Kirjapiiri: ”Kiimainen tunnelma on Sally Rooneyn kirjojen pääasia”

Oskari Onninen: Sally Rooneyn neljäs romaani Intermezzo (Otava) lienee globaalilta medianäkyvyydeltään syksyn suurin kirjatapaus. Millainen suhde teillä on Rooneyhyn? 

Silvia Hosseini: Olen lukenut häneltä yhden romaanin Keskusteluita ystävien kesken. Tavallaan arvostin hänen tietynlaista taitoaan kuvata ihmisten välisiä skismoja ja hankauksia, mutta en ehkä itse ole ihmissuhdekirjallisuuden ystävä. 

Oskari: En mäkään ole, mutta olin Normal Peoplesta [suom. Normaaleja ihmisiä] täysin fasinoitunut. Oli ihanaa seurata, miten se purkkamainen ihmissuhde venyy ja venyy. Edelliskirjaa Kaunis maailma, missä olet en enää jaksanut yhtään. 

Anu Silfverberg: Pohdin, onko mulla oikeutta olla tässä piirissä. Olen lukenut puolet Normal Peoplesta, ja katsoin sarjan siitä. Samoin katsoin sen toisen sarjan. En pitänyt kummastakaan. 

Silvia: Kirjoitin joskus hänen analyysistään Rachel Cuskin romaaneista. Pidin sitä typeränä ja pinnallisena. Cuskin romaanin minäkertoja suhtautuu ylemmyydentuntoisesti työväenluokkaisiin ihmisiin, mikä teki Rooneyn mielestä romaanin eetoksesta keskiluokkaisen. Hän ei siis erottanut kertojaa sisäistekijästä. Mun mielestä se oli alkeellinen virhe. Ehkä se on vaikuttanut myös mun suhteeseeni hänen omiin romaaneihinsa. Ajattelen, ettei niissäkään ole muuta kuin pintaa. 

Oskari: Mä muistan lukeneeni jutun, jossa hän kirjoittaa osallistumisistaan väittelykilpailuihin ympäri maailmaa. Se oli jotenkin tosi sympaattinen asia. 

Anu: Hyvä Sally Rooney! 

Oskari: Rooney on korostanut monissa haastatteluissa olevansa sosialisti ja häntä on kehuttu juuri luokkanäkökulmastaan.. Mitä sanotte, näkyykö se Intermezzossa? Minusta kaikki tällaiset viitteet vaikuttivat hyvin päälleliimatuilta. 

Anu: Hassua, jos se on ollut olennainen teema. Merkit työväenluokkaisuudesta oli vähän samanlaisia kuin se, että Barbiellakin on erilaisia ammatteja. Tässä on kirurgi-Barbie ja tässä työtön Barbie. Sitten ne tekevät leikkiasuissaan juttuja, jotka niiden ammatteihin sopii. 

Oskari: Silvia, sähän olet kirjoittanut Jane Austenista rahan näkökulmasta. Ehkä Rooneyn konsepti yrittää sisimmässään olla sama? 

Silvia: Pintatasolla se on tuossa, mutta kauhean syvälle se ei mene. Mietin, onko tätä tarkoitus käsitellä niin, että Ivan on helvetin lahjakas tyyppi, joka voisi tehdä osaamisellaan paljon rahaa, jos vain huvittaisi. Sen sijaan hän vain pelaa shakkia. Peterin vaurauden auraa luonnehdittiin, että rahan pyytäminen olisi kuin pyytäisi häneltä huumorintajua lainaksi. Muutamia tällaisia tarkkanäköisiä kohtia siellä oli, mutta niitä sai kaivaa. 

Anu: Huomasin lukiessani palaavani useaan kertaan katsomaan internetistä, mistä tämä kirja kertoo. 

Silvia: Ajattelin, että romaanin vähän menetetty teema oli kahden aikuisen miehen suru heidän kuolleen isänsä puolesta. Se ei ole ihan tyypillinen aihe, mutta romaani ei sitä kauheasti käsittele, vaan ajautuu parisuhdevatvomiseen.

Anu: Kirjan markkinointiteksteissä sanottiin, että se kertoisi siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää. Koko ajan oli ihan mieletön draama päällä, mutta kaikki oli puritanistista ja sisäsiistiä. Hän tunsi, että hän kuolee, kuumat kyyneleet ja näin. Se oli mun mielestä hämmentävää, koska eikö ne tapahtumat olleet aika tavallisia asioita. Isä kuoli, ihmisille tuli riitaa ja ihmisillä oli seksisuhteita ja ikäeroja. 

Oskari: Kaikessa oli sellainen HS Torstai -lifestylejournalismifiilis, että hirveästi affirmoidaan erilaisuutta. 

Anu: Siihenhän se päätyy lopulta. Että vaikka monet ajattelisivat, että tämä on täysin väärin, niin tämä on OK. 

Silvia: Pääasia on lopulta, että on OK olla kahden naisen kanssa samanaikaisesti ja toinen niistä voi olla paljon nuorempi.

