Jaakko Yli-Juonikas maailmantuhon jälkeen

”Silmät seisovat vierekkäin Annan päässä.” Suomalaisen kokeellisen kirjallisuuden urakoitsija Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa tavallisistakin asioista niin, että ne kuulostavat jokseenkin häiriintyneiltä. Lainaus on romaanista Uneksija (Otava 2011).

Virkkeiden takana on usein vaaniva tunnelma. Palaset eivät ole ihan kohdallaan. Kuin katsoisi outsider-kuvataiteilijan tekemää muotokuvaa, jossa molemmat silmät ovat toisella poskella.

Helmikuun alussa olin kuuntelemassa Jyväskylän yliopistolla järjestetyssä kirjallisuustapahtumassa Harry Salmenniemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan keskustelua. Harvalukuinen yleisö koostui lähinnä eläkeläisistä ja parista kirjallisuudentutkijasta.

Keskustelussa Yli-Juonikas sanoi yllättäen sivulauseessa lopettaneensa romaanien kirjoittamisen. Tilanteessa oli jotain raukeaa: hiljaisuus leijaili yleisön harmaissa hiuksissa.

Miksi yksi 2000-luvun omaleimaisimmista ja arvostetuimmista kotimaisen romaanitaiteen tekijöistä haluaa lopettaa?

Yli-Juonikas on ehdottanut tapaamista kotonaan Turun Raunistulassa. Tai kuten hänen uusimmassa kirjassaan sanotaan: Faunistulassa. Paikka on kuulemma rauhallinen. Ainoastaan käkikello saattaa häiritä, mutta sen saa pois päältä. Sellaista en viitsi pyytää. Ei kai mekaanistakaan käkeä tohdi häiritä näin kevätaikaan.

Talo sijaitsee kadulla, jonka nimi on kuin suoraan Yli-Juonikkaan kirjasta. ”Se kieltämättä vaikutti vähän ostopäätökseen”, hän sanoo.

Olohuoneen päätyseinä on kauttaaltaan kirjahyllyä. Siinä on juuri sellaisia teoksia, joita Yli-Juonikkaan hyllystä odottaa löytyvän. Volter Kilven Alastalon salissa ja David Foster Wallacen Infinite Jest osuvat silmään.

Kirjahylly onkin jotakuinkin ainoa tavallinen asia, jonka näen. Muuten tulee hieman sellainen olo, että olisi wunderkammerissa. Hyllyn edessä on puuhevonen. Kakluunin vieressä on käytöstä poistettu keskoskaappi, joka toimii tällä hetkellä pienenä kasvihuoneena. Wc:ssä on mittava kokoelma erikokoisia karttapalloja.

Kaikki tuntuu luonnolliselta.

Yli-Juonikas tunnetaan rakenteellisesti erikoisista kirjoistaan. Uusin kirja Tuhatkaunokin tuho (Siltala 2024) on jo siinä määrin kokeellinen, että kaikki eivät välttämättä tunnista sitä kirjaksi. Siinä ei ole ollenkaan kansia. Se on vain iso kasa paperia. Sisällöltään teos on hämmentävä kokonaisuus, jossa on kaikkea korvausvaatimuskirjeistä Yli-Juonikkaan vanhoista kirjoista skannattuihin sivuihin.

Näin erikoiseksi kirjaksi on jonkinlainen saavutus, että sen 500 kappaleen painos on jo liki myyty loppuun. Yli-Juonikkaan mukaan Siltalan kustantaja ja hänen kustannustoimittajansa Antti Arnkil on miettinyt, että kirjan toisen painoksen voisi toteuttaa jotenkin epätavallisesti. Ensimmäiseen painokseen nähden tämä kuulostaa näkemisen arvoiselta.

TUHATKAUNOKIN TUHO päättää Neuromaanista (Otava 2012) alkaneen trilogian. Yli-Juonikas sanoo, että yksi aikakausi on nyt kuljettu loppuun. Hänen tapauksessaan fiktio.

Seuraavaksi hän aikoo julkaista taidetta käsittelevän esseeteoksen syksyllä 2026. Kussakin esseessä on tarkoitus käsitellä eri taiteenlajia, kuten kirjallisuutta, elokuvaa, teatteria, kuvataidetta, monimediataidetta ja musiikkia.

