Essee: Tuomittuja toivomaan

Jokainen kivi on käännettävä. Onko meillä toivoa, kysytään televisiossa, haastatteluissa, kirjoissa, toivoa on niin kauan kuin on elämää, vastataan radiossa, paneelikeskusteluissa, elokuvissa.

89 sekunnin päästä koittaa keskiyö. Ilmasto lämpenee kymmenen kertaa nopeammin kuin jääkausien jälkeen, kuudes sukupuuttoaalto on alkanut, tekoälyn kehitys tuntuu lipeävän sääntelyn otteesta ja ydinaseiden uhka on taas kaivettu suurvaltapolitiikan keskiöön. Laajamittainen tuho on askelen lähempänä kuin vielä hetki sitten, ja siksi toivoa etsitään nyt kaikkialta.

Onko toivo toivoa elämän jatkumisesta tavalla, jonka tunnemme omaksemme? Onko toivo tulevaisuuden utopia, jossa vallitsisivat tasa-arvoiset elämän edellytykset? Vai onko toivo sitä, että edes muutama todistaja jäisi henkiin yllemme vyöryvien katastrofien jälkeen?

Toivo ei ole edellä mainituista mitään, ne ovat kaikki toiveita. Toivo on paljon epämääräisempää ja suurempaa. Samalla se on juuri sopivan hämärää toisteltavaksi, mitään yhteistä ei välttämättä tarvita. Emme jaa samoja arvoja, mutta ainakin meillä on toivo!

Maaliskuun alussa YK:n yleiskokouksessa esiteltiin liuta uusia aloitteita. Itävalta, Päiväntasaajan Guinea, Fiji, Kiribatin tasavalta, Marokko ja Vanuatu esittelivät päätöslauselmaluonnoksen, joka ehdotti kalenteroitavaksi kansainvälistä toivon päivää. Kiribatin edustaja kuvasi toivoa ”voimaksi, joka on kannatellut ihmisyyttä läpi pimeimpien aikojen ja kuljettanut meitä kohti mahdollisuuksien, sinnikkyyden ja uudistumisen tulevaisuutta”.

Yhdysvallat oli ainoa maa, joka äänesti aloitetta vastaan.

Toivopuheesta on tullut voimakas diskurssi, jota vastaan asettuminen on helppo tapa aiheuttaa pahennusta. Ja kuitenkin: keskellä palavaa maailmaa puhe toivosta on vain hikinen, sojottava peukku.

Meilläkin peukku pitää pintansa. Viime joulukuussa pääkaupunkiseudun seurakunnat lähettivät kaikkiin kirkkoon kuuluville joulukalenterin, kuten vuosittain on tapana. Monien yllätykseksi 12. luukun alta paljastui teksti: ”Myös toivo on menettänyt värinsä. Luovu siitä. Odotus merkitsee enemmän.”

Luukkujen sisältöjä kutsuttiin kommenttipalstoilla ”sairaiksi” ja kalenteri uhattiin repiä tai heittää takkaan. Aforismit kirjoittanut Antti Nylén sanoitti Kirkko ja kaupungin haastattelussa tyhjän toivopuheen ytimen: ”Toivo-sanasta on tullut tänä katastrofien aikakautena rasittava hokema. Siitä, että toivoa on niin kauhean tärkeä pitää yllä ja aina on toivoa ja toivo sitä ja toivo tätä, on tullut ihmeellinen pelastusrengas, joka ei oikeasti pelasta ketään. Nykyisin toivo tuntuu tarkoittavan sitä, että pitää olla hartaalla ja hyvällä mielellä, vaikka asiat ovat päin helvettiä. Siinä on fuskaamisen tuntu.”

Nylén jatkoi ehdottaen toivo-sanan tilalle kristillisen kärsivällisyyden värittämää odotusta: ”Odottaja tietää, että se, mitä hän odottaa, tulee tapahtumaan”, Nylén sanoo.

