Henkilöllisyytensä salaavan teatteriohjaajan kaikki esitykset myydään loppuun

Kengänpohjiin takertuu pieni kerros tekoverta aina, kun näyttämän läpi kuljetaan.

Kenkien rapina hiljenee. Äänisuunnittelija laittaa soimaan vankilamellakalta kuulostavaa mölinää ja kolinaa.

Sami Lankin esittämä vartija tönäisee hermostuneen miehen venäläiseen selliin. Jukka-Pekka Mikkolan vanki saa vain huovan turvakseen.

Tällainen venäläisen alistavuuden kuvaus on tehnyt Helsinki 98 -teatteriryhmästä yllättävän hitin. Ensimmäinen esitys tuli ensi-iltaan syksyllä 2023, toinen tänä keväänä. Teatterin kaikki satakunta näytöstä on myyty loppuun.

Tuore Lähinaapuri jatkaa samalla linjalla. Juuri kukaan ei vain tiedä, kuka näytelmät ohjaa.

Metallinen kehikko esittää vankilaa. Mieleltään nyrjähtänyt vanki saa vartijan hermostumaan.

”Sotim...!”

”Älä! Sano sitä sanaa. Se on sotilaallinen erikoisoperaatio.”

Vartija hakkaa vankia selkään. Vanki jää maahan makaamaan.
 

OHJAAJA SEURAA harjoituksia katsomossa. Hän napsauttaa kuulakärkikynää ja tekee merkintöjä käsikirjoitukseen.

”Uskotko sinä jumalaan”, hän sanoo, ei kysyäkseen vaan ohjatakseen dialogin oikeaan kohtaan.

Käsien heilutuksesta näkee heti, että kyse on teatteri-ihmisestä. Jäntevä, keski-ikäinen mies, joka vaikuttaa heräävän lenkkarit valmiiksi jalassa. Toisinaan hän korostaa sanomaansa laulamalla.

Ohjaaja ei ole halunnut kertoa nimeään. Sitä ei lue näytelmien tiedoissa, eikä sitä ole kerrottu lehtiarvioissa. On sanottu, että se johtuu sodasta jota Venäjä käy Ukrainassa.

Melkein kaikille tämän salin ulkopuolella henkilöllisyys on arvoitus.

Anonyymiyden taustalla on kevyttä vainoharhaisuutta, hän myöntää, mutta sitä ”totalitarismi tekee ihmisen aivoille”. Hän haluaa varautua etukäteen siihen, miten Venäjän hallinto voi toimia taiteilijoita kohtaan.

Haastattelun ehdoksi on jouduttu sopimaan, ettei ohjaajan nimeä paljasteta nytkään. Ei asuinpaikkaa, ei kansalaisuutta. Nimettömyyteen on perustellut, aidosti sotaan liittyvät syyt.

Kutsutaan häntä siis Ohjaajaksi.

Jätepussien pettämät ikkunat avataan ja aurinko pääsee sisään näyttämölle.

Näyttelijä Mikkola ottaa banaanin. Hän pohtii Ohjaajan kanssa, miten monologikohtauksesta saisi koiramaisemman ylinäyttelemättä. Mielisairas vanki muuttuu räksyttäväksi koiraksi, kun tunnustaa yksinpuhelussaan, miksi tappoi koronkiskurin.

Ohjaaja kävelee edestakaisin ja luennoi näytelmän suunnista. Näyttelijät tuijottavat tyhjyyteen.

Sitten harjoitellaan vielä nöyryytystä. Vartija nostaa jalan penkille. Hän hakkaa vankia pampulla ja pakottaa nuolemaan kenkää.

”Te ette ole mitään. Sä et ole mitään”, vartija sanoo.

KAIKKI ALKOI Neuvostoihmisen lopusta.

Ohjaaja haki vuosia rahoitusta tehdäkseen kuuluisasta kirjasta teatterisovituksen.

Valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitš teokseen on koottu venäläisten kokemuksia Neuvostoliiton murtumisesta. Nobel-palkittua Aleksijevitšia ei ole aiemmin esitetty suomalaisessa teatterissa.

Ennen sotaa Ohjaaja ajatteli, että Neuvostoihmisen loppu voisi varoittaa siitä, miten tiedustelupalvelu KGB:n opeilla kasvatettu venäläinen valtionhallinto toimii.

Rahoitusta ei tullut.

Sitten Ukrainan sota kiihtyi ja kiinnostus Venäjään ryöpsähti. Suomen Kulttuurirahasto myönsi tuen.

Ohjaaja ei halunnut tehdä näytelmää minkään vakaan instituution lavalle. Syynä oli osittain henkilökohtainen loukkaantuminen aiemmista hylkäyksistä, hän myöntää.