”Johtoajatus on käsitellä isoja ja vakavasti otettavia taiteenfilosofia kysymyksiä sellaisella aika leikkisällä ja irtonaisella otteella.”

Yksi tällainen essee käsittelee 1970-luvun lankatauluperinnettä. Tekstin merkittävä innoittaja on pohjoisamerikkalainen taiteilija Harry Everett Smith. Hän on Yli-Juonikkaan sanoin ”antropologi-renessanssiukkeli-hörhöhahmo”, jonka elämään hän sattui jotain kautta tutustumaan.

Smith oli henkilönä eksentrikko ja 1960-luvun psykedelia-aikakauden lapsi, joka teki esimerkiksi kokeellista elokuvaa ja keräsi kaikkea merkillistä, kuten tilkkutäkkitaidetta ja ukrainalaisia pääsiäismunia. Tällaisten esineiden kuvioissa hän näki syvärakenteen, jossa ollaan ihmisyyden perusasioiden äärellä.

”Hän haki eri maiden käsityökulttuureista yhteneväisyyksiä ja loi omia teorioitaan siltä pohjalta. Johdin siitä tällaista omaa hörhöilyä, että millaisia syvärakenteita voin nähdä näissä lankatauluissa.”

Vaikka ote on humoristinen, Yli-Juonikas on lankataulujen fani. Hän pitää niiden historiaa oikeasti mielenkiintoisena. Alun perin 1800-luvulla syntynyt kulttuuri keksittiin pedagogiseksi työvälineeksi matematiikan opettamiseen.

Ja kuten lienee paikallaan mainita, Yli-Juonikkaan kotona näitä lankatauluja on yhteensä 45. Iso osa on sijoitettu talon yläkerran ja keskikerroksen väliseen portaikkoon. Ne ovat lähinnä kukka- ja kasviaiheita tummalla pohjalla. Tiheästi ja pieneen tilaan ripustettuna niistä tulee kuin lankataulujen alttari.

Kun Kirjailija-lehti hiljattain pyysi Yli-Juonikkaalta esseetä, hän totesi lankatauluja käsittelevän tekstin olevan juuri sopivan mittainen. Se julkaistiin huhtikuun alussa.

Yli-Juonikas kirjoittaa esseessä: ”Talon keskikerroksen ja yläkerran välistä portaikkoa hallitseva lankataulusarja ei tavallisesti vangitse vieraiden katsetta. Kymmenentuhannen sokeripaketin varasto saunassa sykähdyttää, vaikka se koettaisiin pelkkänä meemikuvana mobiililaitteen näytöllä. Samanlaiseen wau-efektiin en toistaiseksi yllä.”

Haastattelua on kestänyt vajaa tunti, kun Yli-Juonikkaan olohuoneessa alkaa kuulua epämääräistä rutinaa. Ääni kuulostaa aluksi siltä kuin seinän välissä tärisisi puhelin. Hämmentyneisyys vaihtuu iloon, kun syyllinen selviää.

Kukkuu, kukkuu.

Mekaaninen käki tervehtii.

JAAKKO YLI-JUONIKAS päästi ensimmäisen kukkuunsa loimaalaisessa työläisperheessä vuonna 1976. Isä oli kirvesmies, äiti sairaala-apulainen. Vanhemmilla ei ollut taiteellisia pyrkimyksiä, mutta kotona kirjallisuutta pidettiin suuressa arvossa ja luettiin paljon. Yli-Juonikas opetteli lukemaan 4-vuotiaana, koska halusi tietää, mitä Asterix-sarjakuvissa tapahtuu. Varhaisnuoruudessa hän siirtyi Kafkaan ja venäläisiin klassikoihin.

Lapsuus Loimaalla oli rauhallinen ja turvallinen. Jännitystä elämään toi Commodore 64:n Creatures-peli, jossa kiltin ja söpön näköiseen peliin oli lisätty slasher-elementtejä. Pelissä täytyy pelastaa karvaisia Fuzzy Wuzzie -hahmoja kidutuskammioista.

1990-luvun puolivälissä Yli-Juonikas pääsi Turun yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Silloiset opiskelijakaverit muistavat, kuinka muiden opiskelijoiden lukiessa kirjallisuuden kaanonia Yli-Juonikas kantoi mukanaan muun muassa tamperelaisen Vilho Piipon teoksia.