Minä en kuitenkaan tiedä, mitä odottaa. On selvitettävä, mitä toivo on. On opittava elämään sen kanssa tai etsittävä sille parempia vaihtoehtoja.

TULEVAISUUTEEN suuntautuva positiivinen asenne tai tunne. Suurin piirtein tällä akselilla toivo tänä päivänä ymmärretään, mutta aina merkitys ei ole ollut näin suoraviivainen. Antiikin kreikkalaisille toivo ei ollut vain hyvää: se tarkoitti ennemmin odotusta siitä, että jotakin – hyvää tai pahaa – tapahtuu. Kun Pandoran myytissä toivo, elpis, jäi viimeisenä ruukkuun (suureen, keraamiseen pithos-säilytysruukkuun, ei lippaaseen, kuten 1500-luvulla tehty käännösvirhe on meille opettanut), ei oikeastaan ole selvää, oliko kyseessä ihmisen kannalta hyvä vai huono asia.

Myytti teki kuitenkin tehtävänsä. Sen kristillinen, Eevan arkkityypistä inspiroitunut tulkinta vaikutti siihen, miten Pandoran myytti naiskuvineen, perisynteineen ja toivoineen myöhemmin hahmotettiin.

Toivosta tuli uskon ja rakkauden rinnalla teologinen hyve. Paavali, joka uudelleentulkitsi kreikkalaisten elpistä kristinuskon kontekstissa, kutsui Uudessa testamentissa Jumalaa toivon Jumalaksi. Myöhemmin kirkkoisä Augustinus kirjoitti, että toivo ei voi toteutua ilman uskoa. Juutalais-kristillisessä perinteessä toivo on luottamusta Jumalaan, ja kristillisessä teologiassa toivo ja usko lähestyvät toisiaan. Mutta kristinuskonkaan parissa ei ole yhteisymmärrystä siitä, suuntautuuko toivo itseen, lähimmäisiin, koko maailmaan vai kaikkiin edeltäviin.

Maailmanloppu ja toivo liittyvät kristillisessä perinteessä toisiinsa. Eskatologia, eli oppi lopun ajan tapahtumista, ymmärtää toivon Jumalan valtakunnan toteutumisena Jeesuksen kautta. Ei siis ihme, että hajoavassa maailmassa toivopuhe vaikuttaa vain kiihtyvän. (Eskatologiset ääriliikkeet ovat saaneet taas uutta pontta Yhdysvalloissa, jossa hallinnolla on tiiviit suhteet kristilliseen nationalismiin ja presidentti Trumpiin on liitetty messiaanisia sävyjä. Tie kohti pelastusta on auki.)

Eräs Michel Houellebecqin Olemattomiin-teoksen sivuhenkilö sanallistaa kristinuskon suhteen toivoon melko… toivottomasti. ”Olen taipuvainen ajattelemaan, että kristinusko on saanut ihmiset hyväksymään nykymaailman, oli se miten sietämätön tahansa, koska he odottavat pelastajaa ja toivotunlaista tulevaisuutta. Minun nähdäkseni kristinuskon perisynti on toivo.”

Kun nyt katsoo ympärilleen, on vallalla selvästi ajatus siitä, että ilman toivoa elämän mielekkyys, jopa syy elää, hajoaa. Toivon tärkeyttä ovat korostaneet Suomessa erityisesti ympäristöahdistusta tutkinut Panu Pihkala ja professori Risto Saarinen. Eikä ainakaan minua yllätä lainkaan tieto siitä, että Pihkala ja Saarinen ovat molemmat teologeja.

Mutta jos ajatellaan, että Jumala kuoli 1800-luvulla ja sittemmin yhteiskunta on jatkanut maallistumistaan, eikö toivon syvemmille merkityksille ole vääjäämättä käynyt samoin? Ja jos toivo ei kohdistu jumalalliseen pelastukseen, mitä se silloin lupaa?

Vai onko sittenkin niin, että kristinusko ohjaa edelleen moraalikäsityksiämme siinä määrin, että toivo kantaa mukanaan hengellistä merkitystä, jota emme tunnista?

