Kommentti: Kansallisteatterin Angels in American loppu on sietämättömän typerä

Nyt minäkin olen nähnyt Kansallisteatterin taivaisiin asti kehutun uuden Angels in America -sovituksen. Nelituntiseksi tiivistetty esitys on hienosti tuotettu ja erinomaisesti näytelty puheteatterishow, mutta sen loppu tuntuu sekä esteettisesti että eettisesti typerältä.

Esityksen lopussa aidsia sairastava mutta jatkoaikaa elämälleen saanut Prior Walter kertoo, että hiv ja aids tappavat vielä monta, mutta eivät läheskään kaikkia, ja että taistelu jatkuu, eivätkä seksuaalivähemmistöt katoa mihinkään, eivätkä homot suostu enää kuolemaan pimennossa. Maailma pyörii vain eteenpäin, ja homoista tulee kansalaisia.

Samalla kerronta hyppää osin nykyaikaan ja viittaa näytelmän tapahtuma-ajan jälkeisiin kehityskulkuihin, kun näyttämön takaosaan heijastetaan kuvia mielenosoituksista, tasa-arvoisen avioliittolain vaatimisesta ja niin edelleen. Eteenpäin on todella menty, kuvat rauhoittelevat.

Sitten Walter puhuttelee vielä koko yleisöä: Olemme kuulemma kaikki upeita olentoja, ihan jokainen meistä! Muistakaa se! Muistakaa elää!

Myös alkuperäinen, 1990-luvun alun näytelmäesitys loppuu samanlaiseen ylisentimentaaliseen monologiin. Tony Kushnerin kirjoittaman näytelmän lopussa ei lue ”the end” vaan ”end of play”. Vaikka näytelmä loppuu, todellisuus jatkuu, ja niinpä Kushner esittää yleisölle lopussa kutsun aseisiin, tai siis aktivismiin: liberaali ja pluralistinen yhteiskunta on kaikkien vastuulla, seksuaalivähemmistöt eivät voi toimia marttyyreinä loputtomiin.

Neljännen seinän rikkominen tällä tavalla aivan näytelmän lopussa on kovakourainen ja tyylitön ratkaisu, mutta 1990-luvun alun kontekstissa sen ymmärtää. Mikään myöhemmästä kehityksestä ei ollut silloin varmaa, vaan täysin epävarmaa, jopa epätodennäköistä. Tuohon aikaan aids oli yhä pitkälti ”homorutto”. Lisäksi ratkaisu on varmasti toiminut paremmin Yhdysvalloissa, jonka politiikan kiemuroissa näytelmä pyörii.

Loppu on kehotus kaikille katsojille lähteä kadulle tai tehdä mitä vaan, jotta sietämätön status quo muuttuisi, tai siis jotta ”me” muuttaisimme sen, että ymmärtäisimme kaikki olevamme me.

Angels in America oli alun perin oman aikansa aktivistitaidetta, ja sillä on vahva pyrkimys muuttaa maailmaa. Mutta kun näytelmä esitetään Suomen Kansallisteatterissa yli 30 vuotta myöhemmin, se asettuu tällä tavalla päivittämättömänä osaksi yleisempää ysärinostalgiaa. Vielä 1990-luvun alussa tärkeiltä vaikuttaneet politiikan kiemurat Roy Cohn -lurjuksineen eivät enää ole katsojien tietoisuudessa, ja kaiken lisäksi politiikka on sittemmin lähtenyt paljon kovemmille kierroksille. Reaganin ajan kuvaus näyttää nyt pikemminkin sympaattiselta puuhastelulta, ja sen esittäminen tässä ajassa menee sekin nostalgiaksi.

Kaikkein pahin on kuitenkin lopun neljännen seinän rikkominen ja kehotus aktivismiin yli 30 vuotta ensiesityksen jälkeen. Se oli jo 1990-luvulla tyylitön ratkaisu, mutta nyt siltä puuttuu tyylin lisäksi voima, sillä mukaan ympätty kuvakavalkadi lisää dramaturgista hämmennystä. Mihin tässä oikein kehotetaan ja ketä?

Uhkaa käydä niin, että kuvat mielenosoituksista ja asioiden paranemisesta tekevät näytelmästä ja sen lopusta teatterissa käyvän keskiluokan omaa selkään taputtelua. Näin suvaitsevaisia me olimme ja olemme! Onpa mukava mennä nukkumaan, kun 2020-luvun status quo on se, johon 1990-luvun status quo piti muuttaa.

On sietämätöntä saavuttaa tuo lopputulema jo valmiiksi dramaturgisesti kyseenalaisella ratkaisulla, kun näytelmän kotimaassa vähemmistöjen oikeudet ovat veitsenterällä ja demokratia elää terminaalivaihettaan. Puhumattakaan ongelmista suurimmasta eli ilmastonmuutoksesta, johon vastaaminen vaatisi sen tajuamista, että olemme kaikki ”me”.