Kommentti: Kuhmon kamarimusiikissa konsertit ovat enemmän kuin konsertteja

Helsingissä kamarimusiikkia kuulee sinfoniakonsertteihin verrattuna häpeällisen vähän. Onneksi varastojaan voi täydentää Kuhmon kamarimusiikissa heinäkuun loppupuolella. Tänä vuonna vietin siellä täydet kaksi viikkoa ja kuuntelin 43 ja puoli konserttia. (Tiedän, että Kuhmossa käy joka vuosi ihmisiä, jotka kuuntelevat tätäkin enemmän. Kyseessä on kuitenkin oma ennätykseni.)

Ohjelman teema oli Rajalla. Helmiä oli ripoteltu joka puolelle: Kúrtagin Kafka-fragmentit, Schubertin Tyttö ja kuolema, Beethovenin Heiliger Dankgesang 15. jousikvartetosta, Schönbergin Pierrot lunaire ja Verklärte nacht, Schnittken pianokvintetto, Saariahon Saarikoski-laulut, kantaesitykset Lotta Wennäkoskelta ja Sebastian Fagerlundilta, Messiaenin Aikojen lopun kvartetto, Bartókin viides jousikvartetto (joka tosin vaihtui kolmanneksi jousikvartetoksi)…

Pelkät hyvät teokset eivät sellaisenaan tee poikkeuksellisen hyvää ohjelmaa. Mietin useita kertoja noiden viikkojen aikana, mikä sitten.

1. Estetiikkojen, soitinten ja teosten kirjo. Kuhmossa oli kaikkea paljon, mutta ennen kaikkea siellä kuuli erilaisia esteettisiä ihanteita – kuinka monella eri tavalla viulua voikaan soittaa hyvin! – ja aikakausia renessanssimusiikista kaikkein uusimpaan musiikkiin. Muusikoiden taitojen moninaisuus pääsi esiin: Sergei Malov soitti viulun lisäksi violoncello da spallaa, Tuija Hakkila modernin soittimen lisäksi fortepianoa, Anna Laakso pianoa ja cembaloa... Huilisti Kaisa Kortelainen esitti yhden teoksen elekielellä. Mozartin kvintetossa viulistina paremmin tunnettu Antti Tikkanen tarttui alttoon. Yhdessä Quiroga-kvartetin kanssa esitetty teos oli Rajalla-teeman ruumiillistuma: rajojen hälvenemistä polyfonian hyväksi. 

2. Konseptuaalinen suunnittelu. Kirkas ajattelutyö näkyi suuressa osassa konsertteja. Yksi hieno esimerkki oli ”Kielisoittimien aamunavaus”, joka alkoi virrellä ”Vuorella kristus kirkastui” ja päättyi Mikko Heiniön konserttoon kanteleelle, viululle ja jousiorkesterille, jossa siteerataan kyseistä virttä. Ruoka-aiheinen konsertti ilahdutti. Aikojen lopun kvartettoon päättynyt holokausti-aiheinen konsertti tarjosi sopivassa suhteessa liikutusta ja epämukavuutta.

3. Sisäinen viittailu. Ohjelma viittasi itseensä ja muodosti sen sisään eräänlaisia mikrokosmoksia. Kahden teemasäveltäjän, Lotta Wennäkosken ja Sebastian Fagerlundin teosten esitykset loivat ohjelmaan koheesiota, samoin vaikkapa lähekkäin sävelletyt Debussyn viulu- ja sellosonaatit sekä Brucknerin jousikvinteton mystisen alun tunnelma peilattuna viitisentoista vuotta aiemmin sävelletyn Brahmsin toisen jousiseksteton alkuun. 

4. Oikea asenne. Läpi festivaalin muusikot ottivat pienimmätkin teokset tosissaan mutta itseään eivät liian vakavasti. Tämä näkyi esimerkiksi mahtavassa etydikonsertissa ja lukuisissa improvisaatioissa. Kokoonpanoissa oli huomioitu niin vaihtelu kuin jatkuvuus. Kun aamulla Elina Vähälä soitti ykkösviulua ja Daniel Rowland kakkosviulua, illalla osat olivat vaihtuneet.

5. Riittävästi hiljattain sävellettyä uutta musiikkia. Taidemusiikkikulttuurille ei ole kunniaksi, kuinka vähän uudet teokset saavat esityksiä. Kuhmossa ohjelmassa oli kantaesitysten lisäksi ilahduttavan paljon uutta musiikkia. Upea esimerkki oli Kuhmo-talon ensimmäinen konsertti, jossa taiteelliset johtajat Minna Pensola ja Antti Tikkanen esiintyivät Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin kanssa. Bachin kolmannen Brandenburgilaisen konserton toinen osa oli korvattu Anders Hillborgin kyseisestä teoksesta inspiroituneella osalla Very Tender. Festivaalin toinen taiteellinen johtaja Minna Pensola soitti puolestaan Hillborgin Bach Materian solistina, jossa Bach-viittaukset sulivat linnunlauluksi, kontrolli improvisaatioksi, soitto lauluksi ja erillisyys yhteisyydeksi. Molemmat Hillborgin teokset olivat valmistuneet 2017, Bachin Brandenburgilainen konsertto 299 vuotta aiemmin. Yhdessä ne rakensivat sillan ajan yli ja tekivät sen kulusta hetkeksi irrelevanttia.

6. Soittajat, jotka ovat yksi ja monta. Kamarimusiikin ytimessä on ymmärrys siitä, että ihminen löytää äänensä toisten kanssa. Sitä ei voi soittaa hyvin, jos haluaa ainoastaan olla esillä ja tietää paremmin kuin muut. Esimerkiksi parhaiden kvartettien nerokkuus ei synny pelkästä yksilöllisestä kyvystä, vaan siitä, että yksilöt alkavat liueta ja muuttua, jolloin heidän on mahdollista olla samaan aikaan yksi ja monta. Kamarimusiikki on idea: samalla tavalla kuin Berliinin filharmonikot voi olla maailman suurin kamariorkesteri, koska heidän ajattelunsa on kamarimusiikin läpäisemää, voi yksi ihminen olla kvartetti, trio tai sekstetti. Kuhmossa vuosikymmeniä käyneet muistavat pianisti Grigori Sokolovin resitaalit, joissa äitini sanoin ”flyygeli lähti lentoon kuin Chagallin maalauksessa”. Tänä vuonna kamarimusiikin syvä ydin löytyi esimerkiksi Natacha Kudritskayan tulkitsemassa Beethovenin pianosonaatissa numero 32.

7.  Enimmäkseen vain musiikkia. Festivaalin vaatimattomimpia kokemuksia olivat ne, joissa musiikkia oli vain vähän: Clara ja Robert Schumannin suhteesta kertova Siivet ja kertomuksellinen These are the names, jossa soitto kuului monitorien kautta, teoksista kuultiin vain osia tai lyhyitä otteita, ja "pimeässä" salissa olikin hämärää. Jos on kerran kokenut täydellisen pimeyden, kuten Kristian Smedsin Tabussa Kansallisteatterissa vuonna 2015 tapahtui, hämäryys ei riitä. Onneksi suurimmassa osassa konserteista puhe rajoittui alkukuulutuksiin. Rajalla oleminen on myös kykyä rajata.