Onko meillä toivoa, he kysyvät. Mutta he eivät tiedä mitä kysyvät.

”MINÄ olen päättänyt valita toivon”, puhuja sanoo. Istun eräässä etelähelsinkiläisessä tapahtumasalissa lähellä ikkunoita ja annan katseen kiertää ympärilleni; yleisö vaikuttaa tyytyväiseltä. Ehkä moni kuulijoista päättää myös tuolla hetkellä valita toivon.

Saavutan henkilökohtaisen keikahduspisteeni. Toivon valitseminen on jo liian paksua. Voisinko, edes kapinahengen nostattamiseksi, kääntää katseeni toiseen suuntaan, valita toivon sijaan toivottomuuden?

Dramaturgi-kirjoittaja Ilja Lehtinen kertoi tekevänsä niin vuonna 2019. Esseessään ”Toivottomuuden puolesta” Lehtinen muistuttaa, että toivo sopii hienosti yhteen kapitalistisen eetoksen kanssa. Toivoa on helppo myydä ja tulevaisuus on kiva kolonisoida.

Lehtinen kertoo elävänsä ”ilman toivoa huomisesta. Ilman toivoa mistään tulevasta.” Tämä tarkoittaa laajamittaisen ekologisen tuhon hyväksymistä, tyynesti hetkessä eläen. Se ei Lehtisen mukaan tarkoita luovuttamista tai sitä, että kaikki olisi yhdentekevää. Esseen huomio siitä, että ilmastonarratiiveissa pelataan kristillisellä mytologialla, on oikea. Ja sen pääajatuskin on tavallaan viehättävä: ihminen voi luopumalla toivosta hyväksyä tuhon ja elää siten sopusoinnussa lopun aikojen kanssa.

Jokin tässä kuitenkin haraa vastaan.

Filosofi Günther Anders oli Martin Heideggerin juutalainen oppilas, joka onnistui pakenemaan toista maailmansotaa Yhdysvaltoihin. Hän näki joukkotuhoaseiden musertavan kehityksen ja kuvasi ihmiskunnan elävän ydinaseen keksimisen jälkeen ”aikalisää”. Tätä aikalisää määrittää Andersin mukaan yhtäkkisen ja iankaikkisen lopun mahdollisuus, siis se, että historia loppuu ihan oikeasti. Nykyajan ihminen on olemassa ”ei-ihan-vielä-olemattomana”, hän kirjoittaa, sillä tuhoa voi pyrkiä lykkäämään, mutta sen mahdollisuutta ei enää koskaan voi poistaa täysin.

Tällainen totaalinen tuho ja kärsimys ylittää kuitenkin inhimillisen kuvittelukyvyn, ilmaistavuuden ja emootioiden rajat, Anders myöntää. Syynä on myös edistysuskon juurtuminen syvälle kollektiiviseen ajatteluumme: emme enää voi kuvitella, että edistyksen sijaan kaikki voisikin absoluuttisesti tai edes suurilta osin loppua.

Muutama vuosi sitten kuvittelukyvyn rajat löydettiin neurotieteen parissa: aivoissa käynnistyy estäviä prosesseja, kun ihminen ajattelee omaa kuolemaansa. ”Kilpimekanismin” myötä tulkitsemme omaan kuolemaamme liittyvän tiedon epäluotettavaksi – kuolema ei itse asiassa liity minuun millään tavalla.

Ehkä juuri siksi toivon käsite tuntuu kantavan mukanaan jotain myyttistä, jotain realistisen ylittävää. ”Henkilöllä voi olla hyvin vakaa toivo, vaikka sen toteutuminen olisi yleisemmästä näkökulmasta katsoen epätodennäköistä”, Risto Saarinen kirjoittaa Oppi toivosta -kirjassaan. Hengellisyys on taas nousussa, mutta vaikka konteksti olisi kuinka maallinen, ulkoistettu ihme on aina mahdollinen.

