipolitiikalla, ja kulttuuri jäänyt vain pienen liberaalin porukan puuhasteluksi. Se näkyy luksusäänenpainoissa ja siinä, miten lukemisesta puhutaan hyödyn kautta. On tosi monia omituisia vaaranmerkkejä ilmassa.”

IM: ”Ihmisten, jotka taistelevat nyt lukemisen puolesta, pitäisi tehdä sitä jatkossakin, koska se on arvokasta kansanvalistusta. Mutta se on vaikeaa kuin Ukrainan kunniakas taistelu. Kummassakaan vastapuoli ei välitä yhtään omista menetyksistään. Ennen pitkää pitää sopeutua uusiin kulttuurisiin olosuhteisiin ja kulttuurikäsityksiin. Niin on tapahtunut aina. Suhde populaarimusiikkiinkin on muuttunut toisenlaiseksi hetkessä. Ne, jotka eivät lue, seuraavat kaikenlaista muuta, joka myös on kulttuuria. On syntymässä uudenlainen kokonaiskulttuuri, jossa hierarkiaerot eivät ole entisenlaisia. Se on tie eteenpäin.”

Tarkoitatko, että nykyiset korkeakulttuuriset pääomat alkavat menettää arvoaan ja yhä harvempi välittää siitä, onko joku lukenut Ulysseksen.

IM: ”Aivan. Kirjastoissa oli aika pitkään kanonisoitunut kirjallisuuskäsitys, jota vahdittiin. Ennen 1970–1980-luvun taitetta vähäarvoista kirjallisuutta ei saanut ostaa valtionavulla. Se on hyvä esimerkki institutionaalisesta suhtautumisesta kulttuurin määrittelyyn. Kulttuurisista erotteluista ei todellakaan päästä eroon, mutta on entistä enemmän jokaisen oma asia päättää, miten he suhtautuvat niihin. Yhteiskunnan tasolta osoitetaan aiempaa vähemmän sormella ’heikkoja’, jotka eivät ole lukeneet hienoja romaaneja.”