Anu: Samaan aikaan isä jää sivuseikaksi. 

Silvia: Vaikka sen olisi pitänyt olla pääasia. 

Silvia: Rooney on Irlannista. Voisiko se perustella, miksi ihmiset olivat niin romuna? Konservatiivisen katolisesta näkökulmasta Intermezzo on varmasti hurja kirja. 

Oskari: Irlanti oli tosi kulissinomainen. Vähän kuin talo niille Barbieille. 

Anu: Katuja mainittiin. 

Oskari: Kirjan tapa luoda mielikuvia pelkillä viitteillä häiritsi paljon. Ikään kuin mainitsemalla Wittgenstein ollaan intellektuaalisia, mainitsemalla katuja ollaan irlantilaisia ja mainitsemalla ammatteja luokkatietoisia. 

Silvia: Lisäksi häiritsi, että isoveljen statushakuisuutta rakennettiin kiinnittämällä merkillisen paljon huomiota naisten vaatteiden materiaaliin: Hänen kultaisten hiuksiensa kaunis kiilto, hänen pienet ja pehmeät rintansa tumman kašmirin alla. 

Anu: Mä kiinnitin huomiota siihen, monta kertaa sana kostea mainittiin. Tein sanahaun: 50 kertaa. Kuuma 45 kertaa. Märkä 33 kertaa. En yleensä tarvitse tällaisia pikkupelejä, kun luen kirjaa. 

Oskari: Liv Strömquist on käyttänyt joskus hauskaa käsitettä kåt stämning, kiimainen tunnelma. Tuli olo, että se on myös Rooneyn kirjallisuuden päätuote.

Anu: Seksiähän on paljon, mutta mitä sillä tehdään. Mitä te ajattelette? 

Oskari: Kun Ivan-veli tapasi vanhemman naisen Margaretin ensimmäisen kerran, oli selvää, että kohta pannaan. No, sitä lypsettiin uskomattomasti kymmeniä sivuja. Ehkä kiusoittelun oli tarkoitus herättää jotain teininostalgiaa ja tarjota nimenomaan jännää ja kåt stämningiä. 

Silvia: Ivanin tapauksessa seksi oli selvä motiivi. Kun on syrjäytymisvaaraa ja incel-ajattelua, niin naisen ruumiinlämmössä kypsyy myös henkisesti. Ja oli niissä seksikuvauksissa parhaimmillaan herkkyyttäkin. Toisen veljen Peterin kohdalla syy tuntui olevan enemmän kirjoittaa ’rohkea kirja’. 

Anu: Varmasti seksi merkitsee Sally Rooneylle näissä kirjoissa jotakin, mutta en tajua mitä. 

Oskari: En mäkään, vaikka ajattelen muuten, että Rooneyn kirjoissa kaikella on jopa dekkarimaisissa määrin tarkoitus. 

Oskari: Intermezzo on toinen Cristina Sandun kääntämä Rooneyn teos. Kaksi ensimmäistä käänsi Kaijamari Sivill. Mitä ajattelette käännöksestä? 

Anu: Ajattelin monen virkkeen kohdalla, miten se on mennyt englanniksi. Välillä jäin miettimään pitkäksikin aikaa, koska suomen kielen rakenteissa oli jotakin kummallista. 

Silvia: Joo. 

Oskari: Samoin. 

Silvia: Keräsin aika paljon suoranaisia käännösvirheitä. Ei kuminauhaa, hän inhoaa sellaisia. Miksei niitä? Samoin englannin fraaseja käännetty suoraan suoraan suomeksi. Rehellinen kanssasi, honest with you. Uskotko, että tuolla on jotain merkityksessä uskotko jumalaan. 

Oskari: Haastattelin Sandua edellisen kirjan aikaan. Hän on asunut ulkomailla pitkään ja kysellyt joitakin slangi-ilmauksia suomalaisilta tutuiltaan. Se näkyi. Kaikkein rajuin oli, että shakkiaiheisessa romaanissa lähettinappula oli käännetty piispaksi eli bishop. Myös pathetic oli pateettinen eikä säälittävä, ja puhuttiin akateemikoista. 

Anu: Kymmeniä kertoja toistui ilmaus ihan totta. Mietin, mistä se tulee. 

Oskari: Really? 

Anu: Joo! 

Oskari: On ollut selvästi kiire, koska kirja ilmestyi liki samaan aikaan englanniksi. Kustantajalle se on tietty elintärkeää, koska niin moni lukisi tämän muuten alkukielellä. 

Silvia: Harmittaa, koska jos on ollut kiire, kustannustoimittajan olisi pitänyt sitä suuremmalla syyllä olla hereillä. Koko romaani oli tyylillisesti aika omituinen. Sitä oli jopa epämiellyttävä lukea. Peter-veljen näkökulmasta kerrotuissa jaksoissa oli raskaita verbittömiä lauseita. 