Olen tallettanut ulottuvilleni katkelman japanilaisen Yukio Mishiman Kultaisesta temppelistä. Ydintuho on tavallaan läsnä siinäkin. Tuhoa himoitsevan päähenkilön Mizoguchin nihilismin vastakohdaksi muodostuu kiotolaisen prostituoidun naiivi elämänasenne, joka kenties kuvaa ihmiskunnan ajattelua laajemmin: ”Jos koko maailma sortuisi, luultavasti yksin tämä tyttö pelastuisi. Sillä Mariko uskoi vain sellaiseen, mikä tapahtui hänen oman yksityisen logiikkansa mukaisesti. Tähän logiikkaan ei mahtunut maailmanloppu, eikä Marikoa siis mikään voima saisi ajattelemaan maailmanloppua.”

Naiivia, kyllä, mutta hyvin inhimillistä. Ehkä siksi meillä on edelleen toivo. Jos toivo on toivoa elämän jatkumisesta, emme pääse siitä eroon, emme voi valita toisin. Toivo piirtää kuvittelukykymme rajat.

Ei, tähän ei voi tyytyä.

MINUA on aina viehättänyt kirjallisuus, jonka sanoma tuntuu päällisin puolin toivottomalta. Ihminen selviytyy tai ei selviydy äärimmäisissä olosuhteissa, ja näin läheisessä kontaktissa tuhoon toivon merkitys on kirkkaimmillaan.

Luettuani Katriina Huttusen Jälkikuolema. Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta -teoksen ymmärsin, että juutalaisten kirjoittamassa holokaustikirjallisuudessa jos jossakin on käsitelty toivoa. Teoksessa esiintyvistä toivon maininnoista vahvimmin mieleeni jää Huttusen poimima ajatus ranskalaisohjaaja Claude Lanzmannin dokumenttiin perustuvasta kirjasta Shoah. Slovakialainen Filip Müller sanoo: ”Se joka haluaa elää on tuomittu toivomaan.” Müller on entinen Sonderkommandon jäsen, eli hän avusti muiden vankien tappamisessa saadakseen omalle elämälleen aikalisää.

Huttunen kirjoittaa unkarilais-yhdysvaltalaisen psykologin Edith Egerin muistelmasta The Choice, jossa eräs nuori tyttö jaksaa elää siinä toivossa että sota loppuu jouluun mennessä, ”mutta kun joulu tulee ja menee eikä sota lopu, tyttö kuolee”. (Huomaan, että The Choicea markkinoidaan iskulauseella ”Even in hell hope can flower”. Dante saattaisi olla eri mieltä.)

Huttunen lainaa myös puolalaista kirjailijaa Tadeusz Borowskia, joka ei ollut juutalainen, mutta suljettiin Auschwitziin poliittisena vankina. Musertavassa katkelmassa Borowski syyttää toivoa siitä, etteivät vangit uskaltaneet nousta kapinaan: ”Toivo käskee heidän taistella joka ikisestä elämän päivästä, sillä voihan olla, että juuri se päivä tuo vapautuksen. Enkä tarkoita nyt edes uuden, paremman maailman toivoa, vaan toivoa ihan vain elämästä, jossa vallitsevat rauha ja lepo. – – Meille ei ole opetettu, miten toivosta luovutaan, ja siksi me kuolemme kaasukammiossa.”

Sitten on Imre Kertész. Kirjallisuuden nobelisti kuvaa toivoa ”villieläimeksi” romaanissaan Kaddish syntymättömälle lapselle. Olen lukenut Kaddishin lähemmäs kymmeniä kertoja enkä saa siitä tarpeekseni. Se on lohduton kirja. Ja silti tai juuri siksi se tavoittaa ihmisyydestä enemmän kuin ehkä ymmärränkään.

Kaddishin kertoja muistelee ajatelleensa keskitysleirin junavaunussa vanhaa kiduttajaansa, nälkää: ”...nyt ulvahti toinenkin villieläin, toivo, joka tähän asti oli vain vaimeasti, tukahtuneesti, vaikkakin taukoamatta mumissut, että kaikesta huolimatta on aina mahdollista jäädä henkiin.” Kertojalle kuuluva ruoka-annos on päätynyt toiselle vangitulle, joka silmittömän väkivallan uhasta huolimatta kuljettaa aterian kertojalle.