Yli-Juonikas ei ollut nuoruudessaan koskaan lukenut scifiä. Mutta Vilho Piipon kirjoittaminen tuntui spekulatiiviselta fiktiolta, joka todella imaisi.

Piippo kirjoittaa omista kokemuksistaan, mutta moni asia on vinksallaan. Kirjojen maailma ei ole sama kuin jaettu todellisuutemme, vaan maailmaa katsotaan esimerkiksi salaliittoteorioiden läpi. Piipon esikoiskirja Keisari Beelsebubin usko (1983) on Yli-Juonikkaan mielestä yhä tuotannon kiinnostavin.

”Piipon kirjat muistuttavat sellaista vaihtoehtotodellisuutta. Spefi ei ole kaukaa haettu rinnastus, jos miettii vaikka Philip K. Dickiä ja muita isoimpia klassikoita.”

Myös Yli-Juonikkaan omaa tuotantoa leimaa vaihtoehtoisuus, salaliittoteoriat ja yhteiskunnan varjojen läsnäolo. Uneksija-romaani kertoi unisaarnaaja Eino Teräksestä. Neuromaani on kokeellisen kirjallisuuden moderni klassikko. Rakenteellisesti kunnianhimoinen teos on kuin peli, joka eksyttää lukijansa neurotieteelliseen pöheikköön. Tutkija Laura Piippo on tehnyt teoksen kokeellisesta poetiikasta väitöskirjan.

Finlandia-ehdokkaana ollut Jatkosota-extra (Siltala 2017) oli rakenteellinen jatko-osa Neuromaanille ja käsitteli suomalaisen äärioikeiston nousua. Yli-Juonikas oli alkanut seurata aihetta perussuomalaisten vuoden 2011 vaalivoiton myötä. ”Siihen liittyi joku shokki, joka herätti innostuksen.”

Aihe vaikutti myös runsaudensarvelta. Hän seurasi esimerkiksi eri foorumien äärioikeistolaista keskustelua.

JATKOSOTA-EXTRAN jälkeen Yli-Juonikkaasta tuntui, että äärioikeisto olisi hänen osaltaan fiktiossa loppuunkäsitelty. Hän päätti, että Neuromaanista alkaneen trilogian kolmas osa on kokonainen ponikirjasarja, jossa hellyttävästi nimetyt ponit joutuvat melko sakeisiin tilanteisiin. ”Ajattelin asiaa siltä kannalta, että jos käsittelen maailmanloppuja ja maailmanloppukäsityksiä, niin ponikirjat on siihen tarkoitukseen sopiva genre.”

Yli-Juonikas sanoo, että hänelle on tavanomaista keksiä ensin joku rakenne, kuten kuusiosainen kirjasarja. Vasta sen jälkeen hän alkaa miettiä, millaista sisältöä sinne voi kaataa.

Ponikirjojen maailmanlopun tematiikkaa hän mietti eräänlaisena kirjoitusharjoituksena: voisiko hän nähdä kaikessa mahdollisessa tuhon enteitä.

Ponikirjasarjassa Yli-Juonikkaan oli myös tarkoitus kokeilla, voisiko hän puhutella lukijaa eri tavalla kuin yleensä. Kirjasarjaan liittyi fiktiivinen kirjakerho ja lukijoita puhuteltiin kestotilaajina, jotka on saatu jäynättyä mukaan osaksi tällaista epämääräistä ryhmää.

Kirjojen mukana tuli fiktiivinen lasku, joka kasvoi korkoa aina sarjan edetessä.

”Kolmannessa osassa siihen tuli mukaan sellainen pyramidihuijausmainen kuvio, jossa kannustetaan hankkimaan uusia jäseniä. Neljännessä osassa oli tällainen hyväntekeväisyyshuijaus, että kerättiin rahaa sairaille lapsille.”

Omakustanteena ja 100 kappaleen painoksena julkaistu viides osa Teppo joutuu lahtiin oli kansia myöten kunnianosoitus ite-kirjallisuudelle. Sen mukana tuli karhukirje kaikista erääntyneistä maksuista sekä rankat ukaasit perintätoimistolta.