Hän alkoi etsiä tilaa – pommisuojaa, kellaria, parkkipaikkaa – johon mahtuisi yleisöä, mutta jonka ilma ei olisi sakeana homeesta.

Mukaan etsintöihin lähti venäläinen lavastaja-ohjaaja-käsikirjoittaja, nonverbaalisesta teatterista tunnettu Pavel Semtšenko, jolta sota vei työt.

Semtšenkon puoliso, pukusuunnittelija Anis Kronidova oli raahattu Pietarissa putkaan ilman selityksiä. Pariskunta pakeni Suomeen ja pääsi Artists at Risk -turvaresidenssiin.

Ohjaaja ja Semtšenko eivät löytäneet autiotaloa, mutta saivat Helsingin kaupungilta vapautuneen Vuosaaren koulun vuokralle.

OHJAAJA huudahtelee innostuksen sanoja ja ravaa ympäri suurta takahuonetta.

”Meillä on niinku tilaa!”

Kymmeniä metrejä pitkän lattian ruskeat ruutukuviot muistuttavat laitoksen historiasta.

Lukion ruokala on muuttunut lavastamoksi, puvustamoksi ja pukuhuoneiksi. Entisen tarjoilulinjaston vieressä on kokoelma neuvostohenkisiä vaatteita.

Oppilaitosmaista tunnelmaa ei ole pystynyt häivyttämään, mutta se ei enää haittaa tekijöitä. Ratkaisevaa on ollut, että Semtšenko on onnistunut muuttamaan kirjaston karuksi näyttämöksi, johon voi luoda syvyyttä vanhalla lasiseinällä. Katsomo rakennettiin käytetyistä tuoleista ja pulpeteista.

”Tässä on taiteellinen vapaus, totaalinen.”

Ydinryhmään kuuluu ohjaajan ja Semtšenkon lisäksi neljä henkeä: puvustaja-järjestelijä Kronidova, kääntäjä Martti-Tapio Kuuskoski, näyttelijä-tiedottaja Elli Närjä ja näyttelijä Sami Lanki.

Etäällä keskustasta on hedelmällistä pitää teatteria, kortteleissa ei ole totuttu kokemaan korkeakulttuuria.

”Vuosaari on seksikäs paikka.”

Lopulta ryhmän nimikin – Helsinki 98 – otettiin kaupunginosan postinumerosta 00980.

EDELLEEN esitettävässä Neuvostoihmisen lopussa kahdeksankymppinen päähenkilö muistelee kommunismin upeutta. Sami Lankin paatoksella ja pettymyksellä tulkitsema teksti kuvaa fanaattisuutta, jolla Neuvostoliiton ideologiaa rakennettiin.

Myös kakkososaa, Sinkkipoikia, esitetään edelleen, ja tarkoitus on jatkaa ensi syksynä sovituksella Tšernobylista nousee rukous -teoksesta.

Ohjaaja unelmoi, että Aleksijevitš-trilogia esitettäisiin peräkkäin viiden tunnin maratonina.

Ennen Neuvostoliitto-keskeisyyttään Ohjaaja oli erikoistunut eurooppalaiseen nykydraamaan. Hän on aiemmallakin urallaan onnistunut luomaan yhden hitin, joka kiersi useissa eri maissa.

Ohjaaja tuntee myös venäläisen teatterimaailman hyvin. Se on jakautunut niihin, jotka ovat lähteneet, ja niihin, jotka ovat jääneet.

Venäjälle jääneiden teatterintekijöiden on pakko tehdä näytelmiä, joissa korostuvat valtion vaalimat kansalliset arvot. Sellaisia ei ole mitään syytä nähdä.

”Se on entertainmentiä propagandistille.”

Hallintoa arvostelleita teatterintekijöitä nöyryytetään hienovaraisesti ja painostetaan esimerkiksi tekemään esiintymismatkoja Ukrainalta vallatuille alueille.

”Sitä on vaikea vastustaa, jos on vastassa mieletön väkivaltakoneisto.”

Neuvostoihmisen lopun antama varoitus on muuttunut analyysiksi siitä, millaista on elää sellaisten johtajien kanssa, joilla on ”jäänyt imperialismi DNA:han”.

”Inhoan nykyään, kun näen kansallislipun, kansallislaulun, kansallisen tarinan. Pelkään, että siellä on takana vain verta. Minusta on tullut niin kosmopoliitti, että jos saisin itse päättää, ottaisin kansalliset liput pois, kansallislaulut pois.”

Ohjaaja laulaa esimerkiksi pätkän Maamme-laulusta ja epäilee, että vitsaileva tulkinta saisi aikaan vihaisia katseita.

Mutta ei Ohjaaja mielellään katso Venäjästä kertovia suomalaisiakaan yritelmiä. Tulkinnat ovat aina ”hirveä Kummeli-show”.