Vangin teko on kertojalle vielä vuosikymmentenkin jälkeen käsittämätön, sillä pahuus on ymmärrettävää ja rationaalista (”pahalle löytyy aina järkevä selitys”) ja hyvyys täysin selittämätöntä ja irrationaalista (”sille en löydä tyhjentävän järkiperäistä selitystä”). Ainoa syy, jonka kertoja lopulta teolle löytää, on vangin halu vaalia omaa vapauttaan; hän valitsee tehdä toisin kuin ylhäältäpäin tuleva voima ja hänen oma ruumiinsa pakottavat. Toivo taas on hyvän ja pahan tuolla puolen, se on yksinkertaisesti selviytymisen mekanismi. Se ei ole vapautta.

Toivo ei näiden teosten kontekstissa ole muuta kuin toivoa siitä, että oma elämä jatkuisi. Että ei kuolisi vielä nälkään tai tulisi murhatuksi jollain toisella tavalla. Toivon viimeinen vaihe: kaikesta huolimatta on aina mahdollista jäädä henkiin.

EHKÄ emme todellakaan osaa luopua toivosta silloin kuin pitäisi. Ehkä kiihtyvä toivopuhe kertoo kriisitietoisuuden puutteesta, tai sitten se kertoo vain mielikuvituksen puutteesta.

Jäljelle jää yksi vaihtoehto: toivon käsitteen venyttäminen, sen approprioiminen. Piirtääkö toivo sittenkään kuvittelukykymme rajat? Ehkä se vain yrittää tehdä niin. Ehkä kuvittelukykymme voikin piirtää toivon rajat.

Ilja Lehtiselle toivominen ja unelmointi ovat molemmat ”jälkikapitalistisen subjektin kansalaisvelvollisuuksia”. Unelmointi tapahtuu Lehtisen mukaan esimerkiksi halpenevien sähköautojen akselilla. Unelmointi – dreaming – on kieltämättä kapitalistisen yhteiskunnan kivijalka, mutta entä jos osaisimme unelmoida eri tavoin kuin katastrofeja kiihdyttävä järjestelmä haluaa meidän unelmoivan?

Palaan Günter Andersiin, joka kirjoitti kuvittelukyvystämme – miten se on sidottu inhimillisen havaintokykymme äärirajoihin sekä jatkuvuuden ja edistysuskon ideologiaan. Anders kuitenkin kirjoitti ajatuksensa 1980-luvulla, jolloin edistysusko puski kiimassa kuin sonni ja aito muutos vaikutti mahdolliselta. Nyt tilanne on toinen; vaikeasti asutettavan ja elinkelvottoman väliin asettuva maailma on ekokatastrofin myötä vääjäämätön. On alkanut vaikuttaa siltä, että juuri edistykseen kiinnittyvän toivon rakenteet ovat ne, jotka kiihdyttävät vauhtia kohti loppua.

Tekstin alussa mainitussa YK:n yleiskokouksessa Kiribatin edustaja kuvaili toivoa voimaksi, joka on ”kannatellut ihmisyyttä läpi pimeimpien aikojen”. Hänelle – ja tuntumani on, että moni jakaa tämän ajatuksen – toivo on siis valoa pimeydessä.

Mutta entä jos toivo olisikin pimeyttä itseään? Virginia Woolf kirjoitti päiväkirjaansa vuonna 1915 ensimmäisen maailmansodan alettua, että ”tulevaisuus on pimeä, mikä on luullakseni parasta, mitä tulevaisuus voi olla”. Kirjailija Rebecca Solnit samastaa Woolfin pimeyden toivoon. Solnit kirjoittaa, että toivo on varmojen positioiden, kuten optimismin ja epätoivon, vastakohta. Ero syntyy siitä, että juuri epävarmuutensa vuoksi toivo kutsuu toimintaan. Solnitille toivo on pimeyttä, toivo on mysteeri, toivo on mielikuvitusta. Kuulostaa aika lailla vastakohdalta sille edistykseen kiinnittyvälle toivolle, jonka esimerkiksi Lehtinen tunnistaa ja tunnustaa, ja jollaiseksi itsekin olen ollut taipuvainen toivon hahmottamaan.

