Kommentti: Näpit irti suosikkitilastoistani

Kun luin viime viikolla uutisen Tilastokeskuksen kulttuuritilastoihin kohdistuvista säästöistä, chattiin päätyi ruma sana jos toinenkin.

Tilastokeskukselta ollaan leikkaamassa neljä miljoonaa euroa. Siitä kymmenesosa eli 400 000 euroa aiotaan säästää lopettamalla seitsemän tilaston tekemisen. Nämä tilastomuutokset ovat parhaillaan lausuntokierroksella.

Lopetettavien joukossa ovat tilastot kulttuurista, joukkoviestinnästä ja ihmisten vapaa-ajankäytöstä. Kyse on suosikkitilastoistani.

Uusien kulttuuritilastojen, erityisesti kulttuurinkulutusta mittaavien, julkaisu on minulle pieni henkilökohtainen juhlapäivä.

Juuri ennen leikkausuhan uutisointia ehdin harmitella itsekseni, että tuoreimman vapaa-ajan viettotapoja mittaavan tilaston tiedonkeruu on jo seitsemän vuoden takaa. Tilasto on täynnä jännittävää dataa esimerkiksi oopperassa vuosittain käyvien suomalaisten osuudesta, jota sitten kelpaa vertailla vaikkapa Ruotsin lukuihin ja pohtia syitä. Harrastuksensa kullakin.

Vapaa-ajan osallistumisen tilastoon pitää tavoittaa edustavasti kaikki Suomen yhteiskuntaluokat ja ikäryhmät. Se maksaa. Toinen ongelma on puhelin. Suomen Kuvalehti kirjoitti toukokuussa, kuinka Tilastokeskuksessa tuskaillaan sitä, etteivät ihmiset enää vastaa puheluihin. Suomi kärsii.

KULTTUURI- ja joukkoviestintätilastot ovat halpoja, koska kalliin oman tiedonhankinnan sijaan niissä painottuu muualta hankitun tiedon järjestäminen ja analyysi.

Analyysi on sen rajaamista, mitä kulttuuri on. Tilastointi ei ole vain kovia numeroita, vaan niiden järjestämistä ja jatkuvaa tulkintaa. Onko rahan- tai ajankäyttö suoratoistopalveluihin kuluttamista kulttuuriin vai johonkin muuhun?

Tilastokeskuksen ylijohtaja Mari Yli-Jarkko sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että tietoa kulttuurista löytää jatkossakin – mutta muiden tilastojen osana.

Siinä on säästöjen ydin. Dataa oopperakäynneistä löytyy tosiaan esimerkiksi laajemmasta ajankäytön tutkimuksesta, mutta se pitää etsiä ja perata itse, koska Tilastokeskus ei enää jatkossa kokoa tilastoja yhteen tai julkaise kulttuurialaa koskevia katsauksia.

SUOMALAISEN kulttuuripolitiikan keskeinen ongelma on, että julkisessa keskustelussa pyörivät jatkuvasti kulttuurin edunvalvojien spinnatut avainluvut esimerkiksi siitä, kuinka tuottavaa taiteen tekeminen Suomelle on.

Samaan aikaan todellisia vaikutusarvioita ja tietoa on jo nykyisellään liian vähän.

”Se onkin haastavaa”, tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala väisti haastattelussamme kysymyksen siitä, miten kulttuurileikkausten vaikutuksia arvioidaan.

Kulttuuritilastoja pitkään kehittämässä ollut Sari Karttunen kirjoitti Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen blogissa, että kulttuurialan tieto on hajanaista ja epäyhtenäistä. Siksi Tilastokeskuksen apua tarvitaan erityisen paljon. Ja sanoinko jo, että Suomen Tilastokeskus on arvioitu maailman parhaaksi.

Taiteilijajärjestöt vastustivat yhteisessä kannanotossaan leikkauksia sillä, että kulttuuriala muuttuisi näkymättömäksi. Jos kulttuuritilastot lopetetaan, Suomesta tulee pohjoismainen poikkeus. (Toki Norjassa on samanlaisia huolia.)

Näkymättömyydestä voi olla tietysti montaa mieltä. Toimittajan näkökulmasta viralliset tilastot ovat ennen muuta peili edunvalvojien tarjoamalle datalle. Kulttuuritilastottoman Suomen julkisuudessa viitattaisiin varmasti selvityksiin kuten ennenkin, mutta nämä selvitykset olisivat entistä värittyneempiä.

ROMANTTISESTI ILMAISTUNA tilastot ovat korvaamatonta historiallista aineistoa. Jos ne kerran rikkoo, kokonaisuus on pirstaleina ikiajoiksi. Vanha työ heitetty hukkaan. Vaikka samojen aineistojen kerääminen aloitettaisiin joskus uudelleen, kaikki alkaisi alusta. Ensin saataisiin datapisteitä ja vasta vuosien päästä trendejä. Muistutukseksi synkistä ajoista taulukoihin jäisi tiedon musta aukko.

Tilastokeskukselle muutosesityksestä antamassaan lausunnossa professori Semi Purhonen kirjoittaa suomalaisten vapaa-ajan mieltymyksistä kerätyn pitkittäisaineiston olevan poikkeuksellisen korkeatasoinen myös kansainvälisesti.

Perustellusti voi kysyä, olemmeko me toimittajat ja kulttuuriala antaneet hienoille tilastoillemme tarpeeksi arvoa vuosien saatossa.

Olemmeko jaksaneet hääriä Tilastokeskuksen tietokantasokkeloissa ja Excelissä riittävästi vai onko kulttuuritilastojen perään huuteleminen kuin kaupunkilainen joukkorahoituskampanja, jossa kivijalkakauppa muuttuu tärkeäksi vasta, kun se ollaan lopettamassa?

Vastauksen tietävät kaikki.

Oikaisu 19.10. kello 9.12. Jutussa väitettiin alun perin Tilastokeskuksen joutuvan säästämään 400 000 euroa vuodessa, mutta kyse oli pelkistä tilastotuotantoon kohdistettavista leikkauksista. Tilastokeskuksen vuosittaisesta kokonaisrahoituksesta ollaan leikkaamassa yhteensä neljä miljoonaa euroa vuoteen 2027 mennessä.