Kommentti: Pieni puolustuspuhe taidepettymyksille

Viime torstaina Olavi Uusivirta soitti kauhealta vaikuttaneen keikan Korjaamolla Helsingissä. Uusivirralla on meneillään Olavin huone -niminen konserttikiertue. Tosin konserttien sijaan hän itse puhuu ”esityskokonaisuuksista”.

”Esityskokonaisuus” nähtiin myös Korjaamolla: puoliajan jälkeen olivat alkaneet Uusivirran Jiri-serkun syntymäpäiväjamit. Syötiin kakkua, pidettiin puheita ja soiteltiin yhdessä muun muassa J. Karjalaista.

Sitten kävi, kuten nykyään on tapana. Paikalla oli Helsingin Sanomien toimittaja, joka oli pettynyt. Jodelistakin löytyi lisää harmistuneita kommentteja, joten tietenkin Suomen suurin päivälehti haistoi tärkeän kulttuurijournalismin.

Juttu kertoi, kuinka Uusivirta oli soittanut ”normaalia” konserttia ”vain” puolitoista tuntia! Kuluttaja pettyi! Liput maksoivat 45 euroa!

45 euroa!

VASTAAVAA pelleilyä nähtiin elokuussa PMMP:n stadionkeikan jälkeen: skriineiltä ei ollut näkynyt tarpeeksi eikä lava ollut tarpeeksi stadionkeikkamainen. (Itse olin tietenkin jo keikan kuluessa ihaillut, kuinka skriinien suttuinen videodramaturgia tuntui kerrankin taiteellisesti perustellulta.)

Silloinkin lehtijuttuja kuluttajien pettymyksestä julkaisivat useat mediat: siitä tuli itse musiikin ja kulttuurisen ilmiön sijaan jälkipuinnin pääaihe, vaikka PMMP:n stadionkeikka oli koko kansan tapahtuma, johon olisi ehkä voinut suhtautua älyllisestikin vaikka kuinka monesta eri näkökulmasta.

Vastaavia uutiskynnyksen ylittänyttä ”kusetetuksi” tulemisen mahdollisuutta ja sen pohdintaa on aiheuttanut sekin, että niin PMMP:n kuin Ultra Bran comebackeistä julkistettiin ensin stadionkeikat ja sitten niitä ennen nähtävät festarikeikat. Kova paikka sekin.

KIRJOITIN Suomen Kuvalehteen vuosi sitten mediakolumnin, jossa moitin varsinkin Helsingin Sanomia kuluttaja-asiamiesjournalismista.

Vuodessa kehitys on kehittynyt niin, että sama mielenmaisema ohjailee myös kulttuurijournalismia ja sitä kautta ennen pitkää suomalaisten taidekäsitystä. Taide on kuluttajatuote ja asiakas on aina oikeassa. Jos keikalla saa jotakin muuta kuin olisi halunnut, eikun linja kuumaksi lehteen ja klikit laariin.

Asetelma on vinoutunut ja älytön. Ammattimaista analyysiä taiteen laadusta – siis kritiikkiä – ei haluta lukea eikä julkaista, mutta media kokee silti tehtäväkseen suojella kuluttajaa taiteellisilta pettymyksiltä kirjoittamalla niistä nollauutisia.

Kuluttaja-ajattelu selittää myös sitä, miksi monen lukijan kritiikkisuhde on niin vaikea. Kyse on jonkinlaisesta hyperindividualismista, joka on saanut ihmiset uskomaan täysin harhaisia asioita siitä, mihin kaikkeen minä olen oikeutettu.

Jos kriitikko tuo julki pettymyksensä keikkaan, minäkeskeinen kansalainen kokee sen olevan loukkaus juuri häntä kohtaan  – lippu oli sittenkin huono sijoitus.

Vaan kun kuluttaja eli ”kansalaiskriitikko” tuo pettymyksensä julki, vika on kommenttikenttien pohjalta omahyväisen taiteilijan, joka kehtaa olla palvelematta yleisöään.

Vuosi sitten Ville-Juhani Sutinen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä samasta asiasta kirjailijan perspektiivistä: kirjailijasta on tullut silmille hyppivän lukijan alamainen ja asiakaspalvelija. Hän vertasi ilmiötä siihen, kuinka potilas luulee tietävänsä paremmin vaivansa ja riitelee lääkärin kanssa hoidosta.

Kuten meemikuvassa todetaan: Stop it. Get some help.

PAITSI pihin ja ankean kansanosan tyranniasta ja panikoivan median labradorinnoutajamaisen tottelevasta suhtautumisesta siihen, viime aikojen keikkakohut kertovat myös algoritmisen kulttuurikäsityksen dominanssista.

Kun netflixit, spotifyt ja popteollisuutta pyörittävät nostalgiaspektaakkelit tyrkyttävät kaiken ajan pelkkää tuttua ja turvallista, uudelle altistuminen alkaa vaatia aiempaa kovempaa yrittämistä. Vähäisetkin yllätykset alkavat järkyttää.

Samasta syystä popkonsertin ideaaliksi on muodostunut stadionkeikka, jossa poikkeamille ei ole sijaa. Koreografiat ovat sentilleen, show on kuin elävää dvd:tä, draamankaari varmasti tuttu.

Niiden sijaan taidekokemuksilta pitää toivoa yllätyksiä ja tottua siihen, että usein ne johtavat pettymykseen, eikä siinä mitään. Pettymysten arvostaminen ja niihin kannustaminen jos jokin on positio, jossa kulttuurijournalismin pitäisi kyetä seisomaan ylpeänä päivästä toiseen.

Henkilökohtaisen taidesuhteen kannalta pettymyksen aiheuttanut taide on yleensä kaikkein stimuloivinta taidetta, sillä se ohjaa syvällisimpään analyysiin. On reflektoitava omia ennakko-odotuksiaan ja artikuloitava asioita, joista ei ole pitänyt – mikä on kuulkaa paljon fiilistelyä vaikeampaa.

Siksi vihaluettuihin kotimaisiin romaaneihin (monia) ja debriefing-kaljaa vaativaan teatteriin (säännöllisesti) pitää voida suhtautua iloiten. Olla kokemusta – vaikkakin kauheaa – rikkaampi.

Kuten Olavi Uusivirta kommentoi typerää ja tarpeetonta ”kohua” Hesarille: ”Olen sanonutkin, että esitykseen saa tulla ja sieltä saa lähteä vapaasti, emmekä me lavalla siitä närkästy. Jos esitys ei miellytä yksittäistä katsojaa, ovi käy, ja niin kuuluu olla”.

45 euroa on lopulta halpa hinta siitä vapauden tunteesta, joka puskee kehon läpi, kun päättää lähteä kesken esityksen kiukkua tihkuen kotiin. Suosittelen kokeilemaan.

Oikaisu 24.10. kello 15.40. Jutussa luki alun perin virheellisesti, että Ville-Juhani Sutisen Suomen Kuvalehdessä julkaistu artikkeli kirjailijasta asiakaspalvelijana olisi ollut tuore, vaikka se oli täsmälleen vuoden vanha.