Mahdollisuus kuvitella toisin on inhimillinen perusoikeus ja henkistä survivalismia. Joillekin mielikuvitus sanallistuu toivona, toisille toivon kieltämisenä tai toivottomuutena.

Ehdotan siis seuraavaa: viedään ajatus vastakarvaan kuvittelusta reippaasti pidemmälle. Anders väitti, ettemme pysty kuvittelemaan kaiken loppumista. Juuri siksi siitä olisi nyt lähdettävä.

Toisin sanoen: on kuviteltava katastrofi, kuviteltava tarkasti totaalinen, kaikennielevä maailmanloppu ja hyväksyä se. Vasta sen jälkeen, kun osaamme nähdä kaiken todella pimenevän, voimme kuvitella parempia, kevyempiä versioita synkkyydestä. Joitakin värejä. Edistää niitä.

Mutta hetkinen! Eikö aivojemme pitänyt estää meitä ajattelemasta omaa kuolemaamme? Itse asiassa sama tutkimusryhmä, joka löysi kilpimekanismin, tutki seuraavaksi, voiko sitä kiertää. Pari vuotta sitten julkaistut tulokset olivat lupaavia: kouluttamalla aivoja oli mahdollista saavuttaa tila, jossa tutkimuskohteet hyväksyivät kuolemansa sen kieltämisen sijaan. Hyväksyntä puolestaan oli yhteydessä korkeampaan hyvinvointiin.

Kaikesta huolimatta on aina mahdollista jäädä henkiin, tai oikeastaan: kaikesta huolimatta on aina mahdollista tuhoutua täysin.

EMME tarvitse kansainvälistä toivon päivää, emme puhetta toivon valitsemisesta. Olisi todellakin parempi, jos puhuisimme mieluummin avoimesti tuhoon sopeutumisesta, selviytymisen strategioista, paikallisuudesta ja kuvittelukyvystä.

Mutta jos toivo kuitenkin purkautuu suusta kuin mantra, on puhujalla mielestäni velvollisuus tarkentaa sen merkitystä itselleen ja muille.

Olen tämän tekstin kirjoittamisen aikana tullut myös ajatelleeksi toisenlaisia näkökulmia. Onko sillä lopulta niin väliä, mitä toivo tarkoittaa? Piileekö sanojen merkitys vain niiden käyttötarkoituksessa?

Ehkä toivopuheen voisi nähdä rituaalina. Rituaaleilla on tärkeä tehtävä: ne kannattelevat yhteisöä, liittävät yhteydentunteen alle keskenään hyvin erilaisia yksilöitä ja ryhmiä. Ne auttavat yhteisöä kääntämään katseensa taivaalle kerääntyvistä pilvistä. Yksi sana riittää.

Ukkosta rituaalit eivät silti karkota. Lähestyvän myrskyn perusteella arvelen, että joku on juuri avannut suuren keraamisen säilytysruukun kannen. Mutta muutakin näkyy:

Myytistä tunnetaan toisenlaisia versioita, sellaisia joissa ruukun avaa Pandoran puoliso Epimetheus, tai sellaisia, joissa ruukusta pakenee vitsausten sijasta hyviä asioita, kuten luottamus, itsekuri, rauha ja terveys. Aina ruukkuun jää odotus: hyvää tai pahaa, tulkoot.

Mitä ajattelisimme ihmisestä, elämästä, toivosta, jos jokin näistä tulkinnoista olisi jäänyt elämään? Ajattelisimmeko: ruukku aukesi kuin itsestään. Ajattelisimmeko: hyvää tai pahaa, tulkoot.