”Siihen saakka kestotilaajien puhuttelu oli ollut hyvin ystävällistä, mutta muistaakseni tässä vaiheessa annettiin ymmärtää, että jos laskua ei maksa, niin osa kestotilaajista kuljetetaan pakkotyöhön tekoälyn palvelukseen.”

Tarkoitus oli sitoa lukija mukaan fiktiiviseen painajaiseen. Yli-Juonikas ei ole ihan varma lopputuloksesta – että oliko kokeilu lopulta kovin onnistunut.

”Sen kuvion olisi voinut vielä kirkastaa ja konkretisoida, että se olisi valjennut lukijalle selkeästi. Se olisi vaatinut lineaarisempaa ja selkeämpää otetta ja sitä kertomusta olisi pitänyt alun perin jo ajatella jonkinlaisena kauhukertomuksena.”

Kirjojen mukana tulevat laskut näyttävät ihan oikeilta ja standardien mukaisilta, mutta kukaan ei olisi voinut tehdä niillä vahinkoa itselleen. Yli-Juonikas ei kuitenkaan ottanut huomioon, että ne voivat aiheuttaa myös hämmennystä. Hän on saanut yhteydenottoja esimerkiksi lukijan huolestuneelta perhepiiriltä, kun he ovat löytäneet pöydältä usean tuhannen euron laskun puolisonsa hämärästä kirjakerhosta.

SARJAN kuudes ja päättävä osa Tuhatkaunokin tuho ilmestyi viime syksynä. Se tuntuu liki kirjalliselta testamentilta, joka kokoaa yhteen Yli-Juonikkaan tähänastisen uran tehokeinot ja teemat viimeiseen pimeyden pisteeseen.

Yli-Juonikas kirjoitti Tuhatkaunokin tuhoa, kun Venäjän hyökkäyssota alkoi helmikuussa 2022. Silloin ilmassa tuntui ydinsodan uhka. Se antoi omanlaistaan kierrettä tuhon äärellä olevaan kirjoitusprosessiin, mutta kirjan tematiikka ei ensisijaisesti liity tuoreisiin maailmanpoliittisiin tapahtumiin.

”Jotkut yksityiselämän vastoinkäymiset voivat lamaannuttaa aika pahastikin, mutta sitten kun uhka on oman vaikutuspiirin ulottumattomissa, niin se menee vähän kuin olankohautuksella, että en mä voi tehdä tälle asialle yhtään mitään.”

Esseistiikka tuntuu nyt hyvältä siirtymältä. Hän ajatteli kuitenkin salakuljettaa ponisarjan teemoja myös tuleviin teksteihin, että ne ikään kuin kummittelisivat myös esseiden taustalla.

”Se olisi kiinnostavaa, että mikä se efekti olisi sellaiselle lukijalle, joka on lukenut sen kirjasarjan läpi.”

Hän kuvaa päätöstä siirtyä fiktiosta pois jopa kohtuullisen dramaattiseksi. Kyse ei ollut Yli-Juonikkaan mukaan siitä, että aiheet romaaneihin tai novelleihin olisivat loppuneet. Ponikirjasarja ja samalla hänen koko siihenastinen tuotantonsa oli vain etenemässä kohti loppuromahdusta.

”Väsäsin tällaista mustaa aukkoa, johon kaikki oli luhistumassa. Se tuntui vain loogiselta, että siinä pitää olla myös jokin konkreettinen päätepiste, josta alkaa jotain muuta.”

Se myös innosti: oli pakko alkaa miettiä muita tekstilajeja ja mitä niillä voisi tehdä. Tämä on myös linjassa kokeellisen kirjoittamisen oulipolaisen perinteen kanssa. Luovuutta ruokitaan rajoitteita asettamalla.

”Kaikkein melodramaattisin päätös olisi varmaan ollut lopettaa kokonaan ja siirtyä ihan muihin duuneihin. Sitäkin mietin, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi alan vaihtaminen muuttuu. Niin valitsin tällaisen pehmoversion.”

Yli-Juonikas vaikuttaa edelleen myös hieman ihmettelevän omaa päätöstään. Hän ei ole kokenut minkäänlaista turhautumista tai kyllästymistä fiktion kirjoittamiseen. ”Eihän mulla mitään varsinaista oikeaa syytä ollut lopettaa.”

En saa itsekään ihan täysin kiinni siitä, miksi tällainen päätös on tarpeen, ja onko lopulta kyse jonkinlaisesta Yli-Juonikkaan kirjailijuuteen sopivasta jekkuilusta.

Yli-Juonikas on aina siirtynyt nopeasti teoksesta toiseen taakse katsomatta. Hän sanoo vanhojen kirjojensa tuntuvan nykyään suorastaan aika merkityksettömiltä. Aika ei ole myöskään kohdellut kaikkia teoksia hyvin, hän sanoo.

Vaikka Jatkosota-extrasta ei ole kovin pitkä aika, sen poliittinen satiiri tuntuu Yli-Juonikkaan mielestä jo aika laimealta. Erityisesti jos miettii tämänhetkistä Donald Trumpin presidenttikautta ja sen tapahtumia.

Sitä vanhemmista kirjoista Yli-Juonikas sanoo, että niissä ollut anarkistinen huumori on voinut olla aikanaan yllätyksellistä. ”Metoo:n jälkeisin silmin katsottuna sieltä löytyy varmaan aika tympeää ja vastenmielistäkin kamaa.”

Hän ei ole palannut vanhojen teosten pariin kuin pakon edessä. Tällä hetkellä Neuromaania käännetään ranskaksi, joten Yli-Juonikas on joutunut vastaamaan kääntäjän kysymyksiin.

”Olen ajatellut sitä sillä tavalla optimistisesti, että käännöksessä teos voi syntyä uudestaan ja kääntäjä voi tuoda noinkin vanhan teoksen uudella tavalla tähän päivään.”

MUITAKIN fiktion ulkopuolisia suunnitelmia on. Yli-Juonikkaalle on ehdotettu Jyväskylän yliopistosta väitöskirjan tekemistä kotimaisesta omakustanne- ja ite-kirjallisuudesta. Ajatus on vielä hyvin varhaisella asteella ja rahoitus puuttuu, mutta hän on ideasta hyvin innostunut.

Uuden kirjallisuuden seuraaminen on jäänyt Yli-Juonikkaalla erikoiskirjallisuuden seuraamisen jalkoihin. Nykykirjallisuudesta puhutaan muutenkin riittämiin.

”Tuntuu järkevämmältä erikoistua siihen, mistä kukaan muu ei ole kiinnostunut.”

Tällä hetkellä Yli-Juonikas intoilee esimerkiksi Pia Piiroisen kirjasta The Bhagavad – Pyhäkaavat. Bhagavad-Gita on hindujen pyhä kirja ja Piiroinen on kääntänyt sen jonkinlaiseksi pseudosuomeksi. Kaksi ihmistä oli erikseen suositellut sitä Yli-Juonikkaalle. Suositus ei mennyt hukkaan.

Näennäiskielitieteellisen opuksen kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että suomi ja sanskriitti ovat samaa juurta. ”Siihen kirjaan on tehty valtava duuni. Voisin itse asiassa näyttää sen, se on tuolla yläkerrassa.”

Kuljemme silmät vangitsevan lankatauluryppään ohitse yläkertaan, jossa tulee vastaan jotain hieman odottamatonta ja ohittamatonta: tintamareski eli ilveilyteatteri. ”Tässä mä haluan ottaa susta kuvan”, Yli-Juonikas sanoo.

Tintamareski esittää kohtausta, jossa nainen pitää käsissään kalaa ja on joutua valaan kitusiin. Merimöllykän suun kohdalla on aukko, johon voi työntää oman pään.

Yli-Juonikas sanoo tarjoavansa yleensä vieraille mahdollisuutta ottaa itsestään kuva muistoksi valaan suussa. Olen seikkailutuulella. Tungen pääni reikään.

Erikoiskirjallisuutta on yläkerrassa useampi hyllyllinen. Vilkaisen Piiroisen pyhää kirjaa. Lausun mielessäni siellä esiintyvää lausetta:

Nahi kaskit kasanna, api jää, tuo tissitat ja kermakurut.

Kevätaurinko paistaa täydellä teholla. Paksu orava juoksee parvekkeen kaidetta edestakaisin.

Kukkuu, kukkuu.