Oskari: Jos toimin paholaisen asianajajana kääntäjän puolesta, tuo verbitön kerronta ei välttämättä ole hirveän helppo kääntää. 

Silvia: Olisin halunnut, että kääntäjä olisi laittanut kirjan soimaan suomen kielellä. Olisi pitänyt ottaa enemmän vapauksia. 

Oskari: Toimikohan se alkukielellä paremmin? Mulla on tiedosto tässä. 

[Oskari lukee otteen.] 

Anu: Ei se järjetöntä sanataidetta ole vieläkään, mutta on siellä nyt puheen rytmi ja joku tolkku. 

Silvia: Joo, ei se minusta mitenkään ansiokasta ole. Ehkä verbittömyys heijasteli sitä, kuinka Peter oli kamapäissään? 

Oskari: Huokailin syvästi jossain vaiheessa, kun tajusin, että lopuksi kaksi eri kerrontatyyliä limitetäänkin yhteen. Että tässäkö nyt on se upea kerronnallinen väline. Samoin shakki oli alusta pitäen aika blunt symbolism, mutta lopussa sekin kirjoitettiin vielä auki. Tyyliin olemme pelanneet toisiamme siirto siirrolta. 

Silvia: Niin just. Life is like a box of chocolates. 

Oskari: On ikävää ja lannistavaa, kun kirjasta jää mielikuva, että jo tekovaiheessa on mietitty, miten siitä saadaan leffa tai telkkarisarja. 

Anu: Olen vähän eri mieltä. Ei mieleen herännyt kuvia tai kohtauksia. Henkilöt vain koko ajan vatvoivat tunteitansa, jotka olivat valtavia tapahtuneeseen nähden. Aika paljon saa niistä uuttaa matskua sarjaan. Mutta it’s coming, varmasti. 

Silvia: Sisäistä puhetta on niin paljon, että sen kääntäminen sarjaksi on varmasti työlästä dramaturgille ja käsikirjoittajalle. Muutetaanko se dialogiksi vai tehdäänkö se etevällä näyttelijäntyöllä? 

Anu: Aika paljon dialogiakin oli. Mutta ei ne ihmiset puhuneet muusta kuin tunteista. Ei näiden ihmisten elämässä ollut mitään muuta ihmissuhteet. Kauniit ja rohkeat. 

Oskari: Saippuaoopperaahan se oli joo. 

Anu: Niin on, ja sitten tulee se fiilis, että miksi… 

Silvia: …minä luen tätä. 

Oskari: Tiedän olevani enemmän muoto- kuin sisältöorientoitunut lukija, ja ehkä siksi en saanut Intermezzosta oikein yhtikäs mitään. Mietin sitä, mitä tämä tekee Otavan kirjastossa, jonka kuitenkin pitäisi olla kustantamon korkeakirjallinen brändi, mutta meille kaikille jäi olo viihdekirjallisuudesta. Mikä on ongelma? Ollaanko me vain elitistejä? 

Silvia: Ehkä osa tästä hämmennyksestä liittyy siihen, että viihteen ja kaunokirjallisuuden tai taiteen kategoriat ovat ainakin julkisessa keskustelussa langenneet yhteen. Niitä on enää vaikea erottaa toisistaan. Voihan tätä pitää älykkäänä viihdekirjallisuutena, mutta varmasti kaikki me tässä keskustelussa olijat halutaan mieluummin älykästä kirjallisuutta kuin älykästä viihdekirjallisuutta. 

Oskari: Mietin ihan vakavissani, yrittääkö tällainen romaani olla lopulta vain Netflixin korvike ja ajanvietettä. 

Silvia: 1980-luvulla ihmeteltiin, miksi vakavasti otettavat kirjailijat käyttävät viihdekirjallisuuden keinoja sanoakseen jotakin. Nyt viihdekirjallisuutta itsessään pidetään ajan tai vaivan arvoisena muussakin kuin viihdyttämismielessä. Hyvä, että tehdään hyvää viihdekirjallisuutta. Ei siinä ole mitään väärää. Viihdekirjaksi tämä oli silti liian raskas ja tylsä eikä taidekirjaksi tarpeeksi fiksu. Mihin kriitikot ovat sitten ihastuneet, jos arvostelut on olleet valtavan hyviä? 

Oskari: The Observerin otsikko on: Is there a better writer at work right now? Hauskuutta kiitellään. 

Silvia: Ei mun mielestä Intermezzossa ollut mitään hauskaa. 

Anu: Joo. Mille olisi pitänyt nauraa? 

Oskari: Vulturen Andrea Long Chu on usein oikein hyvä, mutta hän näkee tämän jotenkin upeana marxilaisia teemoja käsittelevänä romaanina. Ihan älytöntä. 

Anu: Jos ihmisillä on ammatteja, joista ne saa rahaa ja sitten on joku, joka ei saa rahaa, ja joku on opiskelija, ja jollakin on kašmir-paita, niin ei se vielä käy marxismista.