Niistä näkee, että suomalaiset eivät ole käyneet itänaapurissa tai lukeneet maan kaunokirjallisuutta.

”Mitä te saatte aikaan kliseekavalkadilla? Sitä, että me ollaan parempia kuin toiset. Ei pitäisi ajatella, että me ollaan parempia kuin toiset. Pitäisi ajatella ihmistä taustalla, että miksi se on niin naurettava”, Ohjaaja sanoo.

VUOSAARESSA ei ollut tarkoitus nähdä yhtään suomalaista näytelmää.

Linjaan tuli kuitenkin muutos, sillä tekijät eivät saaneet apurahaa tuoreen ukrainalaisen näytelmän, Sasha Denisovan Äiti ja täysimittainen hyökkäys, toteutukseen.

Ohjaaja aloittaa julistuksen, joka on suunnattu suomalaisen teatteritaiteen päättäjille.

”Meidän pitää yrittää, että tulee headlinereita, tulee puheenaiheita, että kulttuurista tulee kiinnostava tuote, niin kiinnostava elämys, että kaikki haluaa sitä.”

Hän ihmettelee, miksei suomalaisessa teatterissa ole onnistuttu synnyttämään yhtään maailmantähteä. Kristian Smeds ei kuulemma ole sellainen.

”Kuka on siihen syyllinen? Taiteen portinvartijat. Kerta toisensa jälkeen he tukevat sellaisia asioita, joiden takia suomalainen teatteri ei lyö lujaa läpi maailmalla.”

Myös päätös olla rahoittamatta Denisovan näytelmää oli huono.

”Siihen on joku syy, että täällä on käynyt 5 000 ihmistä. Siihen on se syy, että me tehdään jotain sellaista teatteria, mitä Suomessa ei muuten tehdä. Ei ne muuten olisi tänne tulleet.”

Tilalle otettiin kirjailija Markus Leikolan tarjoama idea vankilanäytelmästä.

Ohjaajasta Lähinaapuri kertoo siitä, miten Neuvostoliitto sai aikaan vankileirien saariston, joka on edelleen olemassa. On pyöveleitä ja uhreja, eikä aina tietoa siitä, kuka on kukakin.

SEURAAVAKSI VUODEKSI on suunnitteilla neljä näytelmää Neuvostoliitosta, Venäjältä ja Ukrainasta.

Sen jälkeen jatko on epävarmaa. Vuosaaren koulu ollaan purkamassa, ja vuokrasopimus on voimassa enää 13 kuukautta.

Häämöttävä loppu innostaa Ohjaajan turkkamaiseen pauhuun.

”Niin kuin on sota, räjähdys, kuolema, niin meillä on vuosi täällä, niin pusketaan kaikki ulos, räjähdys, kuolema ja sitten kuollaan."

”Siis tarkoitan, että sitten suljetaan tai muutetaan muualle.”

Tekijät haluavat näyttää esimerkkiä suomalaiselle teatterikentälle. Ohjaajan mielestä työryhmäteatterit saavat yleensä yhden näytelmän ulos vuodessa, jos sitäkään. Jos noudattaa suomalaista työtapaa, mitään ei tapahdu.

”Antaa palaa. Tulivuoren pitää syöstä sitä laavaa niin paljon kuin on.”

Suomalaisen teatterimaailman Banksy ei kaipaa selkääntaputtelua vaan vapautta.

”Miettikää apurahanhakijat, älkää vain sitä omaa brändiänne, vaan miten saatte oikeasti todella intohimot hyötykäyttöön.”

Kiihtymys ei ota laantuakseen. Ohjaaja löytää nimettömyydelleen myös uuden syyn: provokaation. Hän haluaa herättää keskustelua siitä, voivatko tieteentekijät, taiteilijat ja journalistit jatkossa tehdä työnsä omalla nimellään rauhassa, jos yhteiskunta kehittyy samaan suuntaan kuin vaikka Unkarissa tai Yhdysvalloissa.

Vainoharhaista tai ei, mutta Ohjaajasta pitää varoa, ettei liu’uta Venäjän tielle.

Hänestä on syytä olla huolissaan siitä, ajatellaanko taiteilijoiden tekevän jatkossa vain luksuskulttuuria, kuten valtionvarainministeri Riikka Purra (ps) määritteli.

Eikä kulttuurisokeus ole perussuomalaisten yksinoikeus. Ohjaaja tuohtui katsellessaan Taiteen edistämiskeskuksen presidenttitenttiä, kun näki ehdokkaiden – Alexander Stubb (kok), Sari Essayah (kd) ja Pekka Haavisto (vihr) – mainitsevan merkittäväksi kulttuuriksi suomalaisen kesäteatterin.

”Mä olin: Oh my god!”