Kommentti: Näistä syistä en osta tietokirjoja

JULKAISIMME VIIME viikon keskiviikkona minun ja Venla Rossin kirjoittaman jutun, johon olimme listanneet seitsemän suomalaisen tietokirjallisuuden ongelmaa. Eräässä julkaisua seuranneessa Facebook-keskustelussa haastattelemamme kirjailija Tiina Raevaara pohti, ettei juttu tavoittanut yhtä oleellista pihviä: sitä, miksi tietokirjoja luetaan yhä vähemmän.

Olin ehtinyt kirjoittaa oma-aloitteisesti Raevaaralle vastauksen, kun näin fiidissäni toisen samaa pohtineen viestin. Tajusin: ei näitä täällä kannata kommentoida.

Haluamme Long Playn kulttuuritoimituksessa kannustaa kulttuurikeskusteluun, jota käydään mahdollisimman avoimessa julkisuudessa. Uskomme, että siemen suomalaiselle kulttuuridebatille on, kun keskustelua koetetaan järjestelmällisesti siirtää pois sosiaalisesta mediasta, joka on ulossulkeva, kuplautunut ja pahimmassa tapauksessa hävittää viestit 24 tunnin jälkeen.

Samalla haluamme eroon ajatuksesta, että toimittajan tarjoamaan ”palveluun” kuuluisi, että hänet voi tuosta vain hälyttää sosiaalisessa mediassa paikalle vastailemaan kysymyksiin ja jatkokeskustelemaan, kuten joillakin tuntuu olevan tapana.(Painotan vielä, ettei Raevaara tehnyt näin.) Tarkemmin ajateltuna se on muiden lukijoiden halveksuntaa. Sama aika kannattaa siis käyttää siihen, että kirjoittaa mahdolliset lisäajatukset auki kaikelle yleisölle.

Koetan sitä nyt. Seuraa laajennettu versio Raevaaralle kirjaamistani pointeista, tietokirjallisuuden ongelmat numero 8 ja 9.

Ne ovat yhden ahkeran lukijan havaintoja oman tietokirjasuhteensa muutoksesta. Ongelma on henkilökohtainen, eikä välttämättä yleistettävissä, koska niin ovat lukutottumuksetkin.

Ongelma 8: Tietokirjoja luetaan yhä vähemmän

Kirjallisuus on taiteenlajeista aika- ja keskittymisintensiivisin. Se vaatii siis eniten priorisointia. On monin verroin vakavampi asia päättää, minkä kirjan lukee seuraavaksi kuin minkä levyn soittaa juttuja kirjoitellessaan tai minkä elokuvan katsoo, kun jutut on kirjoitettu.

Tietokirjallisuuden lukemista motivoi muihin taidemuotoihin nähden poikkeuksellinen hyötyfunktio. Lukemisen nautinto syntyy oppimisesta, uudesta tiedosta, uusia ajatuksista ja niiden varaan taidokkaasti rakennetuista argumenteista.

Parhaat tietokirjat ovat usein sellaisia, että niiden esittelemät tilastot, anekdootit ja johtopäätökset kutkuttavat ja niitä haluaa kertoa eteenpäin kaikille, joita yhtään kiinnostaa kuunnella. Esimerkiksi ruotsalaisen taloustoimittajan Andreas Cervenkan juuri käännetyssä teoksessa Ahne Ruotsi on tällaista dataherkkua niin paljon, ettei sen kököistä cliffhangereistä jaksa pahastua, vaikka romaanissa ne olisivat anteeksiantamattomia.

KAIKKEEN TÄHÄN pyörryttävään tiedonjanoon tietokirja on aika tehoton formaatti. Jatkuvasti käsillä oleva, maailman parhaiden lehtien älyttömän informatiivinen ja yllättävä juttuvaranto täyttää samaa funktiota joka päivä.

Ulkomaisista tietokirjoista riittää kun kuuntelee kirjoittajan haastattelun jostakin pätevästä podcastistä ja lukee ehkä lehdessä julkaistun tekstiotteen päälle. Olen esimerkiksi oppinut yhdysvaltalaisen datajournalistin Nate Silverin riskinhallintaa käsittelevästä uutuudesta On the Edge sen pääpointin kirjaa lukematta: pandemia teki näkyväksi yhteiskunnallisen kahtiajaon riskinottajien ja -varojien välissä. Jos yksityiskohtia joskus tarvitsee, tiedoston löytää varmasti netistä.

Suomessa mediamaisema ei suosi lainkaan yhtä hyvin tällaista kulutusta, harmi, mutta on meilläkin Kalle Haatasen radio-ohjelma, joka on surkean hyvä syy jättää siinä käsitellyt kirjat lukematta.

Ongelma 9: Tietokirjan voi kuluttaa digitaalisesti

Tietokirjojen lukeminen on varsin samankaltaista kuin journalismin, ja sitä olemme oppineet kuluttamaan ensisijassa digitaalisena. Tietokirjojen kohdalla itselleni on käynyt sama.

Tutkailin kirjanpitoani lukemistani ja ostamistani kirjoista, koska minulla on yrittäjyys- ja pakkomiellesyistä tällainen data olemassa. Ja tosiaan: luen tietokirjoja suhteessa monin verroin enemmän kuin ostan niitä uutena, varsinkin jos esseet luetaan pois. Ja vähäisissä ostoksissanikin painottuvat kovasti odottamani ulkomaiset teokset ja muu sekoilu Amazonilla.

Syy tuntuu selvältä. Kun omistaa kroonisesti liikaa kirjoja vaikka lukee pääasiassa puhelimelta, on hyvin vaikea perustella itselleen sellaisten kirjojen hankintaa, joista tietää jo ostaessaan, että ne vanhenevat viimeistään parissa vuodessa. Tällöin ruutu saa riittää. Jos kirjaa ei voi lukea palvelusta, jonkun toisen kirjan kyllä voi.

Havaitsen saman katsomalla kirjahyllyyni. Esillä on lähinnä vaikutuksen tehneitä teoksia, jotka taas ovat usein sellaisia, että niissä on jokin aikaa kestävä piirre, useimmiten aihe.

Ja vaikka vuosittain löydän myös hyvin korkeatasoista kotimaista tietokirjallisuutta, kaunokirjallisuus tarjoaa ihan toisenlaista uudelleenlukuarvoa – siltä ainakin ostohetkellä tuntuu – ja siksi sitä tuntuu mielekkäämmältä kantaa kotiin.

Tietokirjallisuuden yhdeksäs ongelma on siis eksistentiaalinen. Niin monessa tilanteessa tieto ei enää tarvitse tuekseen kirjaa, sen lukemista tai omistamista.

Kirjoittaja on Long Playn kulttuuritoimituksen toinen